Lahti on minulle ollut kahden asian ja paikan kaupunki. Ensinnä siellä, tarkemmin sanottuna Kalliolassa asui ja vaikutti kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmi, rakas Kaisu ynnä miehensä taiteilija Jorma Kardén. Ja toisekseen osallistuin lähes aina 1960-luvun puolivälistä Mukkulan kirjailijatapahtumaan, joka pidettiin nimenomaan Mokullassa, kartanomiljöössä. ”Under the oaks” kuten tulkki englanninsi. Ja totta se oli – nimenomaan vanhat tammet…

Yhtäkkiä täällä on jo helmikuu. Miten tammikuusta oikein selvisimme? Kaikkea on ollut tehtävä ja niinpä aika kaiketi vain otti jalat alleen ja juoksi edellä niin kiivaasti, että oli jätettävä kaikki muu ja roikuttava kiinni ajan liepeissä. Eikä aika armahda. Koskaan se ei käänny kulkemaan toiseen suuntaa. Mutta siihen meillä on muistot, jos sellaisia haluamme säilyttää.…

Viikonloppu on ohi ja vasta nyt pääsen kirjoittamaan tätä. Päivät kuluvat jo nopeammin; outoa kyllä aivan samaa tahtia jolla päivän pituus lisääntyy. Kuukausi on kulunut siitä kun oli talvipäivän seisaus. Talvea ei vieläkään ole täällä etelässä näköpiirissä vaikka pian pääsemme tammikuun loppuun; lunta ja pakkasta siis. Vettä sen sijaan riittää laaksossa. Joen tulva on suurempi…

Tänään (I dag) oli ikimuistettavan Gustaf (Guss) Mattssonin käyttämä pakinanotsikko. Hän oli ammatiltaan kemisti mutta jäi kirjallisuuteen ihan pakinoiden kirjoittajana, vieläpä korkeatasoisten. Ikimuistettavaa miestä tuskin monikaan enää muistaa, mutta minä muistan. Siitäkin minun on kiittäminen Tuomas Anhavaa, joka kuten aina ei salaillut sitä mistä ja millaisesta kirjallisuudesta piti, ja millaisesta ei. Tänään on tänään ja…

Vuonna 1965 julkaisin kaksi esikoisromaania, joista ensimmäinen sai otsikon nimen. Se oli loppusäe Henri Michaux´n runosta Plume voyage – Plume matkustaa. Suomennos, muistaakseni Pentti Holapan ja Olli-Matti Ronimuksen kuului jotenkin näin: ”Mutta voi, Plume on matkalla, hän on matkalla kaiken aikaa.” Tuomas Anhava muuttui lopun yksikön monikoksi ja niin kirja oli valmis nimeä myöten. Ehdin…

Vanhan vuoden kuoppaaminen kävi kätevästi. Olimme Musiikkitalossa kuuntelemassa Helsingin barokkiorkesterin konserttia. Arkistojen kätköistä oli löydetty J. A. Hassen ooppera Irene. Tämä 1700-luvulla teoksensa luonut säveltäjä oli meille ennestään tuntematon ja sellaiseksi taitaa syystä jäädäkin. Mutta Musiikitalo oli hyvä kokemus ja barokkiorkesteri mainio. Klassinen musiikki sinänsä on myös useimmiten ja parhaimmillaan sielun ja mielen täyttä ruokaa,…

Pian vuosi vaihtuu ja edessä on 2020, numeraalisesti kaunis luku. Voimmeko siis odottaa siltä hyvää? Joulu oli ja meni jo eikä se ollut paha joulu. Ensimmäinen joulu A:n kanssa ja sen vietimme keskenämme. Talo lienee meille sopivan väljä kun mikään ei ahdista, ainakaan minua, ja silti sopivan pieni, että läheisyyttäkin saattoi kokea. Monenlainen onnentunne läikähteli…

Sunnuntaina suuntasimme auton kohti Saloa, joka on itse asiassa lähempänä meitä kuin Helsinki. Salolla on mennyt maineensa Nokian ihmeen lähteenä ja nyttemmin myös Sauli Niinistön kaupunkina. Niinistönkatu löytyykin kaupungista; kyltti osui sattumalta poisajaessa kaupungin laidalta silmiin. Onko katu nimetty istuvan presidentin kunniaksi vaiko vanhaa perua, sitä en tiedä. Kumpikin sopii. Ensin kuitenkin kävimme Design Hillissä…

Kirjoitin parikymmentä vuotta sitten romaanin Myrskyn jälkeen aamu (Otava, 2000). Nyt on se aamu, sillä eilen oli myrskyinen, pimeä, suttuinen ja muutenkin takaperoinen päivä. Mutta annas kun armas aurinko valollansa taas uuden päivän tuonut on. Mahtaa tuokin lause tulla jostain lapsuuden alitajunnasta. Kyllä, virren säe se on. Kaiken lisäksi sitä oikeampaa eli vanhaa kieliasua jota…

Tapahtui niinkin, että keskelle sadetta, ikuisuudelta tuntuvaa pimeää ja tylsää tihmua satoi odottamatta valkea lumi, saapui kuin sadun Biancaneve. Tuo luonnon oma Lumikki on ilmoittanut jäävänsä vielä päiväksi pariksi tänne ennen kuin vierailu taas loppuu ja lumi katoaa ilmaan ja vesistöihin jättäen taas näkyviin kuolleitten lehtien ja kasvien peittämän maan. Kiitollisuudella otimme A:n kanssa lumen…