YKSI

Syyskuun alku onkin yllättävän lämmin ja sää selkenee, kun harmaita matalalla roikkuvia pilviä alkaa lipua ohi maiseman ja kadota jonnekin. Minne? Ehkäpä uudeksi sadehuuruksi korkealla taivaalla. Sillä niin tuo elämää ylläpitävä kiertokulku jatkuu. Makea vesi on elämän peruskivi mehevän mullan, valon ja auringon lämmön ohella.

Me saamme nyt sekä lämpöä että harmautta. Matalalla mataa usein taivas. Sen myötä mielialakin laskee. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sen tärkeämmäksi on tullut ajatus korkeudesta ja avaruudesta, myös visuaalisesti. Sinne voi kuvitella sellaisen elämän jonka kukin haluaa, perustaa omanlaatuisensa uskonnon, jonka varassa elää ja rauhassa kuolla.

Siinä ei ole mitään pahaa, kunhan oma uskonto ei vahingoita toisia. Tällä hetkellä pahimman laadun tuhoa tuottavia uskontoja ovat äärimuhamettilaisuus sekä vanhauskoinen juutalaisuus. Vanhan testamentin Jumala tuntuu hetkittäin pelkältä Disney-tuotannon hirviöltä. Kummatkin joutaisivat romukoppaan yhdessä talibanien ja heidän hengenheimolaistensa kanssa. Mutta lisäähän nuo hullut vain pyytävät.

Ihmiskunnan taantuminen on todella ollut hurjaa. Toisen maailmansodan päättyminen kun tuntui sentään antavan toivoa siitä, ettei samanlaiseen kauheuteen enää koskaan ajauduttaisi.

Väärässä olimme. ”Make love not war.” Kyllä ja kyllä. Mutta jonnekin se jäi. Joihinkin katastrofeihin ei ole tarvittu edes varsinaista uskontoa, sen todentaa etenkin Ukrainan sota; pelkkä veljesviha riittää. Ortodokseja molemmat.

Taas kerran olemme siinäkin suossa, jossa puolia maailmanlaajuisesti valitaan ja asetuotantoa vain kiihdytetään. Kohta alkaa jo neljäs sotatalvi. Venäjän hyökkäyssota, tuo nopeaksi suunniteltu pikku kampanja on nyt kestänyt jo pandemia-aikaakin kauemmin ja kaiken lisäksi tuhatkertaisesti pahemmin tuloksin. Eikä loppua näy käydäänpä aseleponeuvotteluja millaisilla kokoonpanoilla tahansa. Piiloon jäävää vihaa ei taida poistaa mikään. Ja viha on kuin ruuti. Se syttyy aina yhtä herkästi eikä totuudesta lainkaan piittaa.

KAKSI

Kuin vastauksena rukoukseen aurinko työnsi sumupilvet pois ja alkoi paistaa. Mieliala nousi heti. Kuumalta auringon paahde yhä tuntui, joskin se tuli jo paljon matalammalta kuin vielä pari kuukautta sitten. Tuli silti halua lähteä kunnolla ulos, kävelemään. Kaupunki ei houkuttanut, joten jostain syystä suuntasimme noin vain taas vaihteeksi Sammattiin ja siellä kohti Paikkarin torppaa.

Miksi sinne, sen avaralla aukelle pihalle? Ehkä siksi, että siellä ei oikeastaan koskaan ole ketään. Torppa uinuu uudet ikkunaluukut silmillään, Haarjärvi päilyy. Kun siinä laella kuljen jääkauden raapimalla kalliolla, tulee tunne että olen kuin Lapissa.

Näin käy taas, vaikka maailman kohu on aivan nurkan takana. Mutta jotenkin vain Elias Lönnrot tai paremminkin hänen henkensä leijailee koko paikassa. Sivistys on sitäkin, tätä olemassoloa, luonnosta lähtevää, ihmiskunnan ajatuksista kutoutunutta. Vaikka tuskin kukaan 2000-luvulla syntyneistä  ymmärtää enää Kalevalan merkitystä, teos ja sen myyttinen maailma on silti olemassa kaiken vanhan suomalaisuuden ja sen runouden pohjana.

Täällä sen tunnen.

Kuljen ja kuljemme. Otan ja otamme kuvia. On rauha.

Olisipa aina. Isossa aitauksessa on lampaita, ne eivät meistä piittaa, sillä niityllä riittää niille syömistä yllin kyllin. Lampaat syövät ja me katsomme. Siitä tulee mieleen Tshehovin novelli Onni. Sen viimeinen lause kuuluu näin: ”Lampaatkin olivat mietteissään.”

