Talven lauluja


Juuri nyt, sunnuntaina 3.12. lauletaan varmasti Hoosiannaa jossain. Luin että tuo perikristillinen ylistyslaulu on itse asiassa juutalaisten lemmenlaulu, mutta muuntunut matkalla. Näin laulut kulkevat.

Itsekin lauloin sitä aina ennen mielelläni nuorena, kunnes tilaisuudet sen laulamiseen vain katosivat. Ehkä siksi, että Hoosianna kuului kirkkoon enkä kirkossa enää käynyt. Se aika oli silloin ohi.

Silti laulu jäi ja osaan sen yhä, toki. Laulaisin sitä edelleen mieluusti jos tilaisuus tulisi. Sanotaan että viimeisiä asioita mitä vanhana muistaa ja tajuaa ovat laulut ja kosketus. Hoosianna on laulu johon minun mielessäni liittyy kaksi toisilleen sukua olevaa asiaa: hartaus ja pyhyyskin. Ne voivat olla olemassa ilman kristillistä tai muun uskonnon tunnustusta, koska ne ovat osa ihmistä, hänen pienuuttaan alati laajenevan ja käsittämättömän suuren avaruuden edessä.

Koska maailmankaikkeuden synnyn ja elämän arvoitusta ei ole ratkaistu, on päädytty uskomaan Jumalaan. Se on ratkaisu jolla on puolensa; enempää ei ole tarvis miettiä; tuo Hän auttaa ja suojelee meitä. Mutta voi ajatella toisinkin. Kyseessä on valtava, ehkäpä ihmisen mittapuulla ikuinen arvoitus, jonka ratkaisemista me ihmisinä silti yritämme.

Ilman sitä ei ole kehitystä. Ilman kehitystä ei ole elämää, vaan taantumista. Ja taantuminen tarkoittaa laskeutumista takaisin siihen, mistä kehitys on ihmisen nostanut. No, monet merkit viittaavat että eläimiksi, ja huonossa mielessä pedoiksi (predator), me olemme taas osin vaipumassa.

Palataan parempaan näkökulmaan, kehitykseen, joka elämään kuuluu. Siihen uskon ja uskoni tunnustan. Minulle Jumala ei siksi ole ihmisen näköinen kaikkeuden täyttävä henki, vaan ihan vain tämä elämä täällä kaikkineen, miljoonine ihmeellisine ja alati muuttuvine muotoineen. Jopa me, ihmiset. Osa elämästä on aina hyvää, mutta osa myös pahaa. Valitettavasti.

Tämän joulukuun alun tunnelmasta, aikaisin tulleen talven laulusta kirjoitin pienen runon, joka ei ole runo sinänsä ei vielä, ehkei koskaan. Runon aihio se kuitenkin on ja sellaiseksi jäänee. Runo on yhtä suuri mysteeri kuin elämäkin, koska emme aivan tiedä mistä se tulee emmekä sitäkään minne se menee:

   ”Aamuyö on vaiti, koira nukkuu,

    kuorsaa vienosti, tuhahtaa ja vaikenee.

    Miten rauhallista onkaan olla taas

    tässä pimeydessä, keskellä metsää.

    Ehkä juuri se laulaa Hoosiannaa

    joka tähän päivään niin kauan

    on aina ennen vahvasti kuulunut.

    Meillekin, jotka olemme hiljaa,

    on myös tuossa laulussa,

    kaiken musiikin soinnuissa

    elämän kauneus, sen sisäinen toivo.

    Juuri se saa kulkemaan eteenpäin.”

Runo, varsinkaan tämä omani ei ole valmis ilman lukijaa, joka avaa sen. Moni uusi runo ei valmistu koskaan, tuntuu. Toisaalta muutama jo aikaa sitten kirjoitettu runo on viimein valos joka pysyy – kuin mikä tahansa taulu tai patsas. Ja juuri siksi kun sen lukee, siitä saa jotain.

