Mennyt on mennyttä


YKSI

Mennyt vuosi on lähes eletty. Jäljellä on enää yksi päivä, tämä lauantai ja huomenna jo aatto. Maanantaina alkaa vuosi 2024, jota en uskonut koskaan näkeväni. Aikanaan jo se, että täyttäisin 50 vuotta tuntui mahdottomalta, sitten se että näkisin uuden milleniumin, mystisen vuoden 2000. Nyt en enää ajattelee aikaa elämän mittarina. Mitä näenkin sen näen; mitä en, sitä en. Yksinkertaista, dear Watson. Olisipa elämäkin yhtä simppeliä kuin tuon sanominen.

Aina tässä vaiheessa, vanhan ja uuden murroskohdassa tulee hetki jolloin alkaa katsoa myös taaksepäin. Ei niin että mennyttä haluaisi takaisin, vaan niin, että menneestä voisi taas oppia jotain, saada eväitä uudelle ja tulevalle vuodelle. Kaikessa elämässä uusi rakentuu vanhan pohjalle.

Tämä koskee myös suuren maailman tapahtumia. Ilman historian tuntemista ja ymmärtämistä emme tajua, miksi maailmassa ylipäätään soditaan, miksi konflikteja syntyy ja mitkä nykyiset toimet johtavat aikanaan vääjäämättä uusiin. Tämä koskee paitsi maailman kansoja myös ihan sen yksilöitä heidän/meidän omissa pienissä elämänpiireissä. Mieti mennyttä, mutta katso silti eteenpäin, tahdon sanoa. Hyviä neuvoja on toden totta helppo antaa.

KAKSI

Koska en pidä päiväkirjaa sinänsä, sellaisena toimii itselläni sekä Instagram, johon olen viikottain tehnyt postaukset niin kuvina kuin myös niihin liittyvinä teksteinä, että tämä blogi, jota olen samoin pyrkinyt kerran viikossa täydentämään.

Myös kuva-arkisto palauttaa mennyttä mieleen. Paljon kuvia onkin kertynyt. Tekee mieli syyttää puhelinta jonka kamera alkaa olla ihan vanhan ison kameran veroinen. Kuvaamisen helppous ja vaivattomuus voi yhdistyä myös laatuun, joskus. Laadulla tarkoitan tietenkin puhelimen kameran ominaisuuksia, en omiani.

KOLME

Vuosi sitten oli myös lunta ja olen silloin instaan kirjoittanut että jokaista säätyyppiä on jo ollut ja tulisi olemaan. Kun meille nyt luvataan hirmupakkasia koska polaaripyörre särkyy, voi olla että saamme jotain sellaista, jota ennenkin on saatu. Pahimpana kokemuksena muistan vuoden jolloin oli viikon verran pakkasta yli 30 miinusta. Hengissä säilyin eikä talokaan hajonnut. Kylmää kyllä oli.

Kun pakkanen sitten lauhtui ja painui ´vain´ kahteenkymmeneen, se tuntui keväältä. Mutta hyytävään kylmyyteen on ensin syytä taas varautua. Silti olen vuosi sitten tammikuun alussa kirjoittanut: ”Enää pari kuukautta ja saamme ehkä jo nähdä ensimmäisen sinivuokon.” Hm.  Kyllä siihen sittenkin melkein kolme kuukautta meni.

Silti viime vuoden tammikuu oli lauhempi kuin mitä nykyisestä povataan. Suojasää sai laakson jo väliin tammikuussa tulvimaan, lunta ei ollut näin paljon kuin nyt. Ilmasto lämpenee, mutta ei vielä täällä, ainakaan keskitalvella. Helmikuun alkupuolella 2023 olemme olleet kävelyllä Liessaaressa ja vesi on silloin hetken jo virrannut sillan alla.

Tämä tuntuu juuri nyt toiveajattelulta. Jokainen vuosi on erilainen, kerta kaikkiaan. Mutta ehkä juuri se tekee elämisen kiinnostavaksi. Saman toistuminen on kuin mylly joka jauhaa vain yhtä laatua, aina samaa. Kyllä siinä elämäkin muuttuu pelkäksi jauhoksi ja sahanpuruksi, ehkä.

