YKSI

Viikko tuli ja meni. Yöt olivat sumuisia, yöllä täysikuukin; päivällä usein aurinkoa. Viimeisiä helteitäkin saimme kokea, kuten myös pilviä, tuulta, myrskyä, sadetta. Sitä säätä, jota oli ennen ilmastonmuutosta tottunut kutsumaan suomalaiseksi kesäksi.

Perjantaiaamu hujahti ohitse, koska ajoin Helsinkiin. Ensin vuorossa oli siskoni. Siellä hänen kodissaan, jossa itsekin aikanaan vuosia asuin, mikään ei ollut muuttunut, paitsi se, että taas kerran sisko oli kadottanut käännöstekstit televisiostaan.

Se on siskostani taikuutta, mutta niin tapahtuu, kun hän ei pidä teeveen valosilmästä ja menee ja vetää piuhan itse irti seinästä. Hyvä kuitenkin, ettei leikkaa saksilla. Tietenkin sisko kielsi tehneensä mitään, mutta muutakaan selitystä ei ole, sillä tämä sama on tapahtunut jo kymmenet kerrat. Jo vuosia sitten eli aivan Herr Alzheimerinsa alussa, kun hän vielä muisti paljonkin paitsi menneestä myös nykyisyydestä, hän kertoi usein hyvin rauhallisesti, että oli ottanut teeven sähköpiuhan pois. Miksi? No siksi, kun teevee oli kiusannut häntä: ”Iskenyt silmää.”   

Eihän se vilkuta edes, tuijottaa vaisusti vain. Onneksi tiedän jo, miten nopeasti tekstit saa valikosta taas takaisin, tosin ne on etsittävä lukuisten kielten vaihtoehdoista. Mutta vielä sieltä löytyi myös sana suomi.

Pienellä alkukirjaimella se tarkoittaa tätä omaa, minulle yhä rakasta ja rikasta kieltämme. Ja kun painelin vielä paria nappulaa, niin heureka, taas teevee näytti myös tekstitystä siskolleni. Ellei myöhemmin piuhaa ole taas kuin vahingossa otettu yöksi pois. Muistin senkin, että siskoni tahtoi aikanaan sillä tavalla myös säästää sähköä ja pelastaa maailmaa. Se on siis oma halu ja käsky, joka on jäänyt häneen. Selkärankatoimintaa, jolle ei niin vain tule loppua.

Aikanaan sisko osasi moniakin kieliä, mutta nyt ne ovat kaikki jo kadonneet. Siksi tekstitystä tarvitaan, hän itse pyytää sitä, vaikkei muistakaan mitä juuri on ollut katsomassa, kun sitä joskus kysyn. Mutta suomenkielinen teksti on tärkeää hänelle sen kiitävän hetken. Toki ymmärrän sen.

Voi suomeamme, onhan se yksi maailman vaikeista kielistä. Tämä outoa oudompi kielemme, syntyi jossain Mongolian rajoilla kantauralin kielestä; sen kielentutkija M.A. Castrén jo aikanaan osoitti. Sieltä kaukaa Aasiasta heimo eteni läpi pohjoisen Venäjän ja jätti useita aikanaan isojakin rippeitä jälkeensä. Joitain heimoja on siellä vieläkin (mari, udmurtti, mordva jne).

Sittemmin Castenin teoria ja hänen löydöksensä kumottiin, mutta niihin on taas palattu. Tiede tietää, mutta näköjään aina oman aikansa, tuntuu nyt. Muistan, miten Pariisissa tapasin nuoren tamilimiehen, joka ravintolassaan luki Kalevaa ranskaksi. Hän sanoi, että se muistutti todella paljossa heidän omaa vastaavaa eepostaan. Eipä Intiaan ja jopa Sri Lankaan, tamilien omaan maahan sen kärjessä, ole liian pitkää matkaa Mongolian rajamailta. Jostain sieltä me kaiketi olemme tulleet. Tässä siis oma iloinen ehdotukseni arvoisalle (kieli)tieteelle.

