Koti eli C-rapun huoneisto 88 on elämän keskipiste, turva, itsestäänselvä asia. Sinne ei pääse mikään paha, kun ovi on kiinni. Rapun äänet kuulen, tunnistan usein kuka kulkee, mikä ovi avataan, vähän jo sitäkin mitä on oven takana. Jokaisen oma koti.

Olen onnellinen kun saan asua siellä – jos silloin olisin tiennyt onnen käsitteestä ja tunteesta – ja myös talo ja sen ympäristö on parasta mitä tiedän: Kallio ja sen korkeat talot, pietyt pihat ja katukivet joita pitkin harvat autot rämähtelevät. Kun katua paikataan, piki tuoksuu kun sitä kuumennetaan, ja kun piki on juoksevaa, sitä kaadetaan kivien ja asfaltin rakoihin. Tynnyrin reunoilta voi kerätä pikeä myös; se on kuin purukumia. Kun nyt ajattelenkin sitä, tunnen pien maun heti suussa.

Asuimme talossa joka oli yksi Kallion suurimmista, korkein se ainakin oli. Siellä se on yhä paikallaan, Porthaninkadun ja Agricolankadun kulmassa, tosin erinäköisenä nyt; harmaa rappaus on saanut kellertävän epätasaisen värin ja vuokra-asunnot on tuomari Tolonen tai mahdollinen perikunta myynyt omistusasunnoiksi aikaa sitten. Sen katolta näkyi lapsena koko Helsinki, meri ja saaret, ja näkyy aina vain – ja vaikka katu jatkuu ja kohoaa vielä tovin, jää Torkkelinmäki taloineen silti alemmas; ne talot ovat pieniä ja matalia ja siistejä, kuin nukeille tehtyjä.

Ylös kattoterassille ei saanut mennä, silti sinne mentiin. Aina jollakin oli avain tai ovi oli matontamppaajilta ja pyykinkuivattajilta jäänyt auki. Myös ulkokautta, palotikkaita pitkin piti nousta ylös kaikki kahdeksan kerrosta. Piti uskaltaa. Piti olla kuten muut pojat. Piti myös nousta terassin kaiteen yli ja kivuta aivan katon harjalle ja pysyä siellä hetki ja toinenkin ja kenties vielä kiertää terassin toiselle laidalle juuri katon kautta. Kumitossut olivat tarpeen, ne eivät mustalla peltikatolla luistaneet. Pelon siitä sain ja huimauksen, kun katsoi miten iso kaupunki alle avautui, miten syvä oli syöksy naapuripihan kuiluun. Myöhemmin terassi suljettiin kokonaan, sinne ei enää päässyt leikkimään, eikä siihen ollut lupaa nytkään. Mutta ovi, jota ei ole lukittu, avautuu. Ja joskus avautuu suljettukin ovi.

Mukana olin enkä sittenkään pudonnut, vaikka muistan pari hetkeä jolloin jalat eivät katolla tahtoneetkaan liikkua ja päässä heitti. Silti keinottelin itseni hitaasti alas. Mieleen jäivät siksi ikuisesti ne näkymät ja korkean paikan kammo. Näin jo lapsena usein unta siitä, että kiipeän katolle ja sitten ote lipsahtaa, juuri kun kurotan viimeistä puolaa. Alan pudota ja putoan ja putoan ja putoan. Pelkkä tämän unen muistaminen sai pahanolon tunteen minuun aikuisenakin. Kunnes lopulta lähes neljäkymmentäviisi vuotta myöhemmin avautui mahdollisuus käydä kattoterassilla uudestaan.

Aika oli muualla, kadonnut vain, minä olin elossa ja siinä. En ollut lapsi, en enää. Niinpä kuljin hitaasti keskemmälle terassia. Seisoin, katselin, yritin muistaa, ja toki muistinkin kaiken. Lähestyin varovasti kaidetta, vilkaisin kattoa, muuttunutta maisemaa, joka siinä Merihakoineen ja satamineen avautui, annoin mieleni rauhoittua. Ainakaan tästä en putoaisi. Ja sitten menin vain pois, pääsin takaisin pihalle omin neuvoin. Ja tapahtui odottamaton, uni loppui, näitä kuvia en enää pelkää, nytkään kun yritän tuoda terassin mieleeni ja menen kaiteelle ja katson alas…

En putoa, en! Sitä toistan itselleni ja myös uskon sen. Silti jotain kaikesta on jäänyt jäljelle: vapaaehtoisesti en tahdo edelleenkään nousta mihinkään korkeaan torniin. En aio edes kokeilla. Kohtalon uhmaaminen, tuo Kallion pojan erityispiirre ei sentään ole näin tarpeen.

