Isänpäivä on ajatuksena kait jonkinlainen vastine jo pitkään vietetylle äitienpäivälle. Kaupallinen juhla, joka laukaisee loppusyksyn myyntipäivien sarjan huipentuakseen jouluun ja jatkuakseen tietenkin heti Tapanina uskomattomina alennusmyynteinä. Vasta tammikuussa ihminen voi aloittaa uuden elämän, tuntuu, kun kaikki kaupallinen häly on edes hetken ohi. Miksei isänpäivää vietetä silloin?
Entisajan systeemissä äitienpäivä oli tarpeellinen muistutus siitä, että monet naiset tekivät tärkeää työtä kotona lapsia hoitaessaan ja kasvattaessaan. Suomessa naiset tekivät toki muutakin jo 1900-luvun alusta alkaen, kun ruvettiin kasvamaan kohti tasa-arvoa, joka onnistui lopulta, jos kohta vasta lähes sadan vuoden kuluttua.
Naiset joutuivat alkuun tekemään joskus kahta ja kolmeakin työtä samaan aikaan (monet tekevät yhä). Töitä heillä riitti, sillä palkkatyön jälkeen oli useimmilla silti yhä edessä myös kodinhoito ja siinä samalla miehenkin – lapsista lainkaan puhumatta. Kaikki nuo osa-alueetkin olivat työtä, usein raskasta. Tuntui, että kaiken ajateltiin kuuluvan asiaan. Olihan nainen syntynyt naiseksi ja mies mieheksi. Sukupuolia ei tuolloin vielä valittu aina uuden päivän uusilla päätöksillä.
Entisaikana isä puolestaan oli perheen pää, tulojen hankkija, usein etäinen ja poisaoleva. Olikin. Mutta sehän kuului vain kutyymiin.
Taivaan isä taas oli nimeltään Jumala. Jumalan sukupuoli ei legendoissa taida olla muuttunut, mutta kaikki muu on. Kuten isän roolikin. Jos ennen oli isänmaa ja äidinkieli, onko nyt sitten äidinmaa ja isänkieli sen verrokki. Nykyään myös isältä vaaditaan samaa kuin äidiltä, jos imettämisestä ei oteta huomioon, mutta pulloruokinnan isäkin osaa; osaisi.
Pääasia vanhemmuudessa on kaiketi aina yksi ja sama: turvallinen huolehtiminen, minkä Lohjan Pyhän Laurin kirkon ikivanha maalauskin todentaa.
Kun tulin isäksi 1960-luvulla opin minäkin jotain. Olin kotona päivät, töissä illat ja päivisin yritin hoitaa kotia; opettelin jopa siivoamisen alkeita. Mielestäni olen siinä edelleen ihan kelvollinen, mutta muuan läheinen voi yhä olla toista mieltä. Kaikkea muuta saan kotona tehdä, mutta siivoamista kuulemma en hallitse niin kuin pitää. Siivoa nyt siinä sitten. No, jos ei niin ei; paras lähteä keittämään hänelle edes kahvia!
Olla isä, mitä se on? Tai: mitä se voisi olla. Vakautta, toveruutta, ohjaamista ilman käskyjä ja moraalin opettamista; rakkauttakin. Kaikkea samaa mitä äitikin voi antaa. Yhä maailmassa on tosin miesten töitä ja naistenkin, mutta ei niin, että toista sukupuolta pidettäisiin suuremmassa arvossa kuin toista. Ja hitaasti nuo ääripäät lähestyvät. Miehiä on hoivatyössäkin, naisia sotaväessä. Silti voimme kai yhä puhua miesvaltaisista ja naisvaltaisista aloista. Raskaat ja likaiset työt mies hoitaa selvästikin naisia useammin, kuten myös tekniset ja jopa it-alan hommat.
Mutta eiköhän tässä ole kysymys vain suuntauksista ja haluista, ei taidoista sinänsä. Jos ennen kirjoja kirjoittivat miehet, nyt tuo hiipuva alamme on jo suureksi osaksi naisvaltainen. Tulevaisuuden ennustaminen sukupuolen kautta ei onnistu.
Ihmisyys on kuitenkin käsite joka kuuluu kaikille.