KAKSI

Siskon luota ajoin lyhyen matkan Taliin, siellä syksyn tennikset alkoivat osaltani. Anterolla on ollut Talissa kenttävaraus kaiketi jo vuodesta 1976; kenttä numero 9. Nyt, kun tenniskeskuksen lisärakennus valmistui ja ulkokentät uudistettiin, kenttämme otettiinkin pois ja tilalle annettiin numero 2.

Ei siinä mitään, mutta kentän pinnoitus on aivan toinen, pomppu siksi toinen ja muutenkin kotikentän menetys tuntui tylsältä, varsinkin kun sisäkenttiä saatiin lisää. Kävin asiasta lopulta leikkisästi valittamassa kassalle, vaikka ehkä laihoin tuloksin.

Hupivalituksen pääkohteen tunsin. On olemassa parempi Mäkelä eli Pekka, tenniskeskuksen osaava johtaja ja sitten minä, aina se huonompi. Kun tenniksessäkään ei huonompi juuri voita, miten sitten tässä Mäkelöiden välisessä. Ja totta kai kenttä kelpaa, hyvä kun on edes se, sanoo mies nyt nöyrästi.

Myöskään lyöminen ei kesätauon jälkeen heti sujunut. Treeneissä vastassamme oli Lelle, ties kuinka moninkertainen naisten mestari ikäluokissaan.   

Vaimoni ottama kuva on vuosia vanha, mutta sen avulla haluan taas kerran näyttää, että lyönnissä pitää katsoa palloon loppuun asti.

Alkuun osumani olivat surkeita ja huonoja ja Lellen mataliin sivalluksiin, korkeisiin pomppuihin ja sivukierteisiin oli vaikea vastata, mutta vähitellen mieli ja ruumis muistivat edes jotain. Vaihdoimme Anteron kanssa tavan takaa puolta, vasemmalle ja oikealle, jotta myös rysty saisi harjoitusta, ei vain pelkkä kämmen. Osaan tosin lyödä palloa välillä vasemmallakin kädellä, joten minulla on silloin kaksi kämmentä, mutta lyön myös kahden käden rystyä, jos pallo osuu paremmin kohdalle kuten kuvassa. Kun Lellen lyönti menee sivummalle, ulotun siihen vain vaihtamalla mailan vasempaan käteen. Se toimii usein, vaikkei uskoisi. Mutta olenhan sitä myös jo yli 30 vuotta harjoitellut.

Lyömisen hyvyyttä tärkeämpää oli tällä kertaa kuitenkin se, että kun vielä keväällä liikkuminen syksyn keuhkoleikkauksen jäljiltä oli hankalaa ja tunsin tarvitsevani taukoja, istumista ja veden juomista, näin ei ollut enää. Oliko kesä, Lappi ja pienten ulkopuuhien hoitaminen kotosalla sittenkin hieman kohentanut kuntoa. Joka tapauksessa poistuin, jos en vihellellen, niin kuitenkin pää pystyssä huonot lyöntini unohtaen ja muistaen vain ne kaksi kolme kunnollista. Niistä se lähtee taas! Ensi perjantaina lisää.

KOLME

Kun pääsin kotiin, laitoin itselleni ja A:lle ruokaa, osin kyllä valmiista, ja sitten vietin aikaa rinteessä ohuita mutta korkeita puita katkoen, jotta näköala säilyisi. Työ jatkuu vielä pitkään, koska vuosiin en ollut ryhtynyt siihen. Laiskuudesta sakotetaan varsinkin täällä. Luonto peittää kaiken hetkessä, kun sille vain antaa mahdollisuuden. Jos ihmiskunta nyt poistuisi, mitähän täällä olisi meistä jäljellä enää muutaman tuhannen vuoden päästä. Suurimmatkin nykyrakennukset olisivat jo kaatuneet ja kadonneet luonnon alle, mutta pyramidit olisivat silti yhä edelleen jotenkin pystyssä Egyptin rutikuivassa erämaassa?

