Lumen valoa, taivaan kajoa


Nyt sitä kaikkea sitten saatiin. Ensin lunta, vähän kosteassakin muodossa. Se muodosti teillemme loskaa, josta autolla oli vain päästävä läpi. Sitten puhuri kääntyi taas pohjoiseen ja kaikki alkoi jäätyä. Ja tietäähän sen, mitä siitä seuraa. Paitsi liukkautta myös muuta. Satumaa, kun siitä ottaa kuvia. Ja kuvathan eivät valehtele vai? Tosin yksi kuva valehtelee (nykyään tekoälynkin ansiosta) enemmän kuin tuhat sanaa. Niin sen Erno Paasilinna silloin muotoili ilman tekoälyä, jota ei vielä tunnettu. Ihan oman hyvän älynsä turvin.

Saduissa on puolensa. Ne ovat olleet kansan opetustarinoita, joskus julmiakin kuten Hanhiemon ja Grimmin sadut. Hanhiemon satuja luin lapsena samalla kun ihailin ja vähän pelkäsinkin Dorén grafiikkaa.

Myös veljekset Grimm taisivat antaa pientä ja suurtakin kauhua saduissaan. Hänsel und Gretel suomentui Hannuksi ja Kertuksi ja se oli yksi niistä joita pienenä kauhistelin ja luin.

Kuinka en olisi lukenut. Tarinat pitivät otteessaan. Nykypäivän lastensadut ovat sitten jo jotain aivan muuta, arjen kulkuakin. Prinsessat ovat saaneet mennä ja ovat muuttuneet enää kuin osaksi varhain kuolleen Dianan tarinaa.

Katsoimme Crown-sarjan uudet jaksot juuri ja täytyy sanoa että aina vain huonommaksi on sarja muuttunut mitä lähemmäksi se tulee nykyaikaa. Ehkä syynä on se, että fiktio yrittää olla faktiota, mutta joutuu silti kuvittelemaan kaiken tavoilla, joihin on vaikea uskoa. Noista ajoista moni muistaa vielä paljon. Mitä kauempana menneisyys, sen helpompaa on kirjoittaa repliikkejä ihmisille ja saada näyttelijät esittämään niitä suurena totena jonka katsoja todeksi myös uskoo.

Dianasta tehdään dialogien avulla valkea kyyhky ja uhri, mikäs siinä. Satuja tarvitaan myös aikuisille. Muistan aina miltä tuntui katsella Pariisissa Pont de l´Alman viereen kasattua kukka- ja lahjaröykkiötä, kun sinne sattumalta vähän myöhemmin osuin. Ihmiset halusivat ilmaista tunteitaan ja muistaa sydänten prinsessaa. Nyt samaa näkee jo kaikkialla.

Kuolema ei ole enää vain hautausmaitten hallinnassa. Edes täällä jossa sotaa ei ole.

Olisiko Dianasta koskaan tullut noin pyhää ilman kohtalokasta auto-onnettomuutta; tuskin. Satu tarvitsee usein draamaa vaikuttaakseen. Onneksi meillä on Nalle Puh ja Tove Janssonin muumit. Niiden sadut ja draamat ovat, kuinka tuon sanoisi, kaikessa olemisessaan niin paljon läheisempiä, koskettavampia ja myös satuina outoa kyllä uskottavia. Elämää, jota me tavoillamme myös melkein ja usein tietämättämme elämme.

Tänään alkoi Utsjoella kaamos, aurinko ei nouse enää taivaanrannan yläpuolelle ja valoa on muutama tunti, sitä kaamoksen valoa. Tänään on myös kuukausi joulupäivään, tasan. Ja alle kuukausi enää talvipäivän seisaukseen. Aina siihen näköjään palaan. Se on merkki siitä, että vuoden raadanta ja sen pimein puoli on sivuutettu ja uusi elämä edes teoriassa mahdollinen. Jos kohta tammi- helmikuut pitää yleensä vielä kärvistellä kylmän kourissa.

Tässä hatarassa puutalossa pakkasjaksot tarkoittavat ison puu-uunin jatkuvaa lämmittämistä ja vaatekertojen lisäämistä. Mutta talvi pitää kestää, ja onhan siinä kauneutensa, siinäkin. Jos tulee kunnolla lunta, jos vielä voi tehdä latuja, liikkuminenkin luontuu. Mutta siinä on vain se jos. Usein sää muuttuu niin, ettei hiihtämisestä kerta kaikkiaan tule mitään tai sitten hyvää hiihtoaikaa tuolla villissä luonnossa (meillä kylläkin pelloilla) kestää etelässä vain pari viikkoa.

Kuinka sitten nyt, vaikea sanoa. On vasta marraskuun loppu, mutta tämä tuntuu jo tammikuulta, sen puoliväliltä. Kylmyys lisääntyy, hiipii kaikkialle. Luntakin on luvattu lisää. Yleensä joki jäätyy vasta tammikuussa ja ilmaston lämpeneminen on tarkoittanut sitä että talven kesto lyhenee. Saamme nähdä. Säiden säätämisestä ja ennustamisesta on tullut yhä hanakalampaa. Naapurimme Arvi joka aina tiesi säät ei enää edes yritä. Kun katsomme aamulla ulos, näemme. Ja kun menemme ulos, koemme.

