Muistan-sarja


 

 

 

 

  1. Vapauden ensimmäinen päivä

 

Tammikuun toisena päivänä 1987, kun arki alkaa, lähden salkku kädessä ulos, kun olen ensin käynyt aamulenkillä, juossut pimeässä pitkin Lauttasaaren rantoja. Kello on vasta seitsemän, jos sitäkään.  Mutta olen aina ennenkin ollut näin varhain liikkeellä. Miksi muuttaa hyviä tapojaan? Toisaalta jos istuisin edelleen kustantamossa, en matkaisi minnekään, sillä lomaa olisi vielä hetki, mutta sitä on enää turha ajatella. Kuljen kohti Isokaaren bussipysäkkiä ja kannan työsalkkuani kuin leijaa, koska se on kevyt: yhtään työstä otettua käsikirjoitusta ei enää kulje mukana. Olen viimeinkin vapaa ja nimenomaan vapaa kirjailija joka on menossa omaan työhuoneeseen. Siellä saan tehdä juuri sitä mitä itse haluan.

Mutta mitä minä haluan? Tätä en ole edes ehtinyt miettiä. Vaikka syytä olisi. Parasta alkaa se miettiminen nyt, bussimatkankin aikana. Kuluja on varmuudella lähes yhtä paljon kuin ennenkin, palkkaa en enää saa. Tililläni on piilossa säästämäni vararaha, mutta se riittäisi vain jonnekin syys- lokakuulle. Vaan turha huolehtia siitä nyt, eikö sentään. Olenhan ennenkin toki saanut aikaan vaikka mitä, kirjan jos toisenkin. Parasta olisi myös miettiä kuunnelmia, näytelmiä ja sitäkin, alkaisinko taas kirjoittaa vaikka Parnassoon. Leivän päälle tulisi niillä keinoin jopa voita, ohuelti, mutta voita kumminkin. Vaikka margariinin kaltaista kai sen pitäisi olla. Näin suuret viisat puhuvat. Ja jos hyvin kävisi saisin lisukkeeksi vielä metsästäjänmakkaraa, josta itselleni ihmetykseksi pidän, tai ainakin kurkkua. Cucumber sandwiches. Tuo englantilaisista kirjoista niin tuttu käsite, joka sopii varsinkin kesään. Intiaan, jossa kuitenkaan en koskaan ole ollut, sen eteläkärjen lentokentällä vain.

Mitä kesään tulee, sekin alkaisi vasta puolen vuoden päästä. Miten onkin kylmä, tuuleekin ja vinkka on viluinen. Mistä tämä kylmyys, vaikka jo eilen oli paukkuva pakkanen. Ei rannikolla voi tai saa olla näin hyytävää. Hytisen yhtä kaikki kun odotan bussia, omat ajatukset eivät nekään lämmitä. Katulamputkin heiluvat tuulessa keskellä synkkää pimeää. Tammikuu, tammien runkoja on rannemmalla, mutta myös ne ovat surullisia ja mustia kuin sypressit Böcklinin maalauksessa Kuolleiden saari. Mistä tämä mieliala, kuoleman ajatus, kylmyydestäkö? Hitto soikoon, älä valita, idiootti. Tätä hetkeä olen odottanut jo vuoden kaksi ja tässä nyt olen. Eteenpäin siis elämän tiellä. Kuollut taakseen katsokoon.

Viimein bussi tulee, kun jalkani ovat jo aivan jääkalikkoina. Vaikka olen pukenut lämpimästi, se ei tunnu riittäneen. Sukat imevät kylmää, kengät ovat kuin pahvia. Pitää muistaa kaivaa esiin talvijalkineet, nythän ei työasulla enää ole väliä. Onneksi istun bussissa tutulla paikallani takaosan oven edessä, jossa lämmitin puhaltaa kuumaa ilmaa ja sulattaa hitaasti jalkojani. Keikun ja katson maisemia enkä katso. Olen vain kuin tahdoton nukke ja annan bussin edetä ja ajan kulua.

