Samuli – Kirjailija Hannu Mäkelä

Samuli Parosen teokset:

Kesä Aataminkylässä, romaani, 1964
Kuolismaantie, romaani, 1967
Lallinkorven leipä, romaani, 1968
Tämä on huone 8, novelleja, 1969
Kaivos, romaani, 1970
Huone puutalossa, romaani, 1971
Laiva, romaani, 1972
Kapina, romaani, 1973
Kortteeri, romaani, 1974
Maailma on sana, aforismikokoelma, 1974
Testamentti, mietteitä, 1999

Aluksi

“On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Tätä Erno Paasilinnan laajemmasta yhteydestä irrotettua lausetta ovat siteeranneet monet, ja uskomus on ollut, että Tuomas Anhava olisi sanonut jotain senkaltaista Hannu Salamalle. Hyvä lause. Mutta sitä ei pidä ymmärtää väärin. Jos aikoo elää elämäänsä tullakseen kirjailijaksi ja hankkia kokemuksia sama mielessä, ajatus on mahdoton, sillä sitä aforismi ei voi pohjimmiltaan tarkoittaa. Ehkäpä mieluummin tätä: mikään ei ole turhaa elämässä, kaikella on jokin merkitys, kun asioita jälkeenpäin tarkastelee. Niinpä tämä eletty, pahin ja paras, muuttuu jollain tapaa käyttökelpoiseksi, jos ja kun johtuu, joutuu, haluaa ja lopulta pääsee kirjailijan ammattiin. Ja varsinkin: jos ja kun jaksaa, voi ja saa siinä pysyä.
Samuli Parosen elämä vastaa hänen kirjojaan, tai paremminkin: kirjoista löytyvät hänen eletyn elämänsä vaiheet. Paronen syntyi toukokuun 23. päivänä 1917 Virolahdella, Ravijoen kylässä, siis hyvin lähellä toisen maailmansodan aikanaan tekemää uutta rajaa Venäjää vastaan ja aina lähellä Venäjää. Sekä isän, Väinö Parosen että äidin Ida Marian (o.s. Tasan) suvut olivat eläneet tällä ainaisella rajaseudulla vuosisatoja.

Parosten kotimökki sijaitsi Kääriänmäellä. Isä oli “itsellinen”, hän toimi suutarin ammatissa oman Edvard-isänsä tavoin. Väinö Paronen oli mukana työväenliikkeessä ja sitten myös kansalaissodassa 1918 punaisten puolella. Sodan päätyttyä hänet vietiin Tammisaaren vankileirille, jossa hän kuoli. Tätä ennen Väinö Paronen oli “nöyrimmästi” pyytänyt saada anoa armoa ja paikkakuntalaiset olivat myös vedonneet hänen puolestaan ja syystä: hirmutöiden näköisiäkään hän ei tehnyt, hoiti päin vastoin ruuan jakelua hädässä oleville. Vetoomuksen teksti kuuluu näin: “Ei tietääksemme ole ottanut osaa aselliseen kapinaan eikä mihinkään ryöstö ja murha toimiin eikä muutenkaan ole ollut minään yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä joten kunnioittaen käännymme arvoisan Tuomio istuimen puoleen nöyrällä pyynnöllä että yllä mainittu vanki saisi Oikeuden harkinnan mukaan, ehdollisen tahi täydellisen vapauden, paikkakunnalla ammattinsa puolesta tarpellisena henkilönä.”
Allekirjoittajina iso joukko talollisia Matti Pasilasta Herman Kuokkaan, samaan josta tuli aikanaan 1932 orvon Samulin holhooja.
Väinö Paronen takavarikoi kyllä kaupasta (kauppiaalta jonka nimi oli Aleksanteri Kuokka) jauhoja jaettavaksi puutteenalaisille. Niitä ei otettu korvauksetta, vaan niistä jopa maksettiin. Silti tekoa pidettiin rikoksena. Ja mitä tämä kertoo Parosen isästä: sitä, että hyvä ihminen hän on ollut. Ja hyvä on ollut äitikin, työtä tekevä, poikaansa rakastava ja miehensä, poikansa isän muistoa vaaliva.
Sillä tämä virallinen vetoomus leimoineen kaikkineen tehtiin kuitenkin turhaan; kuolema ehti ennen. Tammisaaren vankileirilla kuoltiin nopeasti, myös erilaisiin kulkutauteihin. Niin Samuli Paronen oli jo yksivuotiaana puoliorpo.
Isän kuolemaan johtanutta asiain kulkua Paronen kuvaa muutenkin novellissaan Mustat villat (Tämä on huone 8, 1969). Novellissa on suoria sitaatteja isän kuulustelupöytäkirjoista; valmiiksi painetuista isokokoisista planketeista. Se nivaska oli päätynyt Samuli Parosen haltuun ja nyt minulla on siitä kopio. On selvää, että pöytäkirja on ollut Paroselle tärkeä, isänsä kuoleman tavan ja syyt poika oli halunnut selvittää. Lähes kaikki Samuli Parosen fiktiivisetkin tekstit perustuivat todellisiin tapahtumiin, omiin kokemuksiin. Erityiseen osaan novellissa (ja elämässä) kohosivat kirjat, joita tämä kansakoulun käynyt mies luki tietojaan ja ymmärrystään laajentaakseen. Novellin päähenkilöpari, pieni poika Tauno sekä täti Sofi joutuivat todistamaan, miten isän kirjoja kohdeltiin kun tämä oli vangittu. Viha niitä kohtaan purkautui kuin Hitlerin Saksassa sittemmin. Kirjat ovat aseitakin vaarallisempia. Ainakin ovat olleet.
Paronen itse kirjoitti lapsuutensa kokemuksista Anita Konkalle 16.6.1972. Tämä oli lukenut Parosen (ainoan koskaan tekemän) kritiikin Parnassosta esikoisromaanistaan (Irti, WSOY, 1970). Paronen oli siinä ollut hyvin myönteinen. Ja syystä. Paronen vastaa Konkan kirjeeseen ja tulee ensin kirjoittaneeksi erään aforisminsa esiasteen: “Monille naisille avioliitosta tulee ammatti, elinkeino, työ.” Ja heti perään: “Ihmisen ja työn välinen orjuuttava suhde tulisi poistaa, jotta ihmiset voisivat elää vähän ihmisenarvoisempaa elämää.” Konkka on kertonut omasta lapsuudestaan, jota sittemmin myös purki ja kirjoitti teoksiinsa ja Paronen selventää omaansa:
“Sosiaalisesti meidän lapsuus on ollut hyvin erilaista, silti samanlaistakin vaikkei kait sanoista syistä. Kirjoja kuitenkin oli minunkin kotonani. Isä oli kyläsuutari, joka osteskeli rahoillaan kirjoja ja lainaili niitä seudun työtätekeville, teki kait vallankumousta sivuhomminaan. Kirjat kuulema piti piilottaa sitten kapinan aikana. Pitivät kovasti suurena rikoksena silloin semmoista valistustouhua, paljon pahempana kuin aseellista. Äiti vainaa sitten morkkasi että kun kaikki rahansa hassasi kirjoihin ettei nyt ole mitään kun isä oli kuollut Tammisaaressa, piti kumminkin niitä kirjoja mitä oli jonkunmoisina pyhäinjäännöksinä joihin ei juur saanut kajota kuin salaa.” Ja rakkaus ja kunnioitus kirjoja, kirjallisuutta kohtaan alkoi tästä. Kirjoissa oli käsittämättömiä voimia. Kuten Paronen kertoo: “Minä opin kunnioittamaan kirjoja niin että vasta Peketi [Beckett] vapautti siitä kohmeesta kynän.”