Itse aina ilahdun Keatsin runosta Endymion (1818). Siitä löytyy tuo säe,  joka on seurannut minua jo ainakin 40 vuotta: ”A Thing of Beauty is a Joy forever.”

Keatsin pitkä runo jatkuu, sanoo heti alussa näinkin: ”Its loveliness increases; it will never. Pass into nothingness; but still will keep. A bower quiet for us, and a sleep.”

”Kaikki kauneus on ilo ikuinen.

  Sen suloisuus vain kasvaa,

  koskaan se ei mitättömiin katoa,

  vaan pysyy, hiljainen suunta

  kun on meille lailla unen.”

Noinkin sen voisi kääntää, ehkä. Ainakin noin sen juuri äsken tähän käänsin suit sait. Monin muinkin sanoin joku voi sen tulkita. Myös runo on laulu ja sen voi laulaa kaikilla maailman kielillä. Mutta jokainen kieli on erilainen. Silti runo pysyy, jos halua laulaa on. Juuri kuten Hoosianna.

Kieliä täytyy kääntää omalle kielelle, jokaiselta ei voi edellyttää kaikkien kielien osaamista; ei keneltäkään. Mutta maailmassa on kieli, joka yhdistää kansat ja kielet, tuhannet erilaiset murteetkin yhdeksi unisonoksi. Musiikin kieli on ainoa joka on kuultavissa koko maailmassa, edellyttäen tietenkin, että ihmisellä on korvat (halu) kuulla.

Joulun aika on laulujen aikaa. Johan Sebastian Bachin Jouluoratorio on kertakaikkisen hieno ja lumoava sävellys. Bach on tosiaankin se puro josta on ajan myötä kasvanut voimallinen virta. Myös kaksi poikaa, joista C.P.E. on edelleen todella kuuntelemisen arvoinen.

Paitsi oratoriota mielessäni alkavat heti soida isä-Bachin soolosellosonaatit. Kuulin ne kerran Rostropovitshin tulkitsemina Finlandia-talossa. Ja aina kuulen ne mielessäni. Maallista musiikkia, joka on pyhää. Yksi ääni, sellon, täytti silti koko salin, jonka akustiikka on eräs huonoimmista. Aaltokin, tuo muuten hyvä arkkitehti Alvar sai sen tuon ainoan kerran anteeksi. (Istuimme tosin silloin ensimmäisellä rivillä: Pentti Saaritsa, Martti Anhava ja minä).

Hengelliset joululaulut ovat minulle myös edelleen rakkaita. Maa on niin kaunis; ja sanotaan ihan lappilaisittain: Jo se vain on. Miksei myös Jouluyö, juhlayö. Hartautta vailla pahuutta. Hyvään uskon. Aina sitä on pahaa enemmän, kun sitä alkaa vain etsiä.

Kun olin Munkkiniemen yhteiskoulun lukiossa, lauloin kuorossa laulua Tuo armon valkokyyhky. Sen ensimmäinen säkeistö löytyy munkki Conraduksen rukouskirjasta (1587-88.) Se tuo viestin maailmaan, ehkä, toi ainakin silloin. Nyt se tuo joulun minulle, jos sen vielä kuulen.

Kyllä radiossa joskus vielä näitäkin lauluja kaiketi soitetaan. Jossain Classic-osastolla, ainakin toivon niin.

Talvi vain kiristää otettaan. Näin aikaisin se ei oman muistini mukaan ole koskaan alkanut, yleensä tällaiset ja näin pitkät pakkaset ovat islantilaisittain härjanneet vasta tammikuun puolesta välistä. Mikä lie ilmastonmuutos tämäkin. Tosin naapurimme Arvi muisteli että vuonna 1954 talvi alkoi silloinkin marraskuussa. Olin tuolloin vielä stadin kundi Kalliosta ja 11-vuotias. Mitään jälkeä ei tuo talvi stadissa jättänyt.

