Lähdimme vielä pienelle matkalle Viroon, koska paljon hyvää olemme siellä usein kokeneet. Pärnun sijasta matka suuntautuisi nyt pelkästään Tarttoon, tuohon entiseen Dorpatiin. Myös hotelli oli samanniminen, muinaisuuteen uskova.

Laivassa kaikki sujui lähes kuten aina. Laiva on vanha, mutta sillä on isänmaallinen nimi ja koska se on viimeinen suomlaisomistuksessa oleva matkaamme useimmiten sillä. Kaikki muu teollisuutemme alkaakin jo kohta olla myyty.

Autojono Tallinnasta vapaimmille teille sujui hitaasti kuten aina. Alan jo muistaa millä kaistalla pitää olla, jotta käännökset oikeissa mutkissa sujuisivat vailla vaikeutta; rekkoja jonossa kun riitti. Kuten aina, sekin. Vaan sujuihan se. Lopulta edessä oli vain yksi tie – tie Tarttoon, viroksi lyhemmin Tartuun.

Oli luvattu ukkosta, mutta ukkosta ei näkynyt. Helle jatkui. Onneksi auton ilmastointi toimi ja auton sisällä saattoi istua. Pienet pysähdykset kuuluivat asiaan ja vähän yli kolmen tunnin päästä edessä olikin Tartu, tuo ikivanha asuinpaikka Emajoen rannalla. Hotellin parkkipaikalla oli myös tasan yksi vapaa paikka. Kun sinne saattoi työntää ja jättää auton, tunsi tehneensä taas jotain.

Huone oli kuuma, mutta laitoimme ilmastoinnin päälle ja poistuimme etsimään ruokapaikkaa. Niitä Tartossa on, joskin meidänlaisillemme ei niin kovin montaa, Eestissä kun syödään mieluusti lihaa yhä vähän kuten Suomen maaseudullakin. Mutta aina jotain löytyi, joskin valikoimat ovat suppeita.

Parhaiten meitä viihdytti ja tyydytti se, miten Raatihuoneen torilla ihan kunnolllinen sinfoniaorkesteri harjoitteli. Tutut ooppera-aariat, Verdiä ehkä, ehkä Mozartiakin, olivat hetkittäin häikäisevän hyvin laulettuja. Ja orkesteri osasi.

Palasimme lopulta taas hotellille vain huomataksemme, ettei ilmastointi ollut viilentänyt huonetta piiruakaan. Lämpöä riitti plus 28,9 ilmastoinnin oman ylpeän ilmoituksen mukaan.

Mikä neuvoksi, ei muuta kuin paluu respaan. Tyttö siellä (ja tyttö hän oli) oli selvillä asiasta, muitakin valituksi oli tullut. Ilmastointia hoitava mestari saapuisi kuitenkin vasta kello 7 illalla. No, saapuisi ja korjaisi, kai. Vaikka tajusin heti mistä itse asiassa oli kyse.

Samaa olimme kokeneet jo edellisvuonna kerran Aulangolla, kerran Kajaanissa. Hotellit eivät ole varautuneet viilennykseen, koska ennen huoneita lähinnä kai piti lähinnä vain lämmittää, joskus jopa kesäisin.

Uusi aika, uudet haasteet. Tämä olisi vain yksi niistä ja toki sinänsä vähäinen kun ihmiskunnan tilaa ajattelee.

Olemme viettäneet ennenkin tuskaisia öitä hotelleissa, mutta tästä yöstä tulisi näköjään kaiken kruunu. Aurinko paahtoi joen takaa suoraan huoneen ikkunaan ja suostuisi laskeutumaan vasta, kun se aika koittaisi. Ja kun kolmannen kerran kävin kysymässä kuulumisia respalta, uusi tyttö (ja tyttö hänkin oli) kertoi että mestari oli käynyt ja todennut vain, ettei voinut tehdä mitään. Osalle huoneista kapasiteetti riitti, osa, noin viitisentoista jäi ilman viilennystä. Me olimme yksi niistä. Eikä asialle kuulemma voinut tehdä mitään.

Kun ehdotin ystävällisesti, että joku nuorukainen kävisi kaupasta hakemassa edes sähkötuulettimen jotta ilma liikkuisi, sellaisia kun ei hotellista löytynyt, sain vastaukseksi vain hymyilyä ja käsienlevittelyä. Se palvelusta sitten. Tyttö ei pitänyt minusta, vaikka todella puhuin rauhallisesti, vaan en minäkään ollut erityisen mieltynyt häneen.