Katson kuluneen vuoden Instagram-kuviani eteenpäin ja maaliskuussa 2023 onkin tullut jälleen kylmä jakso; vasta huhtikuun alussa ovat ensimmäiset sinivuokot nousseet.

Sään lupaukset ovat olleet siten tammikuussa katteettomia. Voisimmeko siis ajatella, että nyt kylmän jakson jälkeen alkaisikin aikainen kevät 2024.

Toiveajattelu ei toisaalta ole vahvimpia puoliani. Parin kuukauden kuluttua olemme kuitenkin jo selvillä senhetkisestä todellisuudesta. ”Odota ja toivo” – siinä sanat joihin päättyy lapsuuteni lempikirja Monte Criston kreivi. Kolmeko paksua osaa siinä vanhassa laitoksessa oli, ellei peräti neljä. Osien punertavat kannet muistan kuitenkin yhä selvästi.

NELJÄ

Menneen vuoden kohokohtia ovat olleet hääpäivämme helmikuussa ja vierailu Virossa. Kevään edistyessä siellä voi ajaa rauhassa ja katsoa kun on valoa riittää. Ja katsottavaa riittää myös. Merenkin avaruutta.

Pojantytär Saden lakkiaiset pidettiin kevään vaihtuessa täydeksi kesäksi. Nuoruus, joka katsoo tulevaan, ja useimmiten vielä vain siihen.

Filosofi Pate täytti 13 vuotta ja sinnittelee yhä nytkin maailmassa. Tänään Pate on tulossa raketteja pakoon kotiimme, täällä niitä ei juuri ammuta. Pate on aina sama Pate, joka vanhemmuuttaan lähenee vastaavaa ihmistä. Patelle suo kaiken hyvän sillä tuo koira sen myös ansaitsee.

Mieleen on tietenkin jäänyt Lapin matka taas kerran heinäkuun alussa  ja Muonion maisemat, Pallastunturit, sen nimitunturin lisäksi Palkas- Pyhä- Taivas- ja Laukukeroineen.

Maisemia, joita ilman minun on hankala olla. Kun kerran vuodessa kiipeää tunturin laelle näkee maailman. Tai oikeammin: kokee sen henkisen avaruuden, joka tuntuu pyhältä. Minulle jo se riittää uskontona hyvin.

Maailmallakin saimme syyskuussa käydyksi, Kreetan Rethymnossa. Jos Kypros oli vuotta aiemmin pettymys, Kreetalta vanhaa kulttuuria löytyi kun vain halusi katsoa ja etsiä. Kaupunki ei ollut liian suuri vaan sen saattoi kävellen ottaa haltuun.

Jokainen aamu oli elämys, merinäkymä parvekkeelta samoin. Uintikin. Joskus matka antaa enemmän kuin odottaa, ja sen Rethymno teki. – Efaristoo, kuten tulin usein siellä sanoneeksi.

Syksystä saatiin sienisyksy, yksi parhaimmista. Vaikka täältä lähes kaikki sienimetsät on hakattu ja raiskattu, löytyy vielä pari piskuista kohtaa ja jo ne olivat sieniä täynnä. Luonto suo antejaan, ainakin joskus. Ja me poimimme ja nautimme. Kiitos siitäkin, syksy.

Syksy eteni, kirjamessut tulivat. Proust-osasto oli iloinen tapahtuma ja kirja oli hyvin esillä, Kirsi Pihan kiitos. Niin sekin legi oli juostu ja koettu.

”Kirjat jäävät kun muutan lintu maailmasta”, runoili jo nuori Paavo Haavikko. Mitkä kirjat, sen päättää yksin aika, kriitikoista paras ja lopulta ainoa.

Pitkä syksy muuttui äkkiä talveksi. Sitä olemme jo marraskuun alusta saaneet kokea. Lunta ja unta, lumitöitä, hidasta elämää, pitkiä öitä. Ja nyt samaa on vielä ehkä kauankin edessä. Salin uunissa mumisee tuli, pitää jo niin pientä ääntä, että käyn kohta lisäämässä puita. Onneksi niitä on tullut hankituksi sen verran, etteivät ne ehkä aivan heti lopu. Viime vuonna puistakin oli sähköpelästyksen vuoksi pulaa, mutta nyt klapeja näkyy olevan kaupan kaikkialla. Tosin halpaa ei puunpoltokaan enää ole.

