Aika ja kaksi taiteilijaa


Yhtäkkiä täällä on jo helmikuu. Miten tammikuusta oikein selvisimme? Kaikkea on ollut tehtävä ja niinpä aika kaiketi vain otti jalat alleen ja juoksi edellä niin kiivaasti, että oli jätettävä kaikki muu ja roikuttava kiinni ajan liepeissä. Eikä aika armahda. Koskaan se ei käänny kulkemaan toiseen suuntaa. Mutta siihen meillä on muistot, jos sellaisia haluamme säilyttää. Sekä historia. Sen tuntemisen tärkeyttä ei voi kyllin painottaa.

Nyt kun tätä kirjoitan on sunnuntai, helmikuun toinen päivä ja rauha vallitsee talossamme. Aurinko on laskenut, kello on jo puoli kuusi mutta vielä ulkona valoa kajastaa tulvaveden pinnalla. Joutsenet uivat hitaasti yhä tuolla kauempana joella ja palokärjen kimeä keväthuuto kajahtaa.

Kevät, se on tunne, mutta jotain muutakin, sellaista, jonka voimme vain aistia nyt. Mutta tuolla jossain paisuvissa silmuissa se uinuu jo. Ja vaikka pakkaspäiviä ehkä on vielä tulossa, luonto ei pelkää. Äkkiä kaikki alkaa jo tuntua todellisemmalta. Niin kuin heräisi pitkästä pimeästä unesta ja näkisi, että talo ja ihmiset siinä, ovat taas elossa valmiina kohtaamaan uudet haasteet.

Eilen saimme ateljeen maalatuksi, tänään laitettiin jo tavaroita paikoilleen. Iso urakka on kohta ohi; Arvin talvilämpimäksi tekemä erillinen soppi, jossa on hyvä olla vaikka millä säällä. Yläkertaan johtavat portaat peittää nyt oikea ovi, joka on peräisin vanhasta Fredrikinkadun työhuoneesta, mutta keväämmällä senkin oven voi aukaista ja kavuta ylös kesähuoneeseen, jossa voi vaikka paneutua pitkäkseen ja nukahtaa. Unelmia ihmisellä on, ja pitää olla, ja joskus unelmat saavat täyttymyksensä, kuten nyt. Vuosia uneksin ympärivuotisen ateljeen valmistumisesta, mutta vasta A:n tulo elämääni sai unelman todeksi. Kiitos siitäkin.

KUUTTI LAVONEN

Koska maalaustyö oli tehty, teki mieli hieman katsoa maailmaakin. Olin saanut kutsun Kuutti Lavosen näyttelyn avajaisiin Didrichsenin taidemuseoon, mutta sinne emme ehtineet. Nyt sunnuntaina oli sitten aika vähän virkistäytyä.  Ja mikä siihen sopisikaan paremmin kuin pari taidenäyttelyä. Myös Hannu Hyrskeellä, vanhalla ystävällä, oli juuri ollut avajaiset galleria Duetossa. Sinne menisimme kuitenkin myöhemmin, sillä Didrichsen aukaistaisiin jo kello 11, Duetto vasta puolelta päivin.

Olimme paikalla Kuusisaaressa hyvissä ajoin ja saimme auton vielä parkkiin. Ovella oli jo jonoa, sopuisaa seisoskelua, kuten Suomessa aina. Ja sitten eteemme aukeni tutunoloisia tauluja monilla seinillä. Kuutti Lavosen viiva on vahva ja helposti tunnistettava jo kaukaa; aivan erilainen kuin isällään (Ahdilla)  tai äidillään (Maijalla). Koskettava ja hieno.

Monet työt olivat syntyneet jopa 2020 eli tammikuussa. Se tuntui ihmeeltä.

Tässä yksi.

Tässä toinen.

Ja tässä myös A. kuvaamassa samaa työtä kuin minä itsekin.

En tiedä miksi, mutta juuri Kuutti Lavosen tavassa piirtää on samaa tuntua kuin aikansa hienoimmissa italialaisissa taiteilijoissa. Jostain syystä 1400-luvulla elänyt Fra Angelico tulee mieleen.

Kaunis kiitos hyvästä näyttelystä. Kannattaa käydä. Näyttely on auki aina toukokuun alkuun.

HANNU HYRSKE

Duetto taas sijaitsee edelleen tutussa paikassa Kalevankadulla, Yrjönkadun kulmaa lähellä. Muistelen että olen siellä vuosien myötä jo todella monta Hannu Hyrskeen näyttelyä nähnyt. Aikanaan häneen on vaikuttanut ehkä eniten Giorgio Morandi, bolognalainen taiteilija, joka on yksi suurista suosikeistani, mutta aina hänellä on silloinkin ollut täysin omaperäinen tyyli, jossa huumori on ikään kuin pehmeänä toonina pohjalla vaikkei se heti osuisi silmiin. Grafiikassa sitä taas riittää.

Nyt esille ripustetut työt eivät enää ole grafiikkaa, sarjoja, vaan yksittäisiä töitä. Taas Hannu on uudistunut. Kaunis ja hienostunut värimaailma,  jossa aavistus iloa, toinen melankoliaa, kolmas sittenkin optimismia ja uskoa elämään. Näin nämä kuvat tulkitsen.

Myös pienet veistokset ovat osa Hyrskeen unimaailmaa. Pieni puu, kaukaa kuin mikä tahansa, heittää seinälle uimarin varjon.

A. taas ottaa kuvaa survimista, joihin kaima on hienovaraisesti lisännyt milloin pään, milloin mitäkin. Kaunis kokonaisuus ikkunalaudalla hellyttää ja saa katsomaan nuijia pitkään.

Grafiikkaakaan ei ole unohdettu, vaan sitä on perähuoneen kansioissa. Koska A. tahtoo meille koiran, on yksi kuvista minulle erityisen läheinen. ”Madame!” Kas tässä.

Sitten ulos ja tihmuun, joka vähitellen selkeää sillä aikaa, kun juomme kahvia Robert´sissa Mannerheimintien ja Bulevardin kulmassa.

Paikka on sunnuntainakin auki ja jostain syystä täynnä ulkolaisia. Englanti on hallitsevana kielenä. Cappuccinoja odottelevassa jonossa törmään portugalilaiseen ja ryhdyn puheisiin. Kerron hänelle etten ole ennen manner-Portugalissa känytkään, mutta Portugalista tulee minulle aina Fernando Pessoa mieleen. Mies tuijottaa ja kertoo sitten tämän kirjoittaneen neljällä eri nimellä. Hänen hämmästyksensä on suuri, kun tiedän kaikki Pessoan heteronyymit. Kerron ammattini, mikä selittänee asian. Lupaan myös, että Lissaboniin olemme joskus aikeissa matkustaa, mutta hän pudistelee päätään. Koska mies on kotoisin Portosta, hän tietenkin suosittelee omaansa kiinnostavampana paikkana. Molempi parempi, kai? Se elää, ken näkee.

Ja sitten, sitten on jo illan alku, pimenee täysin, kun kello tulee kuusi. Mutta enää se ei tunnu pahalta. Jo kuukauden päästä maailmassa on enemmän aikaa. Tuntuu, että aikakin alkaa taas hidastua sitä mukaa kun päivä pitenee. Eikä siinä kaikki. Kuukauden päästä on meidänkin elämämme taas aivan uusi. Siihen jos mihin uskon ja luotan. Ja siihen luottaa myös myöhäinen varjoni ilta-auringon valaisemalla kuistin seinällä.

(2.2.2020)