Perheessä lasten kanssa isä voi yhä olla hyvä miehen roolimalli osatessaan, auttaja ja tukija siinä missä äitikin. Poika tarvitsee myös kunnollista isää, tyttö äitiä. Ja sitten usein käy niin että isän ja tyttären välit ovat paremmat kuin äidin ja tyttären. Ja näin myös poikien ja äitien kanssa. Vanhemmuus on yhteistä työtä jonka lopputulos on aina epävarma. Lapsi kasvaa ja päättää lopulta itse kuka on ja miksi haluaa. Vai päättääkö. Antaako kasvuympäristö sittenkin salaisia koodeja, joita niiden antajat vastaanottajasta eli lapsesta puhumattakaan eivät vain huomaa?
Oma isyyteni on kohta kuudenkymmenen vuoden mittainen. Pitkä matka joka on ollut mutkikas tie täynnä nousuja ja laskuja ihan pohjakosketusta myöten. Jos jotain olen oppinut niin tämän: nuori mies ei useinkaan voi olla hyvä isä, koska hänellä on aivan liian paljon pulmia itsensä, identiteettinsä ja työnsä kanssa. Mitä vanhempi mies, sen parempi hän osaisi olla tuossakin tehtävässä. Ymmärryksen kasvu tapahtuu vain kokemuksen kautta; vaikka ihminen olisi kuinka viisas, ei kokemusta voita mikään.
Myös peiliin on syytä katsoa jokaisen isän, mikä koskee kyllä äitejäkin. Kuten Gogol kirjoitti: Ei sovi syyttää peiliä, jos naama on vino. Mutta vinon naaman voi itsessään sellaisen havaitessaan yrittää taas suoristaa. Jos elämä on pitkä, se antaa siihen ainakin mahdollisuuden. Mikä nuorempana kului vain, sitä vanhempana alkaa riittää: aikaa. Ja aika, tuo Isaak Babelin sanoin ”mahtava parturi” silittää usein vaikeimmat rosot ja antaa ainakin mahdollisuuden olla ihminen. Siihen ja juuri siihen eli ihmisyyteen pitäisi kummankin perussukupuolen pyrkiä.
Siirryn näin isän päivästä noin vain ihmisyyden päivään, jota pitäisi kaiketi viettää myös. Jos ei minään määrättynä hetkenä, niin kuitenkin lopulta joka ainoa päivä. Muuten ihmiskuntamme on tätä menoa yhä pahemmassa pulassa.
Maailma on edelleen lavea, vaikka informaation kasvu ja tiedon taso tuntuvat hautaavan meidät kaikki jo alleen. Loukkoja löytyy. Kuinka olla ihminen tässä maailmassa, mihin uskoa, mihin luottaa. Planeettamme on jo nyt liikakansoitettu, köyhyys varsinkin muualla kuin Euroopassa voi räjähtää yhä hurjemmin silmille syntyvyyden kasvun myötä. Siirtolaisuus lisääntyy vain olosuhteiden pakosta, harva muuten kotoaan lähtisi ellei ole pakko.
Mihinkään ei löydy helppoa lääkettä, vaikka yritystä on. Hallittu muuttuu helposti hallitsemattomaksi. Maailman tilanne juuri nyt muistuttaa alueita, joissa tälläkin hetkellä maanjärjistykset uhkaavat peittää asuttuja alueita kuuman magman alle. Näin Islannissa. Blue Lagoon -uimala on nyt suljettu. Kun siellä aikanaan kauan sitten polskin, veden lämmitti silloinkin maan alta kohoava kuumuus. Nyt se vain yrittää ottaa ylivallan. Miten hiuksenhienoista asioista kaiken tasapainossa onkaan kysymys.
Jokainen ihminen on tässä maailmassa alkuun kaltainen, muttei se, mihin hän sattuu syntymään; millainen kulttuuriympäristö häntä opettaa. Uskomusten, tapojen ja uskontojen määrä ja laatu aiheuttavat edelleen konflikteja joita ratkotaan samalla tavalla kuin kivikaudella: nuijalla päähän sitä, josta ei yksinkertaisesti vain pidetä tai jonka alueita tai omaisuutta halutaan. Kun yksi sota raivoaa tavalla joka vertautuu ensimmäisen ja toisen maailmansodan pahimpiin kauhuihin, on sen rinnalle tietysti saatu toinen, tuo Lähi-idän ikuisuuskonflikti vuodesta 1948, jolloin Israelin valtio perustettiin Palestiinan alueelle. Juutalaisten kokemat kauhut ja vääryys sälytettiin kansan niskaan joka ei ollut niistä vastuussa. Osat vaihtuivat.