Miten kirjoittikaan Alpo Ruuth, ystäväni Alpi vähän ennen kuolemaansa: “Kallion kundi ei kuole”… Lapsiin nähden se pitikin paikkansa. Näistä kiipeilyistä ei äiti onnekseen tiennyt mitään, sillä minusta aiheutui muutenkin surua riittämiin. Olin käytännössä isätön poika, ja sitten vielä opettajan poika, kahdella tapaa sen vuokrakasarmin outo kummajainen. Opettaja oli arvoltaan parempaa kastia kuin muut, vaikka vähintään yhtä köyhiä olivat kaikki sen talon asukkaat tuomari Tolosta ja hänen äitiään lukuunottamatta. Mutta kaikilla muilla lapsilla oli kuitenkin isä, Vuorijoillakin, vaikka heidän isänsä ei ollut aivan oma; häntä kutsuttiin sedäksi. Ile oli siitä perheestä ja ehkä siksikin parhaita kavereita. Sapulla oli isänsä, Staidella myös, ja Sepellä – sillä vaikka hänen isänsä oli aina merellä, tämä palasi ja palasi lahjojen kanssa – ja Empulla oli isä ja isobroidi. Empun isän näin kymmeniä vuosia myöhemmin asemaravintolassa, aivan samannäköisenä, pienenä ja sitkeänä. Hänestä puhuttiin, että hän oli aikanaan nyrkkeillyt jonkun kärpässarjan Suomenmestariksi ja saattoipa se totta ollakin, niin sitkeästi hän yhä näkyi pitävän elämän syrjästä kiinni.

Minun kohtaloni oli sinetöity heti. Isätön opettajan poika sai luvan olla syypää kaikkiin pikkurikkeisiin, mitkä talossa tehtiin. Jokainen rikottu ikkuna tuli kontolleni. Minua myös lyötiin mitä kummallisimmista syistä, vaikka sain silti olla jengin jäsen, kulkea mukana. Turpiin tuli harva se päivä myös koulussa, äidin ja siskon ammatin tähden. Pojat odottivat minua portilla koulun jälkeen. Sitten minua vain lyötiin. En kertonut siitä koskaan kotona. Mitä se olisi auttanut, minua olisi lyöty vain enemmän. Opin sen sijaan kaikki pakoreitit, käytinpä myös opettajien omaa ovea. Se pelastikin minut monta kertaa.

Taas oli talossa ikkuna sirpaleina ja niin minut kutsuttiin yksin tuomari ja rouva Tolosen puhuteltavaksi. He asuivat kahden, kulkivatkin usein kahden kadulla. Äiti ja poika. Olin jo kymmenvuotias, ja sinä tihutyön päivänä olin ollut muualla, partioretkellä Porkkalassa Saukko-vartion kanssa, olinhan sen jäsenistä yksi. Ylitimme rajavyöhykkeenkin, otimme valokuvia toisistamme… Todisteita siis oli, ja yhä on, mutta nekään eivät tahtoneet auttaa. Minuun ja syyttömyyteeni ei uskottu, minua vaadittiin tunnustamaan tekoni. Ilmeisesti on taas tarvittu äitiä ja hänen puhetaitoaan ja itkuaankin ehkä ennen kuin hän siitä pälkähästä (kalliin ikkunan maksamisesta) päästiin.

Äiti itki julkisesti harvoin, puhui sitäkin enemmän. Itku oli kuitenkin läsnä hänessä, kasvoissa ja äänessä. Kun Juhalla oli koulussa vaikeuksia, äiti puhui rehtorille ja niin Juha vastoin isän tahtoa lopulta sai suoritetuksi koulunsa ja valmistui ylioppilaaksi, sitten myös kansakoulunopettajaksi. Ja opettaja hänestä tuli, hyvä sellainen, varmasti isäänsä parempi. Juha opetti Aleksis Kiven koulussa viidennen ja kuudennen luokan poikia ja kertoi joskus myöhemmin, miten viikottain luokkaan tuli aina poliisi jotain poikaa hakemaan. Kuri pysyi silti hyvänä, pojat tottelivat häntä kaikessa. Niin pidetty Juha oli, että sai jouluisin ja keväisin lahjoja aina paljon, enemmän kuin muut opettajat. Puolet niistä oli selvästikin varastettuja, mutta asiaa ei voinut auttaa ja lahjat piti pitää. Olihan ne annettu hyvästä sydämestä.

Minutkin äiti puhui milloin minnekin. Kun olin täyttämässä kuusi vuotta pääsin kouluun; äiti kun ei enää jaksanut viedä minua Ebeneserin lastentarhaan, jonne oli matkaa. Näin kuljin kätevästi mukana, kun hän itse lähti Kallion kouluun opettamaan.

Oppikouluunkin sain luvan yrittää vuotta liian nuorena ja läpäisin pääsykokeen, äiti ilmeisesti oli senkin luvan puhumalla hankkinut. Hän tunsi aina olevansa yksin ja olikin, tämä kolmen lapsen yksinhuoltaja. Jos hän ei puhunut puolestamme, ei sitä tehnyt kukaan. Ympäristö ei häntä ollut tukemassa. Helsinki ja varsinkaan Kallio ei kerta kaikkiaan kuulunut hänen elämäänsä. Kajaaniin hänen olisi pitänyt jäädä ja elää siellä, ajattelen nyt, ja käsitän sen sanoessani, että sinne hänen mielensä oli jäänytkin. Mutta ei hän voinut enää sinne muuttaa. Täällä oli työ, ja täällä hänen lastensa isä, ehkä se myös piti äitiä Helsingissä. Silti juuri täällä, vierailla seuduilla, äiti koki ja usein syystä, että häntä ja hänen pyrkimyksiään ja lapsiaan vastassa oli koko muu maailma.