Puuta palaa uunissa, onneksi sain sitä hankituksi liiterin täydeltä. Vaan tätä menoa ne loppuvat ennen kuin kylmyys. Mutta turha murehtia sitä. Jos viime talvena oli puusta pulaa, kesällä sitä tehtiin varastot täyteen. Suomessa onneksi puuta vielä riittää, vaikka hakkuut ovatkin hurjia. Liian.

Pakkasukko kaiken yötä, ahkeraan on tehnyt työtä, laulettiin myös ennen. Se oli kevään laulu, mutta sopii jo tähän. Pakkasen valta on suuri, se koskee meihin ihmisiin ja muihinkin luontokappaleisiin.

Filosofi Pate, varsinainen kappale hänkin, ei ulkona kauaa viihdy. Kun lasken sen pihalle, on koira jo hetken päästä oven takana odottamassa kärsivällisesti että se päästetään taas takaisin, turvaan ja lämpöön. Koska Pate on filosofi, se ei hauku. Vain kerran, kun sen kauan sitten unohdin ulos (oli kesä) kuului lopulta vaimea ääni. Paten ainoa laulu. Hitto vie sinua, talon isäntä, vuh. Ja sitten tshehovilaisittain Kirsikkapuiston lopusta äänettömästi: ”Unohtivat minut, vanhan Firsin.”

No, tuo unohdus korjattiin. Koira on täällä prioriteetti numero yksi, rakastettu rähjä-äijä. Minä kai olen sitten toinen sellainen eli numero 2, koska muitakaan ei ole.

Talven laulu on juuri nyt, ankara, tuimakin hetken. Mutta lumella on puolensa. Kauneutta riittää siellä, missä sitä ei tavallisesti näe. Kun eilen sattuivat pilvet repeytymään ja aurinko pilkahti näkyviin, otin puhelimen, hyppäsin autoon ja ajoin kuvamaan heijastuksia joen pinnalla.


Joki on oikeastaan sama, se alkaa Nummijärvestä ja Pusulanjärvestäkin virtaa siihen vettä sitten. Ensin se on  nimeltään Nummijoki aina Saukkolaan. Sitten se on saanut ylvään nimen Härkäjoki. Tässä näkymä Härkäjoen sillalta.

Härkäjoki laskee sitten Musterpyyjärveen. Kun se sieltä lähtee jokena se muuttuu kylän ja varsinkin talomme kohdalla Sitarlanjoeksi. Tältä näyttää jokemme loppu.

Sillan ja piskuisen kosken jälkeen jälkeen joelle on annettu vähemmän ylväs nimi Häntäjoki.

Muuan tienviitta on tuon hännän halunnut kaunistella ja siellä lukee todellakin näin: Hentjoentie. Tuo Hent lienee karttanimi joka tuo mieleen Ruotsin ajan Kuninkaan kartaston. Mutta häntähän se silti on, koska joki laskee ja loppuu Maikkalanselkään, isolle järvelle. Siitä lähtevää joenuomaa pitkin pääsee lopulta vaikka Lohjalle.

Kauneutta, tuo ikuista iloa, on nyt jopa talomme vieressä. Lumi on ihme sekin, onhan jokainen kide erilainen. Siinäkin elämän käsittämätön monimuotoisuus: miljardi potenssiin miljardi.

Talven laulua riittää ulkona nyt. Sitä todentaa itselleni kuva syyshortensiasta. Tuo oven lähellä kuin puuksi kasvanut  entinen pikkupensaamme ei sitten millään ole halunnut luopua kukistaan. Ja kun lumi peittää sen, kauneus vain korostuu.

Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Kun avaa oven, kaikkea voi heti löytää, kun vain jaksaa etsiä ja katsoa, sanon taas. Suuri on pientä usein, mutta joskus pienikin on suurta. Hyvää adventtia kaikille, uskoon katsomatta. Joulua voi aina viettää myös hiljaisuuden, kauneuden, taiteen ja rauhan juhlana.

Niinkin talven laulu soi. Ja soikoon!

(3.12.2023)