Suomalainen ja sää

Suomalainen ja sää

Ihan lapsena jo opin maalla suomalaisen ihmisen tavasta reagoida säähän lähes kaiken. Asuimme koko kesän piskuisella kallioluodolla (opettajaperheen etuoikeus silloin, 3 kk kesälomaa). Luodolla oli vielä pienempi mökki johon kolme ihmistä ahtautui: äiti, sisko ja minä. Keskisaari ja takasaari, pieniä nekin, taas olivat aina alkukesällä erillisiä saaria, kunnes Kukkiajärven vesi laski.  

Niinpä heti kesän alussa toivottiin poutaa ja lämpimiä ilmoja. Mitäpä muuta lomalainen toivoi, vaikka perunanviljelijä mantereella toivoikin usein sadetta.

Sään tarkkailu alkoi jo aamulla ja jatkui koko päivän. Mistä tuuli ja miten kovaa; kannattiko veneellä lähteä hakemaan posti ja jos, miten piti soutaa.

Tiesimme (minäkin) että aallot sortivat suunnasta ja siksi kokkaa piti ensin pitää lähes tuuleen, kunnes käännyttiin ja päästiin kovaa kohti mannerta.

Ja kun tultiin takaisin, sama juttu toisinpäin.

Jos veneessä oli kaksi, toinen äyskäröi, mutta yksin oli kiskottava hampaat irvessä ja tyhjennettävä vesi veneestä vasta rannalla. Vasta paljon myöhemmin saimme ensimmäisen perämoottorimme. Ensin Neptunen ja sitten ihan Evinruden. Senmerkkisiä vempaimia taitaa olla vieläkin.

Säätiedot kertoi patteriradio, mutta niiden ennusteet olivat tuolloin vielä ihan toista luokkaa kuin nyt. Itse piti ymmärtää oliko sadevaatteiden käyttö suotavaa vai turhaa ja itse sitä vaistomaisesti ryömi lapsena peiton alle jottei palellut. Jo varhain tajusin, että myrskyisenä sadepäivänä saattoi vain olla filttiin kietoutuneena ja lukea kirjaa. Siksikö minusta tuli kirjojen rakastaja; sadepäivien ja yksinäisen saarilapsuuden tähden?

”Etana etana näytä sarves, onko huomenna pouta”, hoettiin. Etanoita riitti, sarviakin näki joskus. Säätä saatettiin ennustaa myös iltaruskosta ja aamuruskosta. Iltarusko päivä kaunis, aamurusko päivä paha (paska), mutta ainahan se meillä oli vain paha, koska jälkimmäinen sana ei kuulunut opettajaperheen vokabulaariin. Vain minun, Kallion pihojen kasvatin. Jokaikinen suomen kielen kirosana tuli tutuksi jo ennen kuin olin viisivuotias. Niilläkin on menty.

Paljon opin myös Kaupin paapan sanonnoista. ”Ei kaakko kauan tuule satamatta eikä akka kauan toru itkemättä” oli yksi joka jäi ikuisesti mieleen. Lie jopa totta, ainakin ennen. Paappa oli kansanmies ja kansanmies tiesi. Nyt itkee jo mieskin.

”Luoteesta tuulee, tihkusadetta aamusta iltaan”, kirjoitti taas isäni johonkin runoonsa, jonka löysin mökin ullakolta kattopahviin raapustettuna.

Ja tietysti perheessämme osattiin koko suomalaisen sääsanontojen kirjo. ”Lännen tuulet lämmön tuovat, etelä elämän tuulet” ja kyllä se piti usein paikkansa. Juuri nuo ilmansuunnat lupasivat hyvää tai ainakin hyvähköä ilmaa. ”Tyyntä myrskyn edellä” on itselleni myös selviö. ”Sataa kuin ämmiä äkeet selässä” taas on kuvana mielessäni jopa hurjempi kuin Gallen-Kallelan maalaus Pohjan akasta (harvahampaasta), tuosta kalevalaisesta noidasta,  joka tavoittelee Sammon urheita ryöstäjiä tai kuvan nimen mukaan puolustajia. Valitettavasti Sampo taiston tuoksinnassa rikkoutui ja vain pirstaleita ajautui maamme rannoille. Suomalaisten kohtalo?

Miksi sää, miksi juuri nyt. Siksi että lähes koko lopputalvi on täällä etelässä ollut onnetonta sahausta kurjista keleistä toisiin kurjiin. Sulaa, jäätyy, pyryttää, tuulee, kinostaa, sulaa, jäätyy taas. Tiet ovat milloin liukkaita, milloin lumesta ummessa, milloin suurten kuoppien ja lätäköiden vallassa, jotka uhkaavat rikkoa autonkin kulkijoiden jaloista puhumatta.

Näin juuri nyt. Ja juuri nyt myrsky paitsi taivuttaa koivun larvat myös musisoi talomme hormeissa ja ikkunapuitteiden vierellä Pushkinin runoa muistaen: ”To kak zver ona zavojet, to zaplatset kak ditja” – Väliin kuin eläin ulvoen, väliin kuin lapsi itkien.  

Myös tämä on vain kestettävä. Hailuodon kalastaja tokaisi noin 40 vuotta sitten möljällä lauseen, jonka satuin kuulemaan: ”Ilma on kuin morsian, vaan kyllä se kohta jo häitään tanssii.” Paljon hoetaan myös lausetta: ”Se on isä yläällä joka ilmat antaa.” Ihminen voi ne kyllä toiminnoillaan sotkea.

Kellä lie häät, mutta myrsky yltyy yhä. Lumi lentää vaakasuoraan. Ja lentänee yöhön saakka. Aamulla kahlaamme taas kinoksissa.

Kipakka on morsian, hurjahkot häät. Mutta aina tulee myös aamu, uusi päivä ja kevätkin. Ja aina lopulta taas ilta. Onneksi on tätäkin koettu ja nähty, jotta tietää, että myrskyn jälkeen seura myös seesteisiä hetkiä. Kun sellaisia taas tulee, osaammeko pitää niitä arvossa?

(21.2.2022)