Vähitellen puiden poistuessa näkymä salin isosta ikkunasta ja kuistiltakin paranee ja avartuu, vaikka vielä minulla on tuolla jokirinteessä paljon työtä jäljellä. Mutta aikaa lumen tuloon on myös, näin uskon ja luulen, montakin kuukautta siis. Edessä on enää muutama tärkeä asia tuon ja muunkin liikapuuston karsimisen lisäksi: polttopuiden tilaaminen, liiterin täyttäminen niillä, sekä veneen vetäminen taas talviteloille.

Vähänpä veneellä on tänä vuonna ollut muutenkaan käyttöä. Onko sekin ikää, ettei kaikkea entistä enää tee, kun ei tee mieli. Jos, niin sääli. Se tuntuu iän painolta, maailman supistamiselta omasta tahdosta. Ja juuri sitä olen kaikessa pyrkinyt välttämään.

NELJÄ

Aamun uutisissa kerrottiin Trumpin ja Putinin tapaamisesta. Tuloksena oli joukko kuvia,joita en halua edes esitellä, koska mitään tulitauon näköistäkään ei vielä saatu aikaan. Ja miksi olisi: onhan hyökkääjä eli Venäjä vaihteeksi hieman niskan päällä ja etenee rintamalla metrin ja kaksi tuhansien ihmisten kuollessa joka hetki. Koko Alaskan näytelmä oli taas kerran näytelmä ja surkea ja sairas sellainen, ollut jo kolme ja puoli vuotta. Milloinkahan koittaa seuraava näytös; Moskovassa ehkä? Jotain vielä absurdimpaa?

Kaksi käsittämättömän suurta katastrofia ovat sekä Ukraina että Gaza, mutta vielä suurempi holocaust on meneillään Sudanissa, jossa sisällissota on saanut aikaan sen, että miljoonat lapset kuolevat nälkään aikuisista puhumattakaan. Pahiten kärsivien luku lienee 25 miljoonaa. Mutta siitä ei juuri puhuta. Onhan Sudan kaukana ja väki tummaa. Länsimainen tiedonvälitys on länsimaista. Muu maailma tuolla jossain siis muuta, ei oikeastaan enää maailmaa?

Trump muuten kaavaili jokin kuukausi sitten, että juuri sinne eli Sudaniin siirettäisiin Gazan alueen palestiinalaiset. Netanjahu taputti käsiään ja päätti vallata koko kaistan. Mitä siitä seuraa, se on selvää jokaiselle. Niin on, että ihmisen sisäsyntyistä fasismia ei näköjään mikään pysäytä. Nimitykset ja rodut vaihtuvat, mutta fasistin tekojen luonne on aina yksi ja sama: toisrotuisten ja -uskoisten tuhoaminen.

Nyt pellen komiikka (Trump) on pelottavampaa kuin sirkuksessa tai paremminkin kauhuelokuvissa. Ja usein todellisuus on vielä julmempaa ja pahempaa kuin mikään ihmisen keksimä elokuva sinänsä. Hannibal Lecterit ovat maailmassa jo todellisuutta miljoonin kopioin, mitä pahuuteen tulee. Eikä se tähän pysähdy. Taas kerran muistan biologiaa ja sitä, miten liian suureksi kasvanut populaatio romahtaa ihan omin toimin ja taudein. Näin näkyy käyvän ihmiskunnallemmekin.

VIISI

Tummat ajatukset väistyivät, kun lähdimme lauantaina käymään Fiskarsissa. Miksi juuri siellä? Koska liian monet tutut paikat lähiseudulla oli jo koluttu ja Fiskarissa taas avattu uusi ravintolantapainen eli Rullaamo. Ja siksi, koska emme keskikesän turistimääriä kaihtavina sinne silloin suunnistaneet.

