How Green Was My Valley oli walesilaisen kirjailijan, Richard Llewelynin vuonna 1939 ilmestynyt menestysteos, joka käännettiin 1942 jopa suomeksi. Lapsuudenkotini kirjahyllyssä sekin teos oli ja luin sen, joskaan enää en muista siitä muuta kuin nimen: Vihreä oli laaksoni. Aina kun katson kotimme ikkunasta Sitarlan jokilaaksoa, kirja kuitenkin muistuu mieleen. Näinkin kirjallisuus voi vaikuttaa. Viikko sitten…

1. Jokainen matka alkaa päättyäkseen. Jokainen päätös on myös uusi alku. Sama tapahtuu aina ajatuksissa. Jokainen hetki on toistumaton eikä niitä todella sen jälkeen ole. 2. Näin virtaa ja virtaa itse aika. Mutta meri on sitäkin vanhempi, ikuinen se minulle yhä on. Myös meri virtaa kaiken aikaa, liikkuu syvällä hiljaa ja hitaasti, ei pidä siellä…

Koska omin silmin ei turisteille rakennetulta rannikolta löydy juuri mitään vanhempaa, ellei kuuta ja Plutoa oteta lukuun, jotka aamutaivaalla vielä näkyivät, teki mieli lähteä sisämaahan. Oli siksi taas käännyttävä respan puoleen. Nimi Sotira mainittiin pariinkin kertaan. Siellä olisi ainakin vanhoja kirkkoja yhä jäljellä. Ja mikäs, sinne halusimme sitten lähteä. Kuljettajana oli tällä kertaa Jannis, joka…

Eilen oli keskiviikko, matkan neljäs päivä. Jo kauan sitten luin jostain, että juuri neljäs päivä matkalla on se, jolloin oleminen käy uuvuttavaksi ja mikään ei tunnu sujuvan. Ja totta ainakin se, että nämä lähirannat on nyt koluttu ja kävelty jo niin monta kertaa, että yllätyksiä ainakaan silmille ei enää tule. Siltä kyllä tänäänkin eli helatorstaina…

Musiikillinen teema jatkuu. Kyproksella ollaan edelleen ja zorbas soi kaikkialla, siksi musiikin tempoa kutsun. Mutta soikoon. Kirjailija Nikos Kazantzakis eli Zorbaksen luoja {1946) oli aikanaan suuressa huudossa; kuka häntäkään enää muistaa. No, ainakin minä. Zorbaksen Z on minulle vain kreikkaa ja siten positiivinen. Hiljaa kulje, pitemmälle pääset. Olen usein sanonut, että myös turistin elämä on…

Alkakoon ouverture, uvertyyri siis näin: mennään suoraan asiaan ilman hapuilevia stemmoja. Eilen tulimme Kyprokselle, pieneen taajamankaltaiseen, jossa enimmäkseen hotelleita turisteille; eivät onneksi korkeita ja silmiinpistäviä. Omassamme on viisi kerrosta ja pääsimme niistä ensimmäiseen, joka on kuitenkin suomalaisittain jo toinen. On huone, kylpyhuone ja parveke, josta avautuu näköala merelle ja uima-altaille. Juuri nyt tätä kirjoittaessani kello…

Kevät tuli viimein ja toi kaiken kaivatun mukanaan. Linnuista ovat saapuneet jo lähes kaikki sieppoja myöten. Odotan vielä pääskystä ja punavarpusta, mutta jopa satakieli on tullut alalehtoonsa. Siellä se on joka vuosi pitänyt majaa jossain maakolossa ja virittelee isossa raidassa lauluaan kuin hapuillen. Silti hetkittäin sävel on jo selkeä. Näppäilystä puhumattakaan. Satamieli, kuten Hannu Salakka…

On sunnuntai, äitienpäivän aamu ja Pärnussa täysi hiljaisuus. Rannalla kävelee yksi ihminen; merellä kaksi pientä kalastaja-alusta palaa satamaan. Merikin on hiljaa; lähes tyyni. Kun pari kuukautta sitten olimme täällä, meri oli jäässä ja ranta täynnä valtavia jääkimpaleita. Tuntui, ettei niitä sulata mikään. Mutta niin vain tapahtui ja tapahtuu aina edelleen. Eikö siinäkin ole ihmiskunnan toivo?…

Lapsena en koskaan pitänyt juhlista, koska ne olivat pääsääntöisesti pettymyksiä. Köyhä perhe ei kyennyt suuria lahjoja antamaan ja joulu oli tavanomainen pettymys: pehmeitä paketteja jos niitäkään. Kerran äiti epätoivoissaan otti vanhan kumiautoni, kertoi sen kadonneen ja sitten joulupaketista kuoriutui uusi: se oma vanha autoni ikään kuin uudeksi maalattuna. Mutta minä halusin takaisin sen vanhan, kuluneen…

Eeva Kilven juuri nyt julkaistu teos Elämää kaikki päivät (WSOY 2022) taitaa olla viimeinen muistiinpanojen sarjassa. Jos edelliset olivat muodoltaan pieniä, tämä on iso ja kookas, ikään kuin uljas joutsenlaulu, koottujen kaltainen. Sellaiseksi eli edustavaksi ja kauniiksi teos on ainakin tehty. Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Jos itse olenkin aina ollut viehättynyt vaatimattomaan ulospanoon, koska…