Sota ja rauha


SOTA

Sota ja rauha (Война и мир –Voina i mir) on tietenkin Tolstoin vuosina 1865 – 69 kirjoittama 1500-sivuinen romaani siitä, miten Napoleonin sota Venäjää vastaan lopulta torjuttiin. Napoleon oli jo Moskovassa, joka kuitenkin paloi, eikä maata sittenkään ollut valloitettu. Myös tästä, kuten Suomen Talvisodasta voi vetää yhtäläisyysmerkit sille mitä Ukrainassa tapahtuu.

Kiovakin voidaan menettää, mutta edes menossa oleva järjetön agressio ei saa Ukrainaa kaatumaan, yhdistää vain, kuten sota sai jo nyt koko lännenkin vastaansa. Siihen Putin tuskin pyrki.

Stalin laittoi Talvisodassa politrukit johtamaan armeijaa, joka marssi kohti muutamaa konekiväärimiestä. Kun sota loppui, kenraalit saivat korvata politrukit ja palata vankilasta tositoimiin. He ja kansan puolustustahto pelastivat Venäjän Hitlerin invaasiolta. Edes Moskovaan natseja ei päästetty, joskin ihan lähelle. Omien uhrien määrä oli murskaava. Mutta yhtenäisyys piti pintansa.

Mitään siitä ei tämä nykymuotoinen Stalin, Isä Mutruhuuli, ole oppinut; uskonut hänestä hyötyjien ja myötäilijöiden sanoihin – ei ole edes armeijansa  todellisuutta tajunnut. Ulkokuori loistaa, sisällä on paljon hötöä.

Hyökkääjä on myös lopulta häviäjä, aina.

Omasta kansasta puhumattakaan (Hitler). Tietoa on Venäjällä voitu pimittää vanhemmilta ihmisiltä maaseudulla, mutta lähes jokainen suurempien kaupunkien nuori on kiitos internetin maailman tilanteista selvillä.

Ihmeellinen ratkaisu Volodjalta. Jos tulevaisuuteen satsaa, pitää satsata nuorisoon (vanhojen hyvinvointia toki unohtamatta).

Oman vähäisenkin maineensa ja Venäjän maineen hän on tuhonnut kertaheitolla ja sellaisella voimalla, että seuraajalla on vuorenkokoisia kiviä käännettävänä. Mitä tapahtuukin, yksi on selvää: mitään hyvää ei maassa ole vuosikausiin, ehkä jopa kymmeniin odotettavissa.

Kreivi Tolstoi, tuo Sodan ja rauhan isä, oli pasifisti, oman hengellisen liikkeen perustajakin, jonka suomalaisia perillisiä oli mm. kirjailija Arvid Järnefelt. Tolstoita on luettu ja luetaan, filmattu myös; Anna Kareninaa varsinkin. Itse olen aikanaan 1970-luvun lopulla käynyt Eduard Uspenskin autokyydillä jopa hänen maatilallaan Jasnaja Poljanassa, jossa Tolstoin hauta yhä sijaitsee.

 Samalla matkalla näin myös Melihovon eli kirjallisen ihanteeni Tshehovin maatilan, jossa yhä oli jäljellä se sivurakennus jossa Tshehov kirjoitti Lokin. Nuo muistot ja näkymät eivät unohdu.

Tshehovin hauta löytyy Moskovasta Novodjevitshin hautuumaalta, mutta Tolstoi sai jäädä kotiinsa. Siellä Jasnaja Poljanassa hän yhä on. Haudan piti olla luontoon kätketty, mutta kumpu näkyi ja sen merkkinä olivat kilvet: Zona tishini – Hiljaisuuden vyöhyke. Näin palvojat pääsivät paikalle, kun taas Tolstoi halusi pelkkää luontoa palvottavan. Jälkimaailma ei aina kuuntele vainajia, vaikka juuri Tolstoita Venäjällä ehkä yhä pitäisi. Rauha kun voittaa aina sodan.