Pöydälläni on myös kopioita kirjeistä, joita Paronen on saanut, kun on itse lähtenyt selvittämään elämänsä vaiheita, nimenomaan lapsuuttaan, isän kuolemaa, ja etsinyt siinä tarkoituksessa tuttuja ja sukulaisiaan. Einari Kuokka, Parosen kolmannen polven sukulainen, tunsi Parosen isän ja kirjoitti Paroselle Nuijamaalta 23.7.1972 näin: “Isäsi oli minun mielestäni sellainen elämän totuutta etsivä luonne. Minun käsitykseni mukaan hän uskalsi tehdä kyseenalaiseksi omassa mietiskelyssään sellaisetkin totuudet jotka silloisen ravijokelaisen kansan ajattelun mukaan oli pyhää totuutta, johon ei ollut lupa ajatuksin ja puhein koskea, sillä se katsottiin pyhyyden pilkkaamiseksi ja niin täällä Nuijamaallakin.” Einari Kuokka mainitsee myös tämän: “Isäsi kirjastosta luin monta kirjaa, ja niistä sain vaikutteita omaan ajatteluuni.”
Einari Kuokka on jo 1970 kääntynyt Otavan puoleen ja pyytänyt saada ostaa Parosen Kaivos-kirjan. Hän on silloin laittanut mukaan osoitteensa ja pyytänyt, että yhteystiedot toimitettaisiin Paroselle. Se on tehty. Hän kirjoitti: “Samalla lausun Kustannus Oy Otavalle parhaat kiitokseni sen johdosta että julkaisette Parosen tapaisten hyvien kirjailijoiden kirjoja. Parosen isä kuoli 1918 v. surullisissa tapahtumissa naapurivihan kostona syystä, että omaksui toisenlaisen elämän katsomuksen kuin kostajat. – Samuli P. en ole nähnyt kuin 4 vuotiaana. S. isä oli kirjoittajalle tuttu ja saman kylän kasvatti.”
Viljo Kuokka on myös saanut Paroselta kirjeen ja vastaa siihen 18.8.1973. Hän on Einari Kuokan tavoin ollut Parosen isän tuttu ja etäistä sukua. Hän oli ehtinyt käydä katsomassa Parosen kotitaloakin jo aikanaan. Ja kuvaa pettymystään: “Muistuu mieleen suutarin mökki. Kävin siinä kerran. Se oli muuttunut nykyajan mökiksi.”
Isästä hän kirjoittaa tämän: “Minä luulen, että olen ainoa elossa oleva, joka isästä pystyy jotakin kirjoittamaan. Niin ne on täältä pois muuttaneet. Sanoit olleesi Tammisaaressa kun patsasta paljastettiin lippuvartiossa. Jos minä olisin oikeen rehellinen itselleni sanoisin, että minun olisi pitänyt olla sinun rinnallasi. Niin kaamea kuva minulla on Tammisaaresta. Ja siellä meni monta rehellistä ja hyväätarkoittavaa miestä.”
Yksi näistä oli Samuli Parosen isä, Viljo Kuokka tarkoittaa. Aikaa on kulunut, muisti heikkenee, on kirjoitettava se mitä mieleen jää; mutta mitä sanoa: “Minun pitäisi kirjoittaa isästä, vaan itsestä on paljon helpompi kirjoittaa.” Viljo Kuokka mainitsee kuitenkin, miten sai Väinö Paroselta huovikkaat, joista tekijä ei ottanut maksua: “Ja hänessä oli silloin aatteellisuutta.” Jos asiakas oli asioista ja politiikasta eri mieltä, kengät silti tehtiin ja isä lausui: “Vaikka asiat riitelee, niin saahan miehet olla sovinnolla.”
Isä muistuttaa kaikessa poikaansa. Sillä poika tahtoi muistuttaa isäänsä. Uskon molempien kirjeiden myös lohduttaneen Parosta.
Tammisaaren vankileiristä Viljo Kuokka muistaa sitten tämän: “Kun siellä oli alinomainen nälkä. Oli myös puhetta isä Väinön nälästä. Hän oli sanonut ei hänellä nälkä ole. Niin tultiin siihen tulokseen, että hän kun on ollut käsityöläinen niin on tottunut työelämässä syömään vähemmän. En ole kuullut miksi hän kuoli ja millaiseen tautiin.”
3.

Varmaa on vain se, että vankileirillä Väinö Paronen kuoli muutama viikko sinne joutumisensa jälkeen. Samuli on ollut vuoden vanha. Hänen äitinsä on otattanut pojastaan valokuvan mitä luultavimmin juuri isän kuoleman jälkeen (kuvaliite). Pieni, vakava ja pikkuinen aikuinen tämä isätön on – hän istuu valokuvaamon tuolissa ja katsoo kameraan. Ilmettä on mahdoton lukea. Tutuilta näyttävät jo niin kulmakarvat kuin nenän seutu. Puhuvinta on vakavuus ja tämä vakavuus tuli jäädäkseen, vaitonaisuus myös. Elämä kodissa muuttui täysin. Ennen oli tultu toimeen, nyt oli heti vaikeaa, vaikka äiti teki työtä aamusta iltaan, hän toimi ompelijana. Isäkin oli kodissa läsnä, hänen kirjansa, hänen muistonsa. Ja tämä kaikki on siirtynyt Samuli Parosen esikoisteokseen Kesä Aataminkylässä (1964). Siinä tapahtumat koetaan ja nähdään pienen pojan kautta ja kirja tuntuu todenoloiselta; paikkojen nimetkin ovat lähes kaikki Ravijoelta löytyviä, `tosia`. Paitsi tärkeimmät. Kirjan Aataminmäki on todellisuudessa Kääriänmäki ja naapuri eli kirjan Rasila on Pasila. Totta on kirjassa (ja elämässä) tämä:
“Minun isä ei anna vitsaa. Minun isä on niin hyvä, että meidän lattiaan maalia ei sutata milloinkaan, niin kuin Rasilan. Meidän lattiassa on isän jäljet. Tuvan ikkunan edessä ne on. Siinä oli isän jalat ja tuoli, sanoi äiti ja se katselee niitä. Isä seisoo piirongin päällä, kukkapöydän takana, ja vaasissa on kukkia ja minä haastan sille ne mitä en muille voi, ne kun ei ole sana-asioita.”
