OSA I
Lapissa olen käynyt kesäisin kohta 50 vuotta. Vielä nuorempana jouduin kerran Ylläkselle, mutta elettiin talvea ja varusteenani olivat pelkät pujottelusukset. Niiden kanssa kivuttiin Yllästunturille Sotamaan Penan kanssa (hiihtohissejä ei silloin vielä ollut), juotiin siellä outoa blandista (viinaa mehun kanssa) ja päätettiin pujotella alas. Puolivälissä kyllästyin ja aloin laskea suoraan, syöksyä. Pieni päihtymys taisi olla syynä siihen. Hetken päästä suksi osui kumpareeseen, katkesi ja menin nurin narin mutta säilyin paitsi hengissä myös ehjänä. Se ei ollut edes juopon tuuria, vaan tyhmyyden ja typeryyden onnea. Käsitin, että se tuskin toistuisi. Jotenkin pääsimme hitaasti siitä kämpille ja loppupäivät vietin kävellen pitkin teitä, muita suksia kun ei ollut. Sen jälkeen en ole pujotellut enkä ajatellut käydä Lapissakaan, en ainakaan talvella. Tuntui, että tuo kerta riitti
Yhtä kaikki olin tammikuussa 1964 taas Ylläksellä, ja ikään kuin ihan omasta halustani, mutta itse asiassa olin silloin opettajaharjoittelijana Kallon kylän koulussa. Tuo harjoittelujakso oli pakollinen ja kuului koulutukseen. Tammikuu oli pimeintä aikaa, talvi oli kaikkialla, mutta suksien näköisiäkään en ollut ajatellut hankkia, minulle riittivät helsinkiläisjolpin varusteet: huopahattu, takki ja pikkukengät. Niillä ei siellä ulkoiltu.
Mutta siitäkin selvisin, koska mukana oli myös kirjoituskoneeni Triumph Tippa. Juuri tuon koulun sivurakennuksessa kirjoitin ensimmäisen proosapätkäni, joka kaiketi teki minusta kirjailijan. Ylläs on siten ollut kaksi kertaa kohtaloni, hyvässä ja vähän pahassakin. Keväällä 1964 valmistuin opettajaksi, lähdin Pariisiin ja lopulta sain myös ensimmäisen esikoiskirjani tehdyksi. Vuonna 1965 ilmestyi Matkoilla kaiken aikaa joka oli ehtinyt saada seurakseen toisenkin romaanini Kylliksi! tai Liikaa.
Mutta aivan ensimmäisen teokseni nimi oli enne. Matkalla olen taas ja Lapissa juuri nyt, Ylläksen lähellä yhä, mutta kuitenkin onneksemme Muoniossa Jerisjärven rantamilla ja Pallastuntureiden vaikutuspiirissä. Niistä pidän ja pidämme Yllästä enemmän. Onhan seutu keskustassa jo vähän kuin Leviä, hulabaloo on sielläkin varsinkin talvisin tärkeämpää kuin aito luonto, jota silti vielä riittää kun ei aivan eksy keskelle Äkäslompoloa. Ajo pitkin tunturin reunaa näytti maisemia, jotka ihastuttivat yhä. Onneksi ihminen ei vieläkään pääse rakentamaan aivan kaikkialle.
Se tunturi jonne kiipesimme Penan kanssa ihan tramppaalla on toki yhä olemassa. Mutta ei sitä enää samaksi tunne. Tunturin ja monien tunturien rinteet täyttävät hissien ja latujen verkostot ja Yllästunturin edessä on hiihtohotelli, nyt vain kesäaikana selvästikin viraton. Otin siitä kuvan ja kiitin vielä kerran onneani, kun silloin pahemmin ei silloin käynyt. Viinan lipittämisenkin jätin jo yli 30 vuotta sitten. Päätös jota viisaampaa tuskin olen missään asiassa tehnyt.
Lappi ei siis enää kiinnostanut lainkaan, kunnes taas tapahtui jotain. Elämä on sattumusten sarja tai sitten kohtalon johdatusta. Sopii valita jompi kumpi, se riippunee myös ajattelutavasta. Itse uskon sattumuksiin, jos kohta johdatukseenkin lopulta. Joka tapauksessa kävi niin, että jolloinkin 1970-luvun alussa Antti Tuuri ehdotti, että tekisimme vaelluksen Lappiin kesällä. Mikäs, ajattelin. Kaikki uusi kiinnosti silloinkin. Sain Antilta pitkän listan tavaroista, joita matkalla tarvittaisiin, hankin rinkan, makuupussin, makuualustankin ja mitä en olisi hankkinut. Olimme nuoria kirjailijoita ja mukaan tuli vielä Esko Raento, nuori kirjailija ja jo lääkärinplanttu, mutta lisäksi myös kokenut vaeltaja. Antti osasi hänkin suunnistaa, maanmittarin poika. Minä olin ollut kaksi vuotta partiossa, josta tosin erosin kun sain puukon palkinnoksi kuntoisuustestin suoritettuani. Kyllä me reissusta selviäisimme.
Lähdimme kulkemaan Inarista kohti Muotkatuntureita ja sieltä eteenpäin pitkin viitoitettua vaellusreittiä, se tuntui meistä alkuun yhtä kaikki helpommalta. Eskoa, Renttua, se lähinnä huvitti.
Vaellus, jonka piti olla helppo, oli alkuun kuitenkin kauhea, ja teki minuun syvän vaikutuksen, reitti kun vei alkuun meidät upottavien soitten halki. Paitsi itikoita ja räkkää, itse suo tuntui syövän minut, kun saappaat vajosivat siihen aina uuden askeleen ottaessani. Vasta monen tunnin jälkeen sain jalkojen alle taas kiinteää maata. Olin puolikuollut väsymyksestä, pelosta ja nälästäkin. Pakissa keittelimme kuitenkin Eskon vaelluspuuron: nötköttiä ja perunamuusia ja nälän se vei ja voimaakin antoi. Toisaalta kun tuota ruokaa oli monta päivää syönyt, se alkoi miedosti sanoen jotensakin tympäistä. Onneksi Antti kalasti ja puhtaitten vesien kalat soivat elämään taas uutta makua ja sen myötä toivoa. Antin perhokalastuksesta kertovaan kirjaan on jäänyt jälkiä myöhemmistä matkoistamme.
Koarvikoddsin tunturi, hammas maailmassa; Muotkatunturit, niiden kauniit laet, kivikot ja näköalat tekivät minuun suuren vaikutuksen ja syöpyivät syvälle tajuntaan mitä pitemmälle matka edistyi. Kun pääsimme taas sivistykseen eli Karigasniemeen, sieltä taksiin ja takaisin Inariin ja silloiseen valtionhotelliin, olin kokenut vaeltaja (kotona myös viisi kiloa kevyempi), joka muutaman oluen hörpättyään sanoi ilomielin lähtevänsä seuraavanakin vuonna matkaan.
Sen Antin kanssa sitten teimmekin. Enää ei Esko ehtinyt lähteä mukaamme, mutta matkaan lähti Ville (Pertti Terho), mainio ja sitkeä vaellustoveri. Kolmisin me vaelsimme monet vuodet. Vasta 1983 Lappi jäi, koska sekä Antille että minulle tuli muuta puuhaa: hänelle purjevene Haukka, minulle talo Sitarlassa. Sekä vene että vanha talokin ovat yhä olemassa ja toiminnassa. Joskus elämässä lykästää.
(11.7.2022)