Filosofi Pate on taas saapumassa residenssiin, sen tähdeksi ja kuninkaaksi.

Ehkä menemme taas sen kanssa kävelylle Liessaareen, joka ehdottomasti on yksi niistä paikoista joista Lohjalla pidän. Olimme siellä viikko sitten ja kuvasin taas luonnon muutoksia ja näkymiä sen kuin ennätin.

Vesi oli jo jäätynyt rannoilta ja sitten sulanut; rantapuissa ja pensaiden oksilla jääpuikkoja, joita vain luonto voi taiteilla. Valo jää ja kuin jäätyy niihin ja saa ne melkein elämään.

Aina haluan näemme kuvata siellä myös puuta, kahtakin, jotka kasvavat liki vaakasuoraan järven ylle ja ovat yhä vain hengissä ja vihreinä kun taas kevätkesä koittaa. Mikä mahti juurissa on että puut pysyvät paikoillaan rojahtamatta veteen. Elämän sitkeys uhmaa kuolemaa.

Läheinen Haikarin kesäravintola on talvella hipihiljainen. Kuvattava oli sitäkin. Ja joku tuttu siinä astelee juuri tutkimaan, koska se taas avataan. Vappuna, kertoi kyltti vaimon suulla. No, eihän siihen mene enää kuin viisi kuukautta. Alle puoli vuotta! Mikäs aika se nyt enää on.

Taas alkaa valo hitaasti hiipiä jostain metsän takaa. Näemmekö aurinkoa, sitä en ole edes katsonut. Ennuste jonka etsin kertoo että saattaa pilkahtaa, toinen ettei pilkahda. Ja pian varmaan näemme mikä on totta.  Päivä alkaa kuitenkin ja sähkövaloa ei enää juuri tarvita ellei sitten jo sisällä jos haluaa lukea. ja miksei haluaisi. Olen taas palannut kirjojen pariin ja jos ei muuta luen novellin päivässä kaksi parhaassa. Eikö aivoja pidä aina ruokkia.

Eilen iltapäivän lopulla otin vielä kuvia. Jokilaakson toisella puolella, yli kilometrin päässä meistä on ollut metsätyömaa, siis varsinainen hakkuu, jossa kaadetaan kaikki mikä suinkin voidaan. Niinpä siitäkin metsästä tulee vuosikymmeniksi raiskattu ja rampa, lähes mahdoton kulkea, sienestyksestä puhumattakaan.

Porukka on painanut urakkaansa yötä myöten. Jo aamulla viiden aikaan on kaukaa näkynyt metsäkoneiden valoa ja iltahämärissä sama on toistunut.  Otin kuvan ja valon myötä muodostui vesijätön jäälle heijastuskuvio, joka muistuttaa sydäntä. Onko se merkki, ja jos, mitä sillä tahdotaan sanoa meille.

Vastauksen voi jokainen kuvitella mielessään. Ehkä maailmassa sittenkin on vielä toivoa.

Valon vähetessä pimeys käy yhä tummemmaksi, kuvaaminen aavemaiseksi. Tässä kaksi pihan vartijaa.

Ja tässä tie joka vie ties kuinka kauas kotoa pois.

Mutta tässä näkymä joka yölläkin odottaa, jos jostain joutuu myöhään palaamaan. Koti.

Kohti valoa on lause josta pidän. Pimeyden läpi oli kirja jonka Kirsi Pihan kanssa loimme kirjeiden kautta. Valon kadotessa oli taas Kiplingin kirja jonka lapsena luin, vaikken kaikkea ymmärtänyt. Olihan se aikuisille suunnattu toisin kuin Intian viidakoista ja Mowgli! Miten hyvin ne muistankaan. Baloo ja Bagheera ja mitä kaikkea siellä liikkuikaan, usein pimeässä ne pahimmat pedot.  Kuten maailmassa nykyäänkin. Ikävä kyllä ne ovat kovin ihmisten näköisiä ja kaltaisia, mutta sisältä petoja. Pahimpina kyllä ne, jotka sotia kaukaa turvassa omista palatseistaan ja linnakkeistaan käyvät.

Pidän pienen tauon, hörppään kylmennyttä kahvia vaimoni kauhuksi ja menen sitten vielä ulos ottamaan ensimmäistä aamukuvaa. En tahdo lopettaa tätä synkkyyteen, vaan mieluummin nousevaan päivään.

Joka aamu on armo uus, sanottiin ennen ja joka aamu on toden totta upouusi aina. Illalla sitten taas tiedämme, millaiset kasvot päivä vähitellen paljasti. Ainakin, jos katsoo patsasta, joka ottaa vastaan tulijat mäkemme päällä, tajuaa, että vilua voi tulla, niin lumessa on viinirypäleitä kanniskelevan neidon pää rypälekoreista puhumattakaan. Mutta mutta, niin vain on että mitä tahansa meille taas annetaankin, se on otettava vastaan.

(25.11.2023)