Bussi pysähtyy Bulevardilla talon kulmalla ja laskeudun kömpelösti alas. Kuljen nurkan ympäri, suuntaan E-rapulle, avaan oven ja kipuan portaat ylimpään kerrokseen. Aina rappusia on yhtä paljon ja huohotan, mutta tämähän on hyvää voimistelua. En ole ollut vuosiin enää hyvässä kunnossa, painoa on tullut, ylimääräistä läskiä, tullut vain. En pidä sitä ihmeenä, koska työni nyt on ollut sellaista: istumista ja ravitoloissakin olemista. Aamulenkitkään eivät ole pitäneet painoa kurissa enkä tänä aamuna edes lähtenyt lenkille, jotenkin vain ajatus juoksemisesta ei ottanut tulta tai tuulta.

Annnan nyt uuden vuoden lupauksen ja päätän tehdä juoksulenkin taas joka ainoa aamu. Voinhan viimein keskittyä myös siihen, että alan hoitaa itseäni paremmin. Syytä olisi. Olen sentään jo vanha mies, ikää 43 vuotta, ja elokuussa siihen tulisi taas yksi numero lisää.

Saan avaimen esille ja avaan oven. Työhuoneessa on patteri, mutta eikö se ole ollut lainkaan päällä? Täälläkin on kylmä, lähes samanlaista kuin ulkona, tuntuu hetken. Niin kuin ikkuna olisi ollut auki. Mutta kiinni se on.  Suljen myös räppänän, vedän metalliketjusta niin että rämähtää. En riisu heti takkia, laitan vedenkeittimen kiehumaan ja päätän juoda kuuman kahvin. Kuuma kahvi piristää, kylmä kaunistaa. Kaikkea tarvitsen nyt.

Hörpin kahvia pienin kulauksin. Se on tehty. Entäs sitten? Katselen puhelinta, sen vihreää luuria, mutta se on hiljaa, kukaan ei soita. No, täällä olen näköjään päässyt siitäkin piinasta.

Koettelen patteria, mutta se hehkuu, lämpö vain ei tunnu leviävän minnekään. Ulkomittari näyttää jotain outoa lukemaa. Pakkasta onkin lähes 30 astetta, kun tihrustan tarkemmin . Ei ihme että täällä on kylmä.  Löydän sisämittarinkin pöydältä muiden tavaroiden alta: 12 astetta. Siinä syy, miksi minua paleltaa. Istun työtuolille takki edelleen päällä, otan Hermeksen kannen irti, ja katson kirjoituskonetta joka myös on vihreä, tämä minua jo pitkään hyvin palvellut koneeni. Vihreä on toivon väri ainakin arabikulttuurissa ja sen olisi syytä olla sitä täälläkin keskellä pahinta pakkasta. Nyt tästä koneesta tulisi myös ainoa toimeetuloni lähde.

Juon kahvini loppuun ja rullaan paperin koneeseen. Siinä se on ja odottaa ensimmäistä lyöntiä, ensimmäistä sanaa. Mutta mitään ei olekaan mielessä, mieli on tyhjempi valkeaa paperia. – Jäässä, sanon ääneen. Laitan kaasuhellaan tulen ja annan sen lämmittää hetken, mutta kaasun suhina tuntuu häiritsevältä eikä sekään lämpö leviä ikkunan ääreen jossa Billnäsin kirjoituspöytä on. Hytisen taas ja katson Eino Ahosen graafikanlehteä jonka olen työpöydän seinälle laittanut:

”Jeesus parantaa naisen, joka on aasi.” Mutta aasiksi alankin tuntea pelkästään itseni. Olen hypännyt tyhjyyteen ja putoan kuin kivi. Lentämään minusta ei näköjään ole.