Oli jo liian myöhäistä äänestää jaloillaan. Ikkunan aukaiseminenkaan ei auttanut. Ulkona oli yhä kuuma. Siinä makoilimme sitten. Itse nukuin kyllä muutamia pätkiä, mutta vaimo tuskin niitäkään. Vaan lopulta tuokin painajainen päättyi. Kaikki päättyy aikanaan, sanoo Raamattukin. Vai oliko se virsi?

Pientähän tämä kaikki on sodan ja sen todellisuuden rinnalla. Voi vain arvata miltä Ukrainassa tuntuu ihmisen elämä.

Nyt on sitten jo torstaiaamu. Uusi uljas aamu uljaassa Dorpatissa. Ulkona joen rannalla oli kello viisi viileämpää kuin huoneessa. Pari nuorta lopetteli juhliaan, pari sorsaa siivilöi ruokaa levien joukosta. Emajoki virtasi arvokkaasti, vesi oli ruskeaa.

Näillä rannoilla Leino kuljeskeli juopuneella matkallaan vuonna 1921. Ülikoolin rakennus on yhä olemassa, siellä Leino puhui. Kahvila Werner löytyy samoin, sielläkin Leino istuskeli. No, ne paikat on nähty muutamaankin kertaan. Sekin on kaikkialla nähty, miten nuorehko mies nukkuu hotellin seinää vasten olutpullo vierellään. Ja kun palasimme huoneeseen odottamaan aamiaista ja lähtöä, kuumuus tervehti meitä taas; tuntui kovinkin kiintyneen meihin. Huvittavaa oli, että kun kävimme aamiaisella oli koko valtaisa ravintolasali kylmä kuin kellari. Siellä olisimme mieluusti nukkuneet.

Illalla olin epätoivon puuskassa tilannut huoneen Pärnusta, ja pyysin viestissä että muulla ei olisi väliä, kunhan ilmastointi olisi kunnossa. En oikeastaan pyytänyt, itse asiassa rukoilin. Saa nähdä. Kokemalla vasta kokee ja kokenut tietää lopulta ainakin kokeneensa.

Muistan monia kesiä maalta, muistan miten lapsena kärsin joskus kuumuudesta piskuisessa mökissämme Siikasaarella, jossa aina oli kuuma, koska puuhellalla kaikki ruoka tehtiin ja se hella oli metrin päässä vuoteista. Mutta tämä aika on uutta. Afrikan ilma valtaa tilaa jo täältäkin. Ja vähänpä vasta olemme saaneet tuta kuumuudesta. Kun lukee uutisia maailmalta, käsittää että Pakistanissa ja Intiassa lapsia kuolee kuumuuteen tavan takaa, lämpötila siellä laskee juuri nyt harvoin alle 40 plusasteen. Jokainen aamu alkaa oksennuksella, luin. Eikä siihen auta mikään. Vesikin tuodaan paikalle kerran pari viikossa tankkiautolla. Miten lie hygieniankaan laita. Sitä kaikkea ajatellessa ei tee mieli valittaa mistään. Täällä näyttää vielä idylliltä, jos mitään ei ajattele.

Maailma muuttuu kuitenkin joka hetki, ilmastonmuutos on totta, todella. Ikuista on vain muutos, olen sanonut, ja sanon taas. Itse asiasssa mitä valittamista tässä meidän elämässämme vielä on. Me olemme hyväosaisia ja sellaisina yhtä kaikki vielä pysymme, ainakin hetken.

Mitä tulevaisuudessa vähitellen tapahtuu, sitä on kuten aina mahdoton sanoa. Ilmasto lämpenee, Suomi ponnistelee, talouttamme ei Nato auta. Dystopia on todennäköisempi kuin eksoplaneetalle matkustus, mutta maailmalle voisi sittenkin yrittää tehdä edes jotain; pakko meidän on uskoa että kaikesta selvitään. Onhan maailmaa punnittu ennenkin ja ennenkin on seisottu ”mahdottoman edessä, sen porteilla” (Haavikon runon säkeestä).

Ja mitä sitten? The Rest is Silence, sanoi taas aikanaan Hamlet. Voi lopuksi hiljaista tai hiljaisempaa ollakin, jos tai kun ihmisiä ei enää ole. T.S. Eliotkin totesi samaa, mutta jo hieman toisin, modernimmin totta kai. Näin Eliot runossaan The Hollow Men, Ontot miehet:

”This is the way the world ends

This is the way the world ends

This is the way the world ends

Not with a bang but a whimper.”

Ja sitten tuo sama suomeksi, suomea kun yhä puhumme:

”Tällä tavoin maailma loppuu

Tällä tavoin maailma loppuu

Tällä tavoin maailma loppuu

ei pamahtaen, vaan kitisten.”