1. Kun Allegro ylittää lauantaina rajan, joudumme pieneen lumimyrskyyn, mutta Pietarissa paistaa hetken aurinko, kunnes sää taas kääntyy. Vastassa on Pietarin perhe: Olesja, Ruslan ja Sonja. Olja liittyisi myöhemmin joukkoon, kun pääsisi yliopistolta. Ajamme tuttuun hotelliin, kirjautuminen siellä tapahtuu aina nopeasti. Jätän vain tavarat ja lähdemme saman tien tapaamaan Jevgeni (Zhenja) ja Tanja Titoveita, taiteilijaystäviä,…

Mitään et koskaan voi todella tietää, tulevaisuudesta varsinkaan. Edes täysin siitä mitä nykyisyys tällä kiitävällä hetkellä on. Mutta jotain alat aavistaa, jotain opit kaiken aikaa. Ainakin tämä on jo totta: ei rakkaus ole pelkästään sydämen, vaan myös pään ja ruumiin asia. Ehkä ennen vain jonkun niistä, mutta mitä tehdä, kun kaikki kolme astuvat yhtä aikaa…

Talo maalla on Väinö ”Vänne” Kirstinän hieno runokokoelma. Omistan tämän kirjoituksen myös hänelle, tuolle edesmenneelle vauhdittoman pituushypynkin mestarille. Oli aika jolloin ihmiset halusivat muuttaa maalle, pois kaupungin humusta ja melusta, terveellisempään ja rauhallisempaan ympäristöön. Niinpä 1980-luvun alussa halusin sitä minäkin. Oikeastaan se tuntuu merkilliseltä, sillä kuinka Kallion kundi voisi viihtyä landella jossain skutsissa, jossa snadit…

Jokainen aamu on uusi ja uusi on jokaisen aamun valo. Jokainen päivä tuo tullessaan jotain mitä sittenkään emme ole odottaneet. Mutta pälvissä sinivuokkojen lehdet ovat jo tuoreen vihreitä kuin aina. Siinä ne hiljaa nuokkuen odottavat että taas tulee kevät, se kevät, jota nekään eivät vielä koskaan ole aiemmin nähneet. (24.2.2019)

Elämä ei ehkä heti anna minkä lupaa. Sitä vain ei aivan alussa tiedä. Koska olet ihminen, varsinkaan silloin. Huoleton hän joka viattomana elää, silti sekin joskus tapaa loppunsa. Mutta kun kokoat itsesi rauhassa, ei ehkä löydy enää esteitä sille, miten raskaankin oven saa auki. Muista, mitä sanoi Saint-Exupéryn kettu: kun odotan sinua, se on jo…

Suomen silta on Viron kansallisrunoilija Lydia Koidulan vuonna 1881 kirjoittama runo. Siinä kansojamme kehoitetaan yhtymään. Tänään aamuyöllä koin asian ihan konkreettisesti. Mutta tarina on pitkähkö. Näin se kuitenkin alkaa: Vanha puhelimeni alkoi saada minusta tarpeekseen ja minä siitä. Akku tyhjeni nopeammin kuin sitä ehti ladata ja normaali puhuminen oli mahdotonta, koska vehje toimi vain kaiuttimen…

Suuret tuulet tulevat, puhaltavat talotkin nurin. Saapuvat sateet ja tuiskut, ukkoset ja myrskyt, mutta jokin aina kestää: se mikä ihmisen sisällä on. Se, kaikkein haurain, ei sittenkään anna periksi, ei vain tahdo luovuttaa. Se ei kysy, ei puhu, katsoo, katsoo vain. Ja sen silmistä   sinä sittenkin tiedät, mitä koskaan enää ei tarvitse kysyä. (18.2.2019)

1. Ehkä kerran tai pari vuodessa käyn aina Helsingin Kalliossa. Nyt sellainen retkipäivä tuli vuoroon. Ensin kuitenkin katsastettiin Oodi, sitten Vanha kauppahalli ja siellä varsinkin Vegetaari eli myymälä, josta olen käynyt hakemassa terveysjuomaa aina silloin tällöin pysyäkseni tiellä. Nytkin hulautin maistuvaisen juoman kurkuman kanssa kurkkuun ja ostin vielä kotiin vähän papujuttua ja muuta vastaavaa. Kaiken…

Uunin reunalla pölyttyy vanha valokuva. Olen siinä Kallion kuvaamossa. Puristan nallea kuten käsketty on ja myös hymyilen niin kuin pyydettiin. Mutta minä se silti olen, pienenä yhtä pienessä kuvassa. Silti kullattuihin raameihin ahdettuna, vaikka sota vasta oli saatu loppumaan ja vuonna 1948 elettiin vieläkin lamaa. Miten toisin kaikki on nyt. Sinä katsot minua ja nallea…

Joskus saattaa käydä myös niin että kun kaikki on sanottu ja tehty sama alkaa heti alusta taas: tuttu kosketus, sitten hyväily, vaikka vain pelkän katseen. Se tulee ja hipaisee minua, kuten sitten heti myös sinua. Ei sillä ole mitään sanottavaa, miten muuten voisi ollakaan. Se lentää lintuna ikkunan ohi kuin alakuloinen trumpetti; se eksyy väärään…