Näissä sodissa ei enää ole voittajia; pelkkiä häviäjiä vain. Käsittämättömät julmuudet maksetaan vastaavilla. Silmä silmästä, hammas hampaasta Vanhan testamentin mukaan. Mitään yritystä ymmärtää kumpaakin osapuolta ja miettiä tilannetta kauempaa ei maailmassa juuri ole; ollaan vain joko toisen tai toisen puolella. Eikä tuollekaan konfliktille näy mitään loppua.
Ihmisyys ei toimi siellä, koska väkivalta hallitsee puolin ja toisin; vain petoeläin ihmisessä toimii niin. Siinä dilemma jonka parissa olen jo vuosikymmenet viettänyt sitä ja ratkaisua pohtien. Sellaista ei noin vain löydy mutta aina voi ja pitää kysyä kuinka maailmaan saadaan aikaan rauha, kuinka ihmiseläimestä kasvaisi ihan vain normaali ihminen, joka poistaisi pedon tai edes hillitsisi sitä itsessään.
Kuvassa Turun Taidemuseon näyttelystä juuri nyt löytyvä Sigmund Freudin sohvaa jäljittelevä teos. Tekijänä Roland Persson. Sen sanoma on selvä: – Sohvalle vain meistä jokainen!
Luulen nimittäin minäkin, että ihmisen kehittymiseen löytyy ainakin yksi vastaus: kaikki kasvu on aloitettava itsestä. Vasta sitten voi toisilta vaatia samaa. Näinkö yksinkertainen olisi perustavaa laatua oleva muutos?
Ehkä. Silti on selvää, että tie on pitkä ja hankala kulkea; mikään ei tunnu yksinkertaiselta. Kyse ei siten olekaan siitä ollako hyvä isä tai äiti, vaikka kumpikin on toki tärkeää. Olla ihminen, vieläpä hyvä ihminen on sittenkin kaikkein vaikeinta täällä.
P.S.
On vasta isänpäivän aatto, ei siis mikään juhla ollenkaan. Eikä sellainen ole itselleni isänpäiväkään, onhan se sattumallinen päivä vain. Itselläni ei aikanaan ollut isää ja ratkaisin pulman lopulta ottamalla itselleni hyviä keinoisiä, tosin sitä alkuun tiedostamatta. Aina voi siis löytyy tien eteenpäin. Tai ainakin yrittää.
Isyyden mallit ovat kuitenkin maailmalla yhä kovin erilaisia. Mitä itse jätämme jälkeemme, sen arvon ratkaisevat aina toiset. Ja niin se jatkuu, niin kauan kuin täällä heimolaisia yhä tarpoo. Ihmisiä siis.
Se siitä ja loput toiste. On hieno sumuinen aamu, mikä tarkoittaa sitä ettei ainakaan sada, kun eilen vettä tuli niskaan niin ettei paremmasta väliä. Tulva laaksossamme kasvaa hitaasti, talvi hiipii pohjoisesta kohti meitäkin. Mutta onhan sen tultava, jotta se menisi myös pois. Katse on siten taas keväässä. Kunhan pimeän läpi pääsemme kahlaamaan niin, ettei mieli vallan masennu.
Koira, filosofi Pate, on taas täällä. Entistä ehkä kuurompi ja vähemmän näkevä, hitaampikin, mutta myös aina yhtä filosofinen ja sympaattinen.
Se ratkaisee elämänsä pulmia muunmuassa nukkumalla; jos sillä nyt pulmia onkaan. Rakkautta ja huolenpitoa se on saanut osakseen monia ihmisiä enemmän. Mutta Pate myös vastaa siihen, laillaan. Varmaankin jopa unessa.
Kello on 8.15 ja aamua on jo vietetty pitkään, nyt vasta alkaa valo nousta ja päivä ikään kuin koittaa. Pian sekin on eletty ja alkaa taas huominen, sunnuntai, pyhäksikin mainittu päivä. Ja sitten taas uusi arki, työviikko. Niin mennään. Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon! mutisi aina äitini. Isäni lauseista ei valitettavasti ole jäänyt mieleen mitään. Voihan vika olla myös minun, mutta senkin ajatteleminen on jo turhaa. Paras vain uskoa äidin hokemaan.
(11.11.2023)