SÄÄTYJEN TALOLLA Vuonna 2008 julkaisin kirjan Elävät ja kuolleet. Nimi palasi viikonloppuna parikin kertaa mieleen, vaikka kirja on tosipohjainen kertomus 1920-luvulla Helsingin Kalliossa tapahtuneesta murhasta, jonka jäljet, etenkin kuolleen naisen hahmo lattialla, saivat minut aikanaan pysähtymään, kun näin murhatutkimukseen liittyneen valokuvan poliisin järjestämässä näyttelyssä Sederholmin talolla. Innostuin, aloin tutkia ja sain lopulta myös selville murhan…

Valokuvien taide Tostaina kävimme Tallinnan Fotografiskassa. Edellinen näyttelyrypäs ei ollut tehnyt suurtakaan vaikutusta; nyt onnistui paremmin. Aloitimme ylimmästä näyttelykerroksesta; tuntui loogiseltakin. Ja huvittavaa kyllä se myös kannatti. Ensimmäinen näyttely oli saksalaisen valokuvaajan Snezhana von Büdingen-Duban kuvakertomus Sofie´sta, nyt jo 25-vuotiaasta down-lapsesta. Näyttely toi mieleeni Antti Tuurin kirjan Mies kuin pantteri (Otava, 2022). Hän kertoi down-lapsen…

Maailmalle Elämä on joskus tällaistakin. Ei ole tehnyt mieli minnekään ja sitten kuitenkin noin vain päätimme sittenkin lähteä Viroon, edes pariksi päiväksi. Talviloma paremmalla puoliskolla mahdollisti sen. Tuumasta toimeen. Aloin katsella nettiä ja toki kaikki järjestyi. Maailmassa aina vain enemmän asioita, joita voi hoitaa internetin kautta. Pitäisikö ihan sanoa varovasti, että toistaiseksi on, kun kaikkia…

(Kuvituksena on itse kuvaamaani satunnaista puustoa, jolla ei ole aina suoranaista yhteyttä tekstiin; paria poikkeusta lukuunottamatta.) Kun syntyi Kalliossa 1943 ja avasi lapsena kunnolla silmänsä, ei puita ensimmäiseksi nähnyt, pelkkää kivierämaata kyllä. Asfalttia, naapuritalojen seiniä, mustia peltikattoja, harmaansinistä taivasta. Oli kauempana kyllä yksi puisto, jossa iso kivinen karhu, se löytyi mäen alta kirkolle päin mentäessä,…

On aikainen lumisen päivän aamu, maaliskuun alku, ja sitten kohta päivä ja iltapäivä ja menossa kaiken aikaa elämä, joka katoaa, kuten jokaisella meistä joka hetki. Mutta juuri nyt elämä tuntuu kaiken lisäksi tyhjältä. Ja siihen löytyy kyllä selitys: vielä äsken aikani täytti kirjoitustyö joka antoi päiville mielekkyyttä. Sanojen ja lauseiden avulla puskin eteenpäin aamusta iltaan…

Vuonna 1966 tammikuun lopulla tapasin Rautatalon Columbiassa, tuossa Alvar Aallon suunnitelemassa marmorikahvilassa nuoren tytön, jolla oli mustavalkoiset jalkapallosukat, parin millin tukka ja marimekkokauhtana yllään. Kesäkuussa olimme jo naimisissa ja joulukuussa samana vuonna syntyi poika, ainoa lapseni Lauri.     Tyttö työskenteli silloin Marimekossa, jonne oli vain marssinut Armi Ratian puheille, hakenut töitä kun oli nähnyt ilmoituksen…

Laskiaisviikko on nyt. Mäkeä ei entivanhaan laskettu, vaan laskiaisena laskeuduttiin paastoon ennen pääsiäistä. Harva sellaista enää täällä tekee, vaikka monilla uskonnoilla on vanhaa perua olevat traditionsa, joista pidetään yhä sitkeästi kiinni. Kyllä paasto sinänsä voisi joskus tehdä elimistölle silti hyvää. Mutta liikkeelle laskiaisena yleensä nykyään lähdetään ja lapsilla on pulkkansa. Nyt myös saatiin lunta juuri…

Helmikuun helmiä on ollut harvassa, ellei niiksi lasketa keväisiä päiviä, jolloin lumi on lähes sulanut, maa vihertänyt jo hieman ja joki virrannut taas vapaana. Kaunista on ja kauneudesta pidän, ja varsinkin nyt kun jo sulanut lumi saapui taas peittämään maata ja joenvarren pensaita ja puita. Kontrastitkin ovat kauneutta – mustavalkoisuuden nostalgiaa. Vielä emme voi alkaa…

HISTORIA Kirja on esineenäkin säilynyt parhaimmillaan tuhansia vuosia. Sumerilaisten (´sivistyneitten herrojen´) savitaulut ovat sitten vielä oma luku sinänsä, vanhimmat on tehty jo viitisentuhatta vuotta sitten. Egyptin papyrukset, kirjakääröt, ovat lähes samanikäisiä. Maya-kultuurin muistomerkki Madrid-codex, kalenteri kaiketi, mutta kirjan kaltainen sekin on iältään ehken kolmetuhatvuotias. Vanhimmat  kirjat taas tai ne jotka kirjanmuotoisina kappaleina ovat edelleen olemassa,…

PROLOGI Aloitan runoudesta, Tuomas Anhavan (1927 – 2001) teoksesta Kuudes kirja (1966), mikä jäi myös hänen viimeisekseen mitä omaan runouteen tuli.      Kirjoittamista Tuomas ei suinkaan lopettanut, vaan käänsi runoutta sen kuin ehti ja jaksoi aivan loppuunsa saakka. Hyvin käännetty on tosiaan kuin omaa koska runoutta ei voi kääntää sanasta sanaan, vaan se täytyy tulkita…