Ainoa isompi juhla oli itsenäisyyspäivä ja sen viettäminen presidentinlinnassa. Tuskin tuo juhla enää toistuu, mutta saa kyllä minun puolestani riittääkin. ”Pois meni merehen päivä, poies kullana keränä” runoili jo Samuli Kustaa Berg 1800-luvun alkupuolella. Muisto jää ja hyvä muisto riittää. Sellaisista kannattaa pitää kiinni, jos niitä on osunut kohdalle.

VIISI

Juuri niitä eli parhaimpia muistoja tulin edellä käyneeksi läpi. Voi sellaisia edelleen löytyä, vaikka maailman kasvot ovat kovin toisenlaiset. Huonoja muistoja on liiankin paljon, kun maailman tilanteita ajattelee; miksei kotoisen Suomenkin. Kaksi tuhoisaa sotaa, joista molemmat vaikuttavat meihin: Ukraina ja Gaza. Kummallekaan ei näy enää loppua, vaikka sotiminen päättyisikin. Haavat ovat liian syvällä.

Eihän siinä kaikki. Lisää on annettu joka puolelta, löylyä ikävyyksien kiukaalle. On ’nähty vastakkainasettelujen kärjistymistä joka alueella;  saatu ihmiset kokemaan pelkoa ihan lapsia myöten mitä maailman loppumiseen tulee (ilmastoahdistus). Miten jokapuolella mediassa rakastetaankin pelottelua, sairaus sekin, kaikki tuo usein vain myynnin lisäämisen toivossa. Mutta toki on myös nähty paljon todellista hulluutta, järjettömiä tekoja, pahinta woke-idiotismia, koulutuksemme romahdusta ja varsinkin terveydenhoidon romahdusta. Täällä pitäisi jo puhua pahoinvointialueista hyvinvointialueiden sijasta. Vain rikas voi saada kunnon hoitoa kohta. Eläkäämme demokratiassa sitten.

Höttöunelmista ei todellakaan kasva ainakaan sitä todellisuutta, jota on toivottu, vaan sen vastakohtaa. Politiikkaa tehdään ja se ei aina ole asiantuntevaa, vaan tunnetta. ”Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan” sanoi jo Axel Oxenstierna lähes 500 vuotta sitten. Olemme tuon nähneet ja todennamme. Myös koko maailman nykyhistoriakin taitaa yhä todentaa saman.

KUUSI

Ojasta allikkoon, niinpä. Mutta en lakkaa toivomasta ja puhumasta siitä, miten maailmassa on enemmän hyvää kuin pahaa. Taide ja tiede ovat sisaruksia, joilla on annettavaa myös toisilleen.

Tiede pelastaa, taide parantaa on uusin aforismini ja toistan sitä ainakin vielä mieluusti. Ilman tiedettä ei meillä ole keksintöjä, jotka auttavat pahoissakin pulmissa, ratkovat ongelmiamme. Taide taas auttaa ihmistä parhaimmillaan kohti hyvyyttä ja toisten tukemista alistamisen sijaan. Taide on henki, tiede järki. Ilman toista ei toistakaan lopulta olisi, näin uskon.

SEITSEMÄN

Hyvää uutta vuotta, valoisampaa ja parempaa kuin vanha. Teoriat ovat yksinkertaisia, niiden soveltaminen taas vaikeaa ja hankalaa. Ehkä tähän loppuun on hyvä laittaa Goethen lause Faustista: ”Grau teurer Freund is alle Theorie und grün des Lebens goldner Baum. – Harmaata, rakas ystävä, on kaikki teoria ja vihreä elämän kultainen puu.”

Jokaisella omansa. Minulle sellaisena kuvastuu maamme luonto, ikimetsä joka tuottaa happea meille ja imee puolestaan itseensä sen hiilidioksiidin, jota me luovutamme. Siinä ympyrä, jonka soisi yhä aina ja miksei ikuisestikin maailmassa pysyvän ja toimivan. Jos ikiliikkujaa etsii, tässä olisi sellainen ainakin niin kauan kuin kumpaakin lajia, eläin- ja ihmiskuntaa sekä luontoa riittää.

(30.12.2023)