KOLME

Ensi viikon lopulla meidän pitäisi jo olla Amalfin rannikolla ja nähdä Il Vesuvio sekä ehkä aistia Campi Flegrei.

Ensimmäinen on kuuluisa tulivuori, joka on nähtävissä Napolinlahden rantamilta. Monet tuntevat ainakin sen nimen. Jostain olen kymmeniä vuosia sitten hankkinut siitä vanhan taulunkin. Nytkö näkisin sen viimein myös omin silmin.

Toinen eli Campi Flegrei on sitten vähemmän kuuluisa, mutta edellistä vaarallisempi, sillä kyseessä on koko Napolin alueen ja osin merenkin alle aikanaan kasaan painunut valtava tulivuori, suomalaiselta nimeltään vaikkapa Liekehtivät pellot. Kun nyt siitä luin, käsitin, että sen liikkeitä ja aivastuksia seurataan kuin nukkuvaa esikoislasta ainakin. Uinuvat jättiläiset ovat totta muuallakin kuin saduissa.

En ole koskaan kokenut maanjäristystä ja toivon ettemme koe sellaista nytkään. Mahdollista se kuitenkin on. Jonain päivänä Campi voi jyrähtää ja Napolin suurkaupunkikin katoaa kuten Pompeji (Pompei) ja Herculaneum (Ercolano) aikanaan. Mutta ehkei sentään nyt.

Keväällä tilasimme tämän matkan ajatellen paitsi Pompeita ja Ercolanoa, myös ehkä kesän pitkittämistä, mutta juuri nyt lämpö palasi yhtä kaikki myös Suomeen, tähän piskuiseen Ultima Thuleemme. Mutta sama se. Ehkä hyvää tekee jo se, että näkee vähän muuta kuin tuttuja maisemia ja voi ainakin tuijottaa merta eikä vain omaa napaansa. Paikallaan oleva voi unohtua itsensä sisään. Niin voi käydä jokaiselle, siis myös minulle. Tosin nykyajan turismi alkaa olla sellaista, että jokaista matkaansa on ruvettava miettimään yhä tarkemmin.

Meri on joka tapauksessa itselleni nykyään lähes aina vapauttava elementti, jonne ajatus liukuu ja joka täyttää mieltä suopealla tuulella, varsinkin jos sitä katsoo rannalta. Meri vertautuu monin tavoin Lapin tuntureihin. Saa nähdä kauas, ja nähdä juuri sen, mitä ehken aavalla ei sittenkään ole, ajatuksissamme vain.

Kun palaamme, palaamme luultavasti hyvinkin syksyiseen Suomeen. Jo nyt täällä maalla alkavat lehdet kellastua ja varista. Enää ei krassi tee uusia nuppujakaan, vaikka lämmön puolesta voisi. Ja ilmassa on myös syksyn tuoksu. Sitä ei voi oikein edes määritellä, mutta sen tuntee ja muistaa kyllä. Ei sitä poista edes auringon yhä jopa hellästi hyväilevä lämpö, kun istuu pihalla päällään vain t-paita ja keveät kesähousut ja antaa auringon valua ylleen.

NELJÄ

Kaupungissa siskon luona käydessäni jäi ennen tennistä aikaa sen verran, että ajoin Munkkiniemen noin sanotulle kultarannikolle, jossa seudun varakkaat asuvat. Toisella puolella on Kalastajatorpan vanha hotelli uudisrakennuksineen (ja tenniskenttä, sitä paljon tärkeämpi), toisella kauempana lännessä sitten Tarvaspää, Gallen-Kallelan maalarilinna. Nyt ajoin rannalle kuitenkin vain katsomaan sumua meren yllä, sillä koko ranta on onneksi myös kulkijalle vapaa.

Sumua myös sain. Niin paljon, ettei vastarantaa ja sen rakennuksia lainkaan nähnyt.

Sumussa on jotain kaunista ja pehmeää. Kun on sumua, kaikki pysähtyy ja seisoo. Ei tuule. Ollaan niin kuin ehkä kuolemassa jo ja silti mitä eläväisimmin miettein. Rannan kivet näkyvät kuitenkin tyynen veden keskeltä. Ne ovat luonnon omaa taidetta vailla pääsymaksua tai museokorttia. Katso ja nauti. Ja jos et nauti, käänny ja mene pois.