Hiljaisempaa oli jo, parkkipaikka löytyi heti. Rullaamosta löytyi samoin  vapaa pöytä ja tilasimme vegerullan ja lohirullan, mutta kun saimme eteemme isot nyytit, tajusimme heti, ettemme jaksaisi niitä siinä syödä. Pyysimme ne mukaan ja toki saimmekin. Hyvä. Sitten vain eteenpäin vaikkapa kohti Fiskarsin ja Iittalan myymälää. Siellä oli lievä ale, todistan. Antiikkikahvilassa taas tuttu korvapuustin tuoksu.

Kahvilan jonossa oli mies jonka paidanselässä luki: ”Olen lukenut Alastalon salissa.” Uskoisiko tuota, sanoin vaimolle puoliääneen ja mies kuuli.

Ilokseni siitä virisi vilkas keskustelu. Itse luin kirjan ensimmäisen kerran jo paljon yli 50 vuotta sitten; hyvänä pidin ja pidän yhä. Mietin ääneen taas kerran oliko Kilpi lukenut Proustia, osasihan hän myös ranskaa ja ainakin Proustia eli Kadonnutta aikaa etsimässä oli osin käännetty ruotsiksikin (suomeksi kääntäminen aloitettiin vasta 1968). Mies ehdotti pilke silmäkulmassa, että se voisi myös olla toisinpäin, mutta Proust kuoli jo 1922 ja Alastalon salissa valmistui vasta 1933. Eikä Proustin suomen kielen taidoista ole muutenkaan merkintää (vitsi). Kielemme erityisasemasta johtuu, että meitä harvoin kopioidaan, kun taas me, pakon edessä monikieliset, voimme, saamme ja osaamme kopioida muualta. Tai sanotaan asia kauniimmin: vaikutumme impulsseista, siitä, mitä jotkut ovat aiemmin maailmalla tehneet.

Löytyi Fiskarsista nyt jopa uutta; myös omanlaisensa jäätelökioski, josta pieni artesaanipallo suli suussa ja sujahti vatsaan.

Löytyi myös taidenäyttely, jota aina Fiskarsin avarissa vanhoissa tehdassaleissa on hauska katsella; vaikka kiinnostavaa katsomista ei heti löytäisikään.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Joskus siis paikkakin tekee taiteen tai ainakin antaa oman lisänsä siihen.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Tapasin vanhan tutunkin, Jaakko Pakkalan. Tosin vain maalauksensa kautta. Kaikkea hyvää hänelle!

KUUSI

Näin kului lauantai. Kotiin tulimme ja söimme sen minkä olimme saaneet mukaan. Hyvältä maistui lohirullani.  Ja sitten vuoroon tuli viikonlopun lauantain normaali agenda: kotoinen kyly. Mikäpä muu kuin sauna. Sana, jonka kielemme ainoana on luovuttanut käyttöön lähes kaikkialle.

Pian saunapuut oli jo kannettu saunalle, vieläpä kiireellä, koska myrskytuulen tuomissa pikkusateissa oli hetki myös aurinkoista taukoa. 

Yhä tuuli ujelsi ja välillä vesi ropisi, mutta saunaan ei satanut. Tuli syttyi pesuhuoneessa vesipadan alle, palavan puun tuoksu levisi, siunattu tuoksu se, kun tuli pysyy hallinnassa. Ja aina kun saunaa lämmitän, tuntuu, että mieli saa jo silloin rauhan.

Myös itse saunassa kaikki oli taas kerran kohdillaan, kun istuin lauteilla ja odotin että kiuaskin alkaisi kunnolla palaa ja lämmittää, jotta voisin lisätä puita. Kun sen tekee, voi palata talolle ja tulla laittamaan lisää vasta parinkymmenen minuutin jälkeen.

Kaiken tein, mikä tehdä täytyi. Niin vain kävi, että jo alta tunnissa sauna oli valmis ottamaan kylpijän vastaan. Eikä sitä, vanhan saunan pehmeää löylyä ja kuumassa vedessä liotetun ja kiukaalla haudutetun koivuvihdan tuoksua voittanut ainakaan sillä hetkellä mikään.

(17.8.2025)

.