Herra Huu, kuten kaikki muukin tässä maailmassa, tuli tielleni sattumalta. Emme kylläkään tiedä, mikä sattuma on. Viisi vuotta sitten kuollut ystäväni Tolja siteerasi aina minulle Hegeliä ja väitti tämän sanoneen, että sattuma on vain tuntematon kohtalo. Kuinka tahansa, Huun kohtasin vahingossa, ja silti pieni musta mies alkoi kulkea kanssani samaa matkaa, tosin väliin pitkäksi aikaa…

Jo kolmannen kerran lyhyehkön ajan sisällä sattuma vei askeleeni kohti kauppaa, jossa oli tarjolla Eeva Kilven kirjoja. Nyt kyseessä oli Prisma, ei aivan varsinainen kirjakauppa, mutta sama se. Ja tietenkin siellä ensimmäisenä silmiin osui pieni kaunis sidottu laitos Eeva Kilven kootuista runoista nimeltään Perhonen ylittää tien. Edelliset Eeva Kilvet jotka lähtivät mukaan olivat hänen päiväkirjoistaan…

Yöllä Uudenmaan rajat pistettiin sitten kiinni ja nyt lauantaina täältä ei pääse pois eikä myöskään tänne ilman painavaa syytä tai asiaa. Mikä se sitten onkin, sen määrittelee poliisi ja valtiovalta betoniesteiden kera. Miten mahtaisi käydä paateille, jotka salaa ylittäisivät meren ja saariston salmien kautta rajan? Onko tykkiveneitä edessä? Voihan olla että myös muutama rinkkaselkäinen suunnistaa…

Kauan kauan sitten, jo 1800-luvun lopulla nuori Leino ja hänen vähän vanhempi veljensä Kasimir huudahtivat: ”Ikkunat auki Eurooppaan”. He perustivat oikein kulttuurilehti Nykyajan sitä varten. Lehti eli vain puolitoista vuotta, mutta iskulause jäi. Ja jotain maassamme lopulta tapahtui: piskuinen Suomi jopa liittyi osaksi sekä Euroopan unionia että rahaliittoa. Kaikki näytti pitkään hyvältä. Kunnes saapui virus…

Aamu – perjantai 13.3. Tässä sitä sitten ollaan: Uutiset kertovat, että apteekit tyhjenevät käsidesistä ja kauppojen hyllyt vessapaperista ja säilyvästä muonasta. Kruunupäinen hirviö Covid-19 on tullut myös tänne ja mellastaa kuin meri pahimmillaan. Jopa vakaa Suomen kansa menee hamstraamiseen mukaan, koska niin on muuallakin maailmassa tehty. Kyllä tavara silloin loppuu. Joskin meillä vain hetkeksi, näin…

Elämme jo maaliskuun alkua. Ei vähä mitään: maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Sinivuokkoja on jo näkynyt. Ensin otin niistä kuvan minä, sitten A. Turha sanoakin: hänen kuvansa oli ja on parempi. Niinpä se saa luvan ilmestyä tähän. Maaliskuun vaihteen päivät ovat olleet tietystikin vaihtelevia. Väliin saatiin jopa aurinkoa, joka heijastui makuuhuoneen seinälle niin, että minun itseni…

Ennen meillä oli vuodenaikoja, nykyään vain säitä ja aikoja, voisi sanoa. Mutta kaikki kestetään. Jos itse nuorrun monestakin syystä, puhkeaa luonto taas aivan liian aikaiseen kukkaan. Kevät helmikuussa ei ole koskaan ennen ollut totta. Nyt on. Kun tulen kotiin ja alan ihmetellä pihamaata, näen vaikka minkälaisia näkyjä. Vielä viime vuonna helmikuussa oli lunta, pihamaata piti…

Jo aikaa edesmenneen ystäväni Alpo Ruuthin eli Alpin esikoisteos oli nimeltään Naimisiin. Muistelin, että nimen perässä olisi ollut huutomerkki, mutta se näkyy tipahtaneen matkan varrella; onhan teos ilmestynyt jo vuonna 1967. Vuotta aiemmin olin mennyt itse naimisiin ja saatoin siten lukea kirjaa kuin vanha tekijä ainakin. Vanha? Ensimmäistä kertaa avioituessani olin 22-vuotias, joskin parin kuukauden…

Lahti on minulle ollut kahden asian ja paikan kaupunki. Ensinnä siellä, tarkemmin sanottuna Kalliolassa asui ja vaikutti kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmi, rakas Kaisu ynnä miehensä taiteilija Jorma Kardén. Ja toisekseen osallistuin lähes aina 1960-luvun puolivälistä Mukkulan kirjailijatapahtumaan, joka pidettiin nimenomaan Mokullassa, kartanomiljöössä. ”Under the oaks” kuten tulkki englanninsi. Ja totta se oli – nimenomaan vanhat tammet…

Yhtäkkiä täällä on jo helmikuu. Miten tammikuusta oikein selvisimme? Kaikkea on ollut tehtävä ja niinpä aika kaiketi vain otti jalat alleen ja juoksi edellä niin kiivaasti, että oli jätettävä kaikki muu ja roikuttava kiinni ajan liepeissä. Eikä aika armahda. Koskaan se ei käänny kulkemaan toiseen suuntaa. Mutta siihen meillä on muistot, jos sellaisia haluamme säilyttää.…