Elämä oli elämää kädestä suuhun. Mutta äiti eli ja oli pienen Samulin täysi turva. Ympäristö oli sekä suopeaa että vihamielistä, muttei sekään mitään: “Aataminmäen miehet ei pelkää mitään, ne menee.” Paronen kuvaa siis, miten kirjan lapsi menee rohkeasti rikkaan taloon ja alkaa ihmetellä kaikkea, varsinkin kirjoja, joita isä oli kunnioittanut ja lukenut ja joita äiti kotona siksi lähes palvoi. Mutta ihmettelylle ja ihailulle tulee loppu:
“Katselen niitä kaikkia [kirjoja] mitä näen ja niitä oli niin paljon, etten muistanut mitä [varten] tulin, kun valkeapää mahtinainen tuli ja katsoi lasien yli vihaisena. Sanoi: – Mene ulos ja takarapulle!
“Kävelen suurta porstuaa pitkin takaisin ja mahti sanoo takana: `Mikä oli?` ja mahtinainen sanoo: `Yksi punikin alku.`”
Hänelle tarjotaan kyllä toisen toimesta leivänpalaa, mutta poika ei ota: äiti kun leipoo rieskaa ja piirakkaakin. Kun tarjoajanainen (palkollinen) siitä ällistyy, kuuluu takaa vielä: “Joku sanoi jossain siellä että `Olisi pitänyt ituset kitkeä ja`. Oli vissiin mahtinainen.”
Raha ja rahattomuus, oma elämä, köyhien elämä ja toisten, rikkaiden elämä oli lapsesta asti todellisuutta. Paronen tiesi kumpaan leiriin kuului. Viimeisessä romaanissaan Kortteeri (1974) hän kuvaa vielä kerran ilmeisiä lapsuuden maisemiaan:
“(–) Jumala omisti silloin kaiken; maan, ilman, tähdet, tuulet, linnut, sisiliskot, ihmiset, heinäseipäät, elämän, kuoleman, syntymisen, rahan, riemun, kivun, rahattomuuden ja nälän. Sitä riitti mökkiläiskakaroille. Oli melkein aina nälkä. Kiviä oli maastossa joka paikassa, ja monta sorakuoppaa. Maata ja metsää oli kullakin sen mukaan millaiset olivat välit Jumalan kanssa. Parhaat välit oli kartanonherralla, ainakin miljoona kertaa paremmat kuin äidillä, vaikka se veisasi ja rukoili joka päivä.”
Näin muistot pääsevät taas esiin ja jatkuvat, kun Kortteerin päähenkilö Kalle Tasa jatkaa lapsuudenystävänsä Helvin näyttämän yhteisen luokkakuvan katselemista. Todellinen luokkakuva on selvästikin ollut Parosen hallussa ja antanut muistoille mahdollisuuden taas tulla:
“ Sellaista oli ollut. Akat ompelivat pienille vanhojen sukkien päälle räsyistä räsytallukat, että ne pääsivät talvella kouluun missä varakkaampien lapset pilkkasivat, kiusasivat ja löivät huvikseen köyhempiä, opettivat niille mitä on sinivalkoinen isänmaallisuus, jonka Jumala oli heille antanut ja tehnyt köyhät varakkaiden kiusattaviksi. Niille sai tehdä mitä vain, koska ne olivat niin syntisiä ja väärällä puolella. Täytyi mökkiläiskakaroidenkin silloin oppia, että on parempi tapella yhdessä kuin yksin, mutta kotona ei saanut hiiskua. Köyhien lasten ei ollut lupa tapella rikkaita vastaan, keskenään vain. Jumala oli niin säätänyt: köyhän täytyi totella rikasta. Pelottimeksi köyhien kakaroita piiskuutettiin paljaalle oikein määräyksestä. Lievempi rangaistus oli tukistaminen, laiskallejättö, nurkkaanpano. Oppi siinä moni köyhänkakara vihaamaan Jumalan valtakuntaa, sen lauluja, ja lippuja, ja univormuja, ja kivääreitä. Köyhien kanssa ei kukaan neuvotellut mistään. Mitkään myöhemmät tapahtumat eivät olleet pystyneet pyyhkäisemään pois sitä valtakuntaa, vaikka nyt sitä ei ollut enää kuin mielen sopukoissa. Se ei näkynyt Helvin valokuvasta mitenkään niille, jotka eivät olleet sitä eläneet.”
Yksi luokkakuvista löytyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta, toisen sain Ravijoelta. Niinpä mekin voimme nyt niitä katsoa (kuvaliite). `Helviä` emme voi kuitenkaan tunnistaa. Samulin ehkä. Toiseen raapustettu nuoli kun viittaa juuri häneen?
Lapsuuden kokemukset jäävät meihin ainaiseksi, huomaammepa sen tai emme. Myös se tapa, jolla hävinnyttä osapuolta kansalaissodan jälkeen kohdeltiin, jäi tämän alistetun kansanosan lastenkin muistiin. Koko suomalainen työväenliike nojasi siihen (syystä) kauan, niin kommunistit kuin sosialidemokraatitkin. Vasta nyt, kun tapahtumista on kulunut lähes yhdeksänkymmentä vuotta, on tämä perintö ehkä unohtumassa, vaikka sukututkimus ja noin sanottu juurien etsintä ohjaa kyselijöitä taas kerran myös tämäntapaisiin, odottamattomiin ja outoihin löytöihin. Ja varmaa on ainakin tämä: rikkaiden ja köyhien kuilu toisaalta kasvaa Suomessa ja maailmalla taas. Mitä tästä seuraa, sitä on vielä vaikea ennustaa.
Tuskin ainakaan mitään hyvää. Paronen oli tästäkin selvillä ja huolissaan. Paitsi romaaneissaan hän mietti asiaa niin postuumissa aforismikokoelmassaan Maailma on sana (1974) kuin laajassa jäämistössään, josta kokosin mietekirjan Testamentti (2000). Mutta, kuten Paronen Testamentin mietteessä toteaa: “Suomalainen mies ei valita. Hän maksaa elämästään herroilleen.” Ja siitä mitä tapahtuu näköjään aina, hän sanoo Testamentissa ensin yksinkertaisesti näin: “Ei hyvä ja paha, vaan suureneva ja pienenevä, keskitetty ja jaettu.” Ja sitten näin: “Millä ihminen mittaa oman arvonsa ja elämänsä merkitystä? Kasvatus olisi suunniteltava aivan toisin, koulujen kuuluisi olla aikaansa edellä. Koulu tuottaa nyt vain raaka-ainetta tuotantoon, tulevaan todellisuuteen se ei ihmistä valmista. Yhdentämis- ja yhdenmukaistamispyrkimykset pyrkivät yksinkertaistamaan kultuurin lähemmä muiden eläinten lajinmukaisuutta, yksinkertaista automatiikkaa. – Emme asu aivoissamme, siellä asuu maailma ja kiista isännyydestä.”