Mitä olen tehnyt, uuden tyhmyyden taas vanhojen lisäksi. Mutta nyt sellaisen, etten tiedä miten siitä selvitä. Masennuksen musta sumu alkaa peittää päätä ja ottaa ajatukset puristukseensa.

Mielialaa nostaakseni otan puhelimen luurin, näppäilen numeroita koneeseen ja odotan kunnes kuulen sen soivan. Erno vastaa, kuten aina, mutta juuri nyt hänellä on kiire tai työ päällä tai jotain muuta menossa, hän ei ehdi puhua kuin muutaman vaivaisen sanan.  Siihen se ilo ja sielun lämmitys loppuu. Hyvästi siis totuttu aamuhartauskin. Usein käy niin, että kun Erno pääsee vauhtiin, hän puhuu tunnin, jos sekään riittää. Mutta nyt hänellä on muuta mielessä. Minä en kuulukaan aamun ohjelmistoon.

Selaan puhelinmuistiotani, kenelle soittaisin juuri nyt, kesäkuussa 2015? Antti on poissa, jossain matkoilla, jos oikein muistan. Luettelossa on ihmisten nimiä, numeroita, joita olen siihen kauan kerännyt: monet nimistä ovat jo kadonneet ja ihmiset kuolleetkin, monen numero on muuttunut muutamankin kerran. Olen ne nimet ja numerot yliviivannut ja töhertänyt viereen uuden nimen tai uudet numerot, joskus seuraavallekin sivulle, väärän aakkosen valtakuntaan. Mutta kun sieltä, varsinkin jostain Q-kirjaimesta löytyy aina tilaa… Päätän, etten enää yritä soittaa kenellekään, vaan keskityn siihen, että olen viimeinkin yksin, oman onneni varassa. Tähän uuteen olotilaan on nyt vain syytä tottua.

Kun istun siinä kohmeessa ja juon kahvin loppuun, on kulunut vasta puoli tuntia siitä, kun tulin työhuoneeseen. Miten jaksan istua täällä lopun päivää? Kylmä tunkee sisään joka raosta, myös villapaitani alle.

Etsin peiton ja menen vuodesohvalle ja käperryn siihen filtin alle koteloon kuin perhosen toukka. Suruvaippa minä olen, en mikään urhea amiraaliperhonen, joka matkaa mertenkin yli Espanjaan ja takaisin.

Makaan siis ja annan ajatusten liikkua, jos niiden joukosta kohta seuloutuisi jotain. Mutta ei. Ei ja ei. Runon näköinenkään ei liiku päässä. Se suuri romaani jonka olen viimeinkin päättänyt kirjoittaa on tähän kylmyyteen syntyäkseen aivan liian iso ja palelevainen pala. .Jokin uusi näytelmä, niillähän on ollut vielä kysyntää? Vaikka nyt jo harvemmin ja harvemmin. Näytelmä televisolle, siitä saisi ainakin rahaa? Mutta ei, sekään ei tunnu miltään ajatukselta. Olen muutaman tehnyt ilman mainittavaa mainetta. Alalla riittää yrittäjiä ja jos joskus tekstin saisikin läpi, lopputulos on usein muuta kuin itse haluaisi. Elävät kuvat eivät kulje minun kynäni kautta.

Mutta onhan minun saatava aikaan edes jotain. On! Tärisen ja vapisen ja nousen, heitän viltin yltäni ja keitän taas kuumaa vettä, laitan siihen pikakahvin murenia ja kuivamaitoa, juon ja irvistän. Mutta se on kuumaa. Takki päällä ja pipo päässä menen taas koneen ääreen, istun siihen, tuijotan hetken näppäimistöä ja alan henkeni hädässä naputtaa.

Paperille iskeytyy kirjain toisensa jälkeen ja sitten siinä on jo yksi lause, kirjan nimi, titteli, mikä vain. Siinä se on oikein paperilla: Ole kiltti, lue minut. Tämä toivomus kohoaa syvältä sydämestä.