RAUHA

Oma mielenrauha ja elämänhalukin ovat nyt olleet uhattuina, kun sotauutisia tulee joka tuutista. Jonkinlaisena, lähes lapsellisena keinona päästä pakoon pahaa maailmaa, tahdoin lähteä edes pienelle retkelle, kun matka maailmalle oli pakko taas kerran perua. Ei voinut ajatella löhölomaa lämpimän meren äärellä tässä tilanteessa. Onni yksillä, kesä kaikilla -ajattelu ei tuntunut solidaarisuudelta eikä se sitä olekaan. Kaksi edellistä yritystä lähteä matkaan peruuntui covidin takia, mutta tämä järjetön sota (bezumnaja voina) oli pandemiaakin painavampi syy.

Tuli siis halu nähdä täällä lähiseudulla edes jotain mieltä koskettavaa. Minulle rauhaa on usein tuonut pelkkä meren näkeminen. Laitoin siksi Mikko Horsmalle, hyvälle ihmiselle ja tennisopettajalle viestin ja kyselin Hangon lumitilannetta. Voisiko siellä ja varsinkin rannoilla ja rannan mäntymetsissä jo kävellä.

Vastauksena tuli kuva rannalta, jossa lunta ei todellakaan näkynyt. Ja kun ajoimme sinne Pate-koira mukanamme, perillä odotti jäästä vapaa meri ja ranta mäntyineen. Lumesta ei ollut juurikaan tietoa.

Meri, ihmiskunnan alku, on aina tarkoittanut itselleni jotain sellaista, josta pidän ja joka todella rauhoittaa, varsinkin kun sitä voi tarkkailla rannalta, jos myrskysää vallitsee. Tyynellä ja pienessä tuulessa olen kyllä seilaillut sen pinnallakin purjepaatilla, joskus jopa ankarassa hiivarissa, vaan en seilailisi ehkä enää. Matka taittui aikanaan usein Antti Tuurin ikimuistoisella Haukalla. Hän hankki vuonna 1983 tuon purjeveneensä, minä taas tämän paikan jossa tätäkin kirjoitan: Niemelän mäkitorpan. Ensi vuonna siitä tulee kuluneeksi 40 vuotta. Sekä vene että talo ovat yhä hengissä. Ja niin kyllä miehetkin.

Meri on suuri, kirjoitti Tshehovin novellissa pieni poika; ja suurin osa maapallosta on merta. Meressä on todella jotain rauhoittavaa, se on ja tulee aina olemaan ihmistä isompi, käsittämätön. Kuten luonto. Kun luonnolle tekee pahaa, se maksaa viulut tavallaan. Vasta nyt olemme havahtuneet senkin huomaamaan.

Jalkauduimme ja lähdimme rannalle ja kuljimme vain.

Tuuli virisi, aurinko paistoi, lämpöäkin oli muutama plusaste kun lähtiessä aamulla oli ollut vielä viitisentoista miinusta. Pate oli innoissaan koska kaikkialta löytyi hajuja, joiden haisteluun ei näköjään päiväkään olisi riittänyt.

Onneksi kävi niin, että tästä kaikesta luonnosta helpotuimme mekin. Maailmassa on myös rauhaa, ja sen ylläpitämiseksi on jokaisen täällä tehtävä työtä. Tuhoaminen on helppoa, rakentaminen aina vaikeaa. Jo lapsikin oppii sen ymmärtämään omat hiekkalinnansa kerran pari rikottuaan. Mikseivät sitten aikuiset?

Pieni ateria meille ennen tuntemattomassa Bistro Elvanissa Bulevardin varrella oli mainio ja sitten ajoimme vielä Mannerheimin Neljän tuulen tuvalle, joka vasta odotti kesää ennen kuin aukaisisi ovensa.

Mutta mutta. Kuten aina, mikä näkymä myös sieltä yhä avautui.

Piti hengittää syvään, ottaa maisemaa haltuun ja kantaa sen tyyneyttä mukana myös kotiin saakka.

Nyt sunnuntaiaamuna tuntuu edelleen, että se onnistui. Suuri matka muuttui pieneksi, mutta pieni voi olla suurta. David voitti Goljatin, ja vaikka kyseessä on raamatun myytti, on vertauskuva mahdollinen ja toden tuntuinen jopa sotia ajatellen.  Siihen luotan. ”Ihanaisesti riemuitsevaa sielua ei mikään voi tahria” , kirjoitti jo William Blake (1757 – 1827). Kyllä se yhä vain voi olla totta?

(6.3.2022)