Samaa sanoo yksinäinen puu. Sellainen on varsinkin sumun muusta maisemasta rajaamana aina koskettava ainakin minusta.

Sen lähellä seisoo yhtäläinen puupariskunta. Mutta aivan samaa vaikutusta se ei tee. Puu on kuin onkin yksinäisenä symboli, moninaisena metsä. Ja metsä on sitten oma maailmansa, jossa vaeltaa. Siellä voi tuntea miten itsekin on osa samaa ihmeellistä luontoa.

Jos yksinäisen puun näkisi vielä kauempaa, niin että avaruutta ja tilaa sen ympärillä olisi paljon, vaikutelma paranisi ja korostuisi. Mutta usein on tyydyttävä siihen, minkä saa.

Itse asiassa niin käy kyllä aina halusipa tai ei. Mutta senkään ei pitäisi lopettaa pyrkimistä suurempaan, parempaan, kauniimpaankin. Sen saamme, minkä saamme, mutta hyvä, jos haluamme myös muuta, jotain enemmän. Ilman sitä halua olisimme jo kuolleita tässä yhä niin monin tavoin elävien maailmassa. Kaikkein eniten, ihmistäkin enemmän, täällä elää luonto. Mutta vain ihminen on kykenevä toteamaan sen ja levittämään sitä sanoin, kuvin ja myös musiikin voimalla. Nuoruuteni Chopin soi.

VIISI

Kuljen pihalla ja katson sitä kuin uusin silmin. Kaikkialla näen merkkejä siitä, että luonto valmistautuu nukkumaan, painumaan kuin vaineeseen herätäkseen kuitenkin taas keväällä. Siihen on vain uskottava ja sen todentaa kokemus. Tieto tulee siitä, mitä on jo elämässään ehtinyt nähdä. Toistoista.

Nyt näin kaksi amiraaliperhosta. Ensin ne olivat siivet levällään kuunkukan lehdellä, mutta kun hain puhelimen jossa kamera, ne lennähtivät pois. Vasta ajan myötä löysin ne taas. Ne olivat istahtaneet syreenin lehdille, mutta pitivät jo siipiään supummassa. Kainoutta vai varovaisuutta? Saa vapaasti valita.

Amiraali saapuu Suomeen kaukaa etelästä ja sinne se viimeistään lokakuussa myös palaa aina Espanjaankin saakka. Lentäjänä tuo haperosiipi on siten käsittämättömän hyvä. Sitä on oikeastaan mahdoton uskoa, mutta totta tuo on. Perhosista olen ehkä siksi kiintynyt eniten tähän kaukomatkailijaan. Se ei pelkää meren ja maitten ylitystä ja ehkä se ei edes tunne käsitystä pelko. Sen peräsimen nimi lienee vaisto; ihmeellisin navigaattori.

Amiraali on myös syksyn merkki laillaan. Nyt niitä näkee paljon. Samoin syksyn merkki on kuolevien kielonlehtien seassa asustava sinivuokko. Se kasvattaa lehtensä kauniiksi ja voimakkaiksi ja ne säilyvät lumen alla aina kevääseen, kunnes tulee vuokon aika kukkia. Silloin lehdet häviävät, kuihtuvat vain, antavat ehkä ravintoa juurille, jotta nämä voivat kasvattaa kukan. Vasta syksymmällä ilmestyvät näkyviin taas nämä uudet puhtaanvihreät lehdet.

Ne ovat kasveina suuri poikkeus, sillä muuten syksy muuttaa vihreän väreiksi. Kunnon ruskaa odotellessa kelpaavat kyllä jo sen ennusmerkitkin. Punaisia ja punertavia lehtiä näkee jo. Miten kauniisti valokin heijastuu itse asiassa jo kuolevan lehden lävitse.

Yhä myös monet kukat kukkivat, jopa clematis alpinalla on toinen joskin vaimeampi kierros menossa. Malva kukoistaa. Ja myös kukka, jonka olen siemenestä kuin vahingossa kasvattanut tietämättä edes sen nimeä.

Ehkä se on jokin asteri, ehkä ei. Jotain se yhä tahtoo sanoa, se puhuu meille vaikkapa näin: – Synnyin vähän myöhässä ja siksi kukin vasta nyt, kun muut ovat kukkansa jo lähes kadottaneet. Mutta ei kai se mitään pahaa merkitse. Jokaisella meistä on omanlaisensa elämä. Kunpa ihminenkin muistaisi sen!

(6.9.2025)