Ja siksi ehkä käy aina näin:
“Rakasta lähimmäistäsi ja itseäsi. Sitä on toisteltu miljoonia kertoja miljardeille kuuroille korville mykin suin ja kynin.”
4.

Jos kohta elämä oli köyhää, äiti oli olemassa, piti huolen. Mutta sitten vuonna 1932 tämäkin muuttui. Äiti oli lähtenyt katsomaan sairaita sisariaan Haminaan ja sai näiltä espanjantaudin, influenssan. Tauti vei kaikki kolme. Parosen novelli Yksin kuvaa varmuudella tätä tapahtumaa. Novelli on kuitenkin novelli ja niinpä siinä äitiään katsomaan tullut poika, joka on hiihtänyt kotoaan Haminaan saakka, tapaa äitinsä vielä elossa. Mutta todellisuudessa Paronen hiihti saman matkan vain nähdäkseen äitinsä kuolleena. Novelli on tässä mielessä toiveuni, mutta vain tässä. Sillä sama loppu on äidillä siinäkin edessä:

“ – Äiti! sanoi Vilho vaikkei se ollutkaan äidin näköinen.
– Älä tulekaan nyt lähemmäs, sanoi se.
Vilho seisoi siinä missä oli, parin metrin päässä. Rumia, kipeitä akkoja pitkin seinänvieriä. Oikea maailma oli äkkiä kadonnut, aika seisottunut tähän. Oikea äiti oli kaunis, eikä kipeä koskaan. Hän huomasi äidin haastavan, se haastoi isästä, kodista, taivaasta ja naapurintädistä ja sen ääni oli kuin oikean äidin. Mitähän se tuommoista haastaa, mietti Vilho.
– Siellon nyt kylmä ilma, se haastoi, – älä puota kintaita, piä karvalakinreunat alhaalla, muista kattoa ettei tuli putoa uunista lattialle kun menet kotiin. Sinä menet nyt kotiin, se sanoi, – äitikin menee pian kotiin.
Valkea nainen rupesi viemään kädestä pois.
– Äiti, sanoi Vilho.
Ovi kääntyi kiinni. Siinä kohtaa mikä oli äsken auki näkyi pieni paikka suuressa seinässä. Unta tämä vain on, keksi Vilho, kävelen vähän aikaa niin on aamu ja äiti tekee tuvassa ruokaa. Jään päällä rupesi kävelemään muitakin niin kuin nekin olisivat vartoneet vain aamua, mutta toisilla näytti olevan liian kiire. Aina kiireemmin meni kenkiä, kavioita, tallukoita, narskusaappaita, ja tornissa riippui suuri kello hiljaa odottamassa pyhää, että joku tulisi nykimään nuorasta. Reen jalas vinkaisi kiven yli.
– Pois tieltä poika! huusi ajomies. – Määtkös siitä!”

Unta äidin kuolema ei ollut, herääminen todellisuuteen tapahtui novellissa jo jäällä ja sitten toisen kerran kotona: “Aamulla oli saunan edessä reen jäljet, ja ruudusta näkyi että saunassa on jotain mitä ei ollut ennen. Se oli peitetty lakanalla. Vilho meni saunaan ja nosti vaatetta. – Äiti, hän sanoi. Se näytti nukkuvan.”
Novellin lopussa paikalle ilmaantuu Uuno Amerikasta, juuri kuten Parosen elämään ilmaantui Aabel(Aapeli)-setä amerikansäästöineen. Ja siitä alkoi toinen elämä, kotimökissä sekin; neljätoistavuotias Samuli asui kamarissa setänsä kanssa, ja naapurista eli Pasilasta muutti keittiöön Helena ja Aino Pasila sekä Helenan Elna-tytär. Elna, nyttemmin Kurki on elossa yhä; hänen tyttärensä Maija-Liisa Korpela on äidiltään kesällä 2005 kysynyt Parosen lapsuudesta. Ja vastaus on ollut tällainen: “Enhän mie muista, samanlainen poika kuin toisetkin, ehkä hiljaisempi, omissa oloissaan oleva.” Unto Takasuo, Parosen elossaoleva serkku muistaa hänet myös hiljaisena.
Monesti juuri hiljaisella voi olla vahva mielikuvituselämä. Näin myös novellin Vilholla – mielikuvitus loi hänen eteensä tuntemattomia maailmoita hiihtomatkan aikana, ja muistot ja muistikuvat taas heräsivät eloon äidin hautajaisten aikana: “Miehet laskivat lootan niin alas maan sisään, ettei näkynyt mitään. `Maa olisi ihan kylmä elleivät auringon siemenet sataisi maahan ja kasvaisi siinä`, sanoi äiti silloin kun he olivat metsässä ja Vilho katsoi sammalkiven päältä miten on: mättäillä punaisia puolukoita, aurinko näytti puun latvassa olevan ja varis tahkoavan siinä nokkaansa. Satoi lehtiä, haapojen keltaisia pyörylöitä ja ne välkkyivät ja paloivat ja putoilivat mättäille harvaan. Kopat olivat täynnä ja kun he menivät kotiin, sanoi äiti että nyt pitäisi vähän tuulla enempi. Olisi saanut porot puhalletuksi helposti marjoista.”
Vilho (kuten Paronen) oli nyt kokonaan orpo. Yksin hänen ei enää tarvinnut olla ja asua. Talo ei tosin ollut koti ilman äitiä, mutta ihmisiä liikkui taas ympärillä ja ihmisten myötä siten turvaa. Mutta vielä todempaa oli tämä tunne, jonka Yksin-novellin kaksi viimeistä lausetta meille kertovat ja joka uskoakseni seurasi Parosta läpi koko elämän:
“Vilho katseli kenkiänsä ja mietti:
Olen nyt itte.”
5.

Paroselle nimettiin äidin kuoltua 1930-luvun alussa virallinen holhoojakin, maanviljelijä Herman Kuokka – epäilemättä samoja Kuokkia kuin Viljo ja Einari Kuokkakin. Sukuselvitys ei tosin näytä näitä kolmea aivan lähisukulaisiksi, Samuli Parosen kanssa he taas siis olivat kolmansia serkkuja. Mutta Parosen holhoojan, Herman Kuokan (1875 – 1958) veli oli jo mainittu Aleksanteri Kuokka (1865 – 1930), kauppias. Ja tämä kyllä kertoo, miten toisiaan hipovia piirit pienellä paikkakunnalla ovat olleet.
Parosen isän vanginneet suojeluskuntalaiset kun olivat antaneet lausunnon, jonka johdosta “Väinö Edvardinp. Paronen” – kuten nimi kuulustelupöytäkirjasan kirjattiin – sai ankaran tuomion. Heidän esikuntansa johtohahmo ja lausunnon ensimmäinen allekirjoittajista oli ollut juuri “A. Kuokka”. Ja esikunnan lausunnon yhteenveto kuului näin: “Vangittu on paikkakunnalla oikein punasten juurena, hän on hetikuin sota alkoi liikkunut Haminassa punaisten asioilla. Liikkui kotopaikoilla punasten etumiehenä. Ollut kieltämässä papiston alkuun panemia kylän lukusia, jotka heidän uhkauksiensa tähden oli pakko lopettaa. Hän ansaitsee saada raskaamman rangaistuksen, sillä johtaja hän oli. Eino Raunio. A. Kuokka. (Virolahden suojeluskunnan päällikön leima). Taneli Nakari.”
Aleksanteri Kuokkaa Paronen tuskin ajatteli hyvällä, novellistakaan päätellen. Mutta holhoojastaan Herman Kuokasta, jonka Aleksanteri-veli oli silloin jo kuollut, Paronen sitä vastoin ei puhunut pahaa – jos kohta ei tahtonut hänen luonaan asuakaan (se vapaus) – ja pojan perään katsoivat myös enot Kalle Tasa ja Jalmari Tasa. Poika oli koulunsa jo käynyt. Mikään erityinen oppilas hän ei ollut, päästötodistuksessa vuodelta 1930 hän sai lukemisesta ja kirjoittamisestaan arvosanaksi seitsemän. Kaksi jatkoluokkaa eivät tuoneet tähän keskinkertaisuuteen mitään muutosta. Mutta lukemista hän rakasti, niinkin, että joskus työhön lähtö unohtui. Unto Takasuon muistikuva, Maija-Liisa Korpelan välittämä, on seuraavanlainen: Paronen oli käynyt pappa Anttoonin kanssa metsätöissä, mutta jos oli vähän huonompi ilma niin “Samuli jäi kotiin lukemaan, ja tämäkös Anttoonia harmitti.”
Lukemisen iloa ja ihmettä ei voittanut mikään, Paronen lainasi ja luki kirjoja aina missä vain saattoi. Kirjastosta (ja työn teosta pitkin poikin Suomea) tuli hänen yliopistonsa. Paronen kokeili kaikkia ammatteja, aina huonoimmin palkattuja. Hän kulki alkuun metsätöissä ja myös rakennuksilla. Vuonna 1935 hän pääsi myös jo ensimmäisen kerran merille, tosin ruumaan, hiiliä kärräämään. Täytettyään yhdeksäntoista vuotta hän möi kotimökkinsä Aapeli-sedälleen ja lähti Helsinkiin. Hän aikoi hankkia ammatin ja mieli kokkikouluun, mutta hanke jäi. Vuonna 1937 tuli eteen muutakin, kun kaksikymmenvuotias Paronen meni naimisiin vuokraemäntänsä, leskirouva Aino Meurosen kanssa.
Tämä oli Parosta 21 vuotta vanhempi, minkä huomasi kyllä myöhemmin heti, muttei vielä hääkuvasta. Tästä kuvasta minä taas tunnistan jo Samulin sellaisena jona hän pysyi vaikka laajenikin; sama lempeä katse ylhäältä alas, nyt kohti puolisoaan. Aino Parosella oli kaksi lasta, poika, taidemaalarina sittemmin toiminut, vuonna 1922 syntynyt Egon Meuronen, joka kuoli kevättalvella 2005 ja häntä kahta vuotta vanhempi isosisko. Paronen tuli siis isäpuoleksi perheeseen, jonka lapset olivat lähes hänen ikäisiään.
Paronen teki hanttihommia, asuinpaikka muuttui usein. Talvisodan syttyessä hän ei joutunut armeijaan selkänsä tähden. Hänet kutsuttiin töihin sotateollisuuteen. Mutta kutsu tuli sitten rintamallekin eli jatkosotaan vuonna 1942. Miehiä tarvittiin. Hän toimi vankileirillä hetken, mikä käy ilmi vaimolle lähetetystä kirjeestä. Sitä lyhytaikaista komennusta seurasi koulutus uuteen tehtävään, radistiksi. Siinä ominaisuudessa Paronen joutui rintamalle Laatokan pohjoispuolelle, ensin asemasotavaiheeseen ja sitten lopulta kokemaan venäläisten läpimurtoyritystä, ja sitä pakokauhua, joka sotilaat valtaa, kun on peräydyttävä ylivoiman edessä. Myös Paronen juoksi ja juoksi henkensä edestä. Näistä kaikista kokemuksistaan hän kirjoitti kirjansa Kuolismaantie (1967).
Mitä hän sodassa koki on luettavissa tästä kirjasta. Muuten hän ei sodasta minulle puhunut, se on ollut ehkä liiankin traumaattinen kokemus.
Sotaromaanien genre on Suomessa tuottanut huonoa kirjallisuutta lukuunottamatta Linnaa ja niitä kirjailijoita, jotka ovat todellisia kirjailijoita muutenkin: Haanpää, Meri, Rintala, Ruuth ja Tuuri. Parosen Kuolismaantie kuuluu tähän joukkoon. Sodan todellisuuden kokee Parosen kertojan mukana; myös silloin, kun tämä pakenee vihollista toisten sotilaiden tavoin:
“Nyt tarttui ajatus juostessa siihen auttavaan korteen ettei luodeista se, juuri se joka tappaisi, tapa, koska se pysähtyy masiinan vekottimiin selässä, se on semmoinen luoti. Suolla katosi viimeinenkin ajatus. Maailma typistyi jälleen tähän hetkeen, tälle paikalle mikä juuri näkyi ja kuului: takana, edessä ja sivuilla joku hätä kulkemassa yli laajan suon. On hankalaa juosta, kun vajottaa syvään ja on pitkää suoheinää. Kranaatit nostavat ylös kuraa, luodit risteilevät eri tahoille. Suossa on tavaraa, luikkua, laukkua ja joku huutaa äitiä, parkaisee joku, yksi mies suistuu suohon, edessä repeää jotain ja roiskuu naamalle, kura peittää näön, haisee paska, käsi pyyhkäisee pois ja edessä näkyy poikasen riekaleita, joku tutunnäköinen naama seisoo suossa väärinpäin kädet koholla, jalat alas vajonneena kuin jalaton, yksi käsi ojentuu nopeasti juostessa ja vetää naaman alas heinikkoon. “Ei vankeja nyt!” maailma ähkyy, puhkuu, läähättää, ponnistelee yli kaiken, pitäisi, ei jaksa, olkoon, vajoaa haisevaan rutaan, ja matelee kohti matalaa, vihreätä pusikkoa. Joku sanoo jotain, joku näkyy, masiina näkyy, ja ryömitään peräkkäin tiheikköön, lymytään ja yritetään kuunnella jotain, mutta sisällä jyskää niin ettei kuule kuin sen ja ilman joka kulkee nopeasti sisään eikä riitä. Jossain on pulinaa. Pitäisi paikallistaa ulkoäänien laatua ja suuntia. Pulina liikkuu pusikossa irrallaan kaikkialle epäselvänä, kolkon aaveellisena, kuin kuolema liikkuisi karjoineen tässä pusikossa. Ryömitään ja ehditään melkein kranaattien alle. Maailma leimahtaa pimeäksi, ja sitten on edessä joku tutun näköinen puu jossa oksat lyhenevät tasavälein alhaalta latvapiippaan asti, joku nauha ympäri, ja riiputinta, fraasinauha, maassa rauha ihmisillä, on kesä eikä talvi, nauha ilman sanaa, asiatta oksaan pantu suoli, maassa lihaa, kokonainen tyhjä kämmen maassa.”
Mitä tällainen teksti on paitsi todellista ja koskettavaa kerrontaa? Myös muistumaa luetusta, siitä mikä aikanaan sai lopulta Parosenkin kirjoittamisen uusille urille. Hänhän lainasi kirjastosta Beckettin Millaista on, joka ilmestyi ranskaksi 1961 ja suomeksi paria vuotta myöhemmin. Hän kertoi minullekin, että juuri se oli kokemus, joka mullisti vanhan ajattelun ja käsityksen kirjallisuudesta ja todella innosti kirjoittamaan. Yhtäläisyyttä näiden kahden Samulin välillä on vain tavassa kirjoittaa assosiaatioita, kaikki muu on Parosen, niin Parosta. Jälkiä tästä löytää jo esikoisteoksesta Kesä Aataminkylässä. Mutta ilman tätä Paroselta saatua tietoa, ei kaltaisuutta kukaan voisi käsittää. Ja siksi toisekseen: samalla tavalla lainaa on Beckettinkin kirjoittaminen, kaikki hyvä liittyy entiseen ja kehittyy ja uudistuu. Ja omaksi näin muuntunut on omaa aina.
Niin myös Kuolismaantie oli ja on Parosen ja vain hänen. Kirjan kertojaminä kuvaa kokemuksiaan, mutta etsii siinä varsinkin jotain olennaisempaa: sodan alkua, sodan olemusta, syyllisiäkin. Ja hän myös vastaa itse ajatuksiinsa:
“Kun tämä näkymätön käskijähenki antoi käskyn: `Tehkää!` kuului vastaus yli maanpiirin: `Kyllä! me teemme!` `Surmatkaa maailman kakarat niin ihmislapsilla on parempi maailma`, käski henki ja suositteli teon jälkeen tekijöille sanoja: `Teemme saman uudelleen jos käsketään.`Kaikki kunnon miehet ympäri maailman noudattavat käskyä. Mutta koska tarpeet vaativat kuitenkin tekojen jälkeen jälkeen syyllisiä eikä vastaajia ennen tekoja, joutuvat monet lähtemään syyllisten etsintään. He saavat kyllä kuulla, ettei syyllisiä ole yksityisten ihmisten joukossa ja etteivät ne yhteisöt, kuten kattilat joissa keitot kokattiin, vastaa keitoista, ja ettei keitos vastaa kokeista, että kokki marssii eteenpäin ja tekee sitä, ja niistä aineista kun on, että se on hänen, käskynalaisen velvollisuus kokata kun käsketään, mutta etsijät etsivät lopullista käskijää, ja jäljet katoavat, syyllinen hukkuu lopullisesti. Entäs nyt. Tarpeet vaativat välttämättä syyllisen, heidän täytyy saada se, muuten heidän maailmansa kaatuu, ja he keksivät että vain ihmiset marssivat, nimenomaan ne tekijät, ne kokit, yksi kokki, kokit yksitellen, koska ihminen on yksi ja muu on pelkkää hämäystä. Sopii näin siksikin, että syyllisen on oltava niin heikko että hänet voidaan pakottaa lunastustehtävään, vapaaehtoisiahan on perin harvassa tällä alalla. Sitten syyllisiä löytyy tarvittava määrä ja kaikki muut voivat peseytyä puhtaaksi heidän veressään.” – Eikä tällä noidutulla ympyrällä ole ensinkään loppua, ei ole ainakaan ollut ennen, ei ole näköjään nyt, eikä varmaan edes tulevaisuudessa.
Tähän Parosen romaani on päättymässä, sotaretki on lopussa, ajattelu kaikesta tärkeästä jää sikseen, koska poispääsy on totta: “Suuret asiat hupenivat tuuleen.” Aseet luovutetaan, kaikki, matka kotiin alkaa, ei sentään alastomana, koska sotilasasukin pitää luovuttaa: “Housuitta, paljain jaloin, paidatta, ilman kalsareita ei sentään kadulle, olisihan loukannut moraaliakin semmoinen, rikos. Myönnettiin valtion lainavetimet päälle, vastaan lupausta palauttaa kuteet kunhan ehtii. Sitten tilijonoon, kirjavaan jonoon outojen naamojen joukkoon. Suuri oli työmaa, miestä paljon ja liike nyt konkurssin partaalla, mutta olihan vaseliinia riittänyt setelimyllyn rattaisiin, koska virkamies luki tiskiin lopputilin ja sanoi: – Kolme ja puoli tonnia, tohon nimi.”
Ja sitten on jäljellä enää tulevaisuus, kunhan sen vain kuittaa: “Nimi siihen. Selvän teki. Vapaus astui voimaan ja käveli ulos kadulle, käveli yhä kiivaammin koska oli kylmä tuuli.”

Sodassa Paronen jo tavallaan koki kaiken minkä maailma voi pahimmillaan näyttää, jopa sen miten omat ampuivat omiakin: hän oli silminnäkijä, lopulta myös tapauksen todistaja oikeudessa. Se teko jäi Parosen mieleen, ja varsinkin se, että ampujaa ei kuitenkaan tuomittu. Oikeus on siis myös epäoikeudenmukaista. Ja Paronen käsitti, ettei totuus aina olekaan sellainen kuin ensin uskotaan. Näin myös hänen isänsä kohdalla; tämä kuoli aivan syyttä. Onko mikään siloinen ja kauniiksi tehty historian tapahtuma sittenkään aivan sellainen kuin miltä näyttää? Kaikki voidaan kätkeä. Miten monen näennäisen tapahtuman taakse on haudattu lukematon määrä muita: rumia ja tosia.
Sodan jälkeen kaupunki jäi, Janakkalan Mallinkaisilta löytyi pieni tila, josta ei todelliseen elantoon kuitenkaan ollut. Tilanpito oli kuin leikkiä, mutta leikki ei useinkaan elätä. Siitä paikasta luovuttiin, Turengin Lempellosta hankittiin myöhemmin toinen, vain olopaikaksi. Se myös pysyi, maaseutu tuli hyvinkin tutuksi taas, lapsuuden jälkeen. Maaseudulla voidaan elää kuin ihmiset ikään ja hyvät naapurit auttavat toisiaan, rauha vallitsee. Mutta jos ristiriitoja ilmenee, ne kääntävät ihmiset maallakin toisiaan vastaan. Tästä kaikesta ja ihmisen uskosta hyvään ja oikeaan ja petoksesta, jossa paha ei saa palkkaansa, mutta jossa hyväkin sentään pysyy elossa, kertoo myös Lallinkorven leipä (1968).
Kun leipää ei saanut irti maasta, Paronen lähti taas merille vuonna 1946, samalle matkalle, jota on kuvannut teoksessaan Laiva (1972). Kun hän alkoi kirjoittaa sitä, hän etsi sodanjälkeisen ajan sanomalehtiä muistinsa tueksi ja pyysi apua ja tietoja minultakin, olinhan hänen kustannustoimittajansa Otavassa. Käsitin, että hänen laivansa oli kulkenut Itämeren ja Puolan hävitettyjen satamien kautta ja päätynyt sillinpyyntiin Islannin ja Fär-saarten tienoille. Ja niin kulki Laivankin laiva.
Jokainen matka loppuu, kalastus silloin kun laivan ruuma on kalaa täynnä ja taas tultiin takaisin. Uutta työtä oli saatava. Perheyhteys katkeili, kirjeet kulkivat. Paronen oli Lohjallakin “kalkinpolttajana” 1940-luvun lopulla, hän todella teki kaiken aikaa mitä sattui, aina jotain uutta, kuten sanoi Aake Jermolle, kun tämä haastateli häntä Seura-lehteen 1972: “(–) kun olen homman oppinut, on mielenkiinto sitä kohtaan mennyt ja olen taas hakeutunut johonkin muuhun ammattiin.”
Erityisen usein hän oli välikausien hommissa, hanttina rakennuksilla, aina muuna kuin ammattimiehenä, mikä opetti hänelle työmiesten keskinäisestä solidaarisuudesta paljon, paljasti sen harhakuvaksi. Tästä kaikesta hän kirjoitti varsinkin romaanissaan Huone puutalossa (1971), joka sai kirjallisuuden valtionpalkinnon. Merillä hän kävi usein kesäisin, varsinkin 1950-luvun alussa. Kivenhakkaajana hän toimi hetken; metsätöissä enemmän. Lohjalla hän toimi taas useita vuosia 1950-luvulla, nyt kaivosporarina kalkkikaivoksessa, jonka luolastossa olen itsekin usein lasten kanssa käynyt, nyt kun se on turisteille mahdollista. Myös tämä työ oli kovaa – ja on yhä. Romaani Kaivos (1970) kertoo tästä, prosessin jokaisen käänteen. Kaivosmuseosta löytyy eri aikakausien koneita, poria, joiden kaltaisia Paronenkin on varmuudella käyttänyt. Taas kerran työolosuhteet olivat vaikeat. Kivipölyä riitti, suojaimia oli vähän. Kun ollaan 80 metrin syvyydessä maan alla, ei enää olekaan lämmin. Ja vettä tihkuu seiniltä, osa kaivoksesta kun on kahdenkin järven alla.
Aino Paronen odotti kotona, kun mies hankki rahaa ja lähetti hänelle; tämänkin säilynyt kirjeenvaihto tulee paljastaneeksi. Jotta rahaa säästyisi tarpeeksi Parosen oli leikattava omat kulunsa minimiin. Hän asui milloin missäkin, usein yömajoissa, minkä seurauksena hänen piti kaikki vapaapäivänsä viettää aina ulkosalla, jossain, missä tahansa; sehän oli hänen oma murheensa. Lepopäiväkään ei siten tuonut lepoa.
Tämä tuo mieleeni nykyajan siirtotyöläiset, jotka saapuvat kehitysmaista länsimaihin mustaa työtä tekemään, kuten Venäjällä sanotaan; likaisinta, raskainta, pienipalkkaisinta. Kotiin jää muu perhe: vaimo ja lapsikatras, joskus isä ja äitikin, joilla toimeentuloa ei ole. Raha kulkeutuu sinne takaisin ja pitää hengissä isoa katrasta. – Parosella oli vain vaimonsa. Mutta Paronen ymmärtäisi heitä kyllä – Suomessa eläminen oli silloinkin kalliimpaa. Pelastusarmeijan yömajaan on sijoitettu hänen hieno novellinsa, joka on novellikokoelman Tämä on huone 8 (1969) niminovelli. Ja juuri Pelastusarmeijan yömajassa Paronen asui Lahdessa työskennellessään.
Paikat, työt, miljööt ja ihmiset siirtyivät vähitellen romaaneihin, kun kirjoittaminen viimein oli mahdollista 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Kapina (1973) kuvaa sairautta, sairaaloita, syitä alkeellisiin oloihin: yksilöstä vaiko yhteiskunnasta ne löytyisivät? Myös sairaaloissa Paronen ehti olla aikansa, selkäleikkauksen, tyrän ja mielentilankin tähden.
Egon Meuroselta on saatu tieto, että Paronen olisi ollut 30-luvun lopulla Lapinlahden mielisairaalassa hoidettavana. Mutta en osaa pitää tätä ajankohtaa uskottavana; miten Paronen olisi sitten joutunut mukaan sotaan, kantamaan asetta? Minulle Paronen itse taas kertoi joutuneensa mielisairaalaan sodan jälkeen, mikä tuntuu todemmalta, kun hänen kokemuksiaan ajattelee ja lukee Kuolismaantietä; vaimo haki hänet pois, mistä Paronen oli tälle syvästi kiitollinen. L. Onervan ja Greta Hällfors-Sipilän tapauksista tiedämme, että tällainen vastaanottaja on tarpeen; muuten potilas joutuu jäämään sairaalaan silloinkin, kun on parantunut. L. Onervan otti vastaan kuolleen aviomiehen, Leevi Madetojan hoitaja Mandi Koskinen, mutta Greta Hällfors-Sipilää ei kukaan; Sulho Sipilä ei sitä myöskään eläessään halunnut. Niinpä Greta Hällfors-Sipilä jäi mielisairaalaan ja siellä myös kuoli. – Varmaa on ehkä juuri se, että juuri Parosen vaimo haki miehensä pois. Ja uskon, että tästä vaimon teosta johtui, ettei Paronen koskaan ajatellut tämän hylkäämistä, vaikka tämä oli koko sen ajan kun Parosen tunsin (1967 – 74) erittäin hankala ja vaikea asuinkumppani.
Kuusikymmentäluvulla Paronen asui jo pääosin Riihimäellä ja pääosin yhdessä vaimonsa kanssa, mutta kävi myös töissä varsinkin Lahdessa, jonne rata vei. Hän oli rakennuksilla, toimi asentajana sähkölaitoksella, sekä työskenteli Riihimäen lasitehtaalla, ikkunalasia nostamassa. Tästä prosessista hän kirjoitti romaanissaan Kortteeri. Vielä 1970-luvun alussa, ollessaan jo päätoiminen kirjailija, hän kävi hanttitöissä, raskaissakin. Onneksi hän sai valtion kolmivuotisen apurahan ja saattoi sen turvin viettää loppuvuotensa kohtuullisissa oloissa ja keskittyä siihen, mitä kaikkein eniten oli vuodesta 1964 lähtien tahtonutkin: kirjoittamiseen.
7.

Paronen alkoi kirjoittaa kokemuksistaan 1960-luvun alussa. Beckett on siis ilman muuta ollut yksi tärkeimpiä tiennäyttäjiä ja silmienavaajia. Ilmestyksenomainen. Noinkin voi kirjoittaa! Mutta tiedän, että hän oli hyvin selvillä muustakin kirjallisuudesta. Kaikki hyvä kiinnosti: kotimainen ja ulkomainen, sen näyttää kirjeenvaihtommekin. Viihdettäkin hän oli lukenut ymmärtääkseen sen merkityksen toisin kuin monet: se sivuutti ihmisen, antoi tämän vajota, turrutti. Yhteiskunnan kannalta, vallanpitäjien kannalta sellainen kirjallisuus on soveliasta ja säilyttävää. Ihmisen ja ihmiskunnan elämän ja kehityksen kannalta ei. Ja vain jälkimmäinen kiinnosti Parosta niin kuin ketä tahansa ajattelevaa ihmistä.
Testamentissa toistuvat nämäkin ajatukset: “Kulttuurituotanto: liiketoimintaa, jossa kilpailu rahasta ei jätä sijaa kulttuurille.” Entä teoksesta Maailma on sana löytyvä miete: “Jos hinta on sama, valitsevat ihmiset yleensä mieluummin hyvän kuin huonon, ellei se ole hengentuote.” Mutta myös tämä on aina ollut mahdollista ja tässä on ihmisen toivo (Testamentti): “Puu, kaarna, lanttu, veitsi ja lapsi, ja vapaus luoda.”
Camus, Kafka, Harry Martinson, Gogol ja Böll olivat mieluista luettavaa, nimet vilahtivat myös hänen kirjeissään minulle; suomalaisista Kivi ja kaltaiset. Haanpääkin ehkä, mutta vain ehkä; syrjässäolijan näkökulma ja tunne olivat samaa, mutta kirjoitustapa ja kokemukset sittenkin erilaisia. – Haanpäätä hän ei kirjeissään minulle maininnut. Toisaalta voisi ajatella, että jokin liian selvä esikuva jäisi siksi kertomatta. Mutta Parosen tapauksessa en usko tähän. Ehkä hän vain niinä vuosina ei Haanpäätä liikoja enää lukenut.

Paronen lähetti ensimmäisiä tekstejään työväen omaan kustannustaloon Kansankulttuuriin. Ne palautettiin. Tämä katkeroitti, kuten kaikki hylkäykset katkeroittavat, mutta `omien` erityisesti. Hän kirjoitti Kesän Aataminkylässä ilmeisen kiihkeän vaiheen aikana ja lähetti sitten kirjan WSOY:lle. Yrjö Hosiaisluoma on väitöskirjassaan Järjestyksen kourista vapauden valtakuntaan. Samuli Parosen elämä, tuotanto ja yhteiskuntakritiikki (1990) tutkinut tätäkin vaihetta Parosen kustannushistoriassa, jos kohta se osa näkyy paljossa perustuvan Rauno Vellingin hyvin erikoislaatuiseen kirjalliseen selvitykseen, joka on liitetty Kesä Aataminkylässä -käsikirjoitukseen, arvattavasti sen arkistoon luovutuksen yhteydessä (ks. sivu 000). Saatujen tietojen mukaan kirjan nimenä oli alkuun vain “Aataminmäki” – hyvin parosmainen nimi – ja sen ensimmäisenä lukijana oli Klaus Taubert, legendaarinen ja nyttemmin jo kuollut toimittaja, sympaattinen mies, johon minäkin ehdin tutustua. Käsikirjoituksessa oli tuolloin lähes 500 sivua. Ja Taubertin mielestä se oli osin “fantastista tekstiä”.
Hosiaisluoma on selvittänyt käsikirjoituksen kulkua myös muin osin; kuten teki Tuomas Anhava aikanaan yhteyksiensä (Inka Makkonen) avulla. Kun kirja tuli uudestaan WSOY:öön Parosen sitä paranneltua, ei Taubert enää ollutkaan lukijana. Rauno Velling, taloon juuri tullut, otti sen palautettavien pinosta ja innostui kertomansa mukaan nyt vuorostaan. Tarvittiin kuitenkin vuosi ja Inka Makkosen, tämän toisen legendaarisen WSOY:läisen varaukseton tuki Vellingille ja vielä Yrjö A. Jäntin sihteerin tuki, ennen kuin Jäntti näki valon, antoi siis julkaisuluvan. Ilmeisen vastahakoisesti. Mutta se oli lupa kuitenkin. Ja Paronen saattoi kirjoittaa vaimolleen 9.6.1964: “Pääjohtaja Jäntti on lukenut juttuni ja hyväksynyt sen. Hän toivoo siihen kuitenkin pieniä kielellisiä tasoituksia normaalisanastoon päin. Tämä juttu hoidetaan siellä, samoin luvuiksi jakaminen. Jonka jälkeen on kustannussopimuksen vuoro.”
Kirja ilmestyikin, mutta kieltä oli siivottu, murretta muutettu tavanomaisemmaksi, ja teos oli lopulta vain osa paljon laajemmasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Tästä kaikesta Paronen ei pitänyt, varsinkaan kun seuraava teos Kuolismaantie ei enää tuntunut kustantajaa kiinnostavan.

Paronen joutui odottamaan Kuolismaantien julkaisupäätöstä pitkään. Kirje 17.6.1966 kertoo tästä ja varsinkin vaimon roolista, tämä pyrkii itse olemaan aktiivinen ja soittelee kustantamoon. Ja Paronen on voimaton, minkä kirje vaimolle todentaa: “Miksi menit soittamaan sinne? Minähän sanoin että jos sinä menet soittelemaan on sekin ansio varmaan tukossa, ja sinä lupasit olla soittamatta. Kirjoitin itse sinne kirjeen 8.6. jossa annoin tämän osoitteen että oli niinkuin asiaa. Samalla mainitsin siitä että luulin niiden [liuskojen] kadonneen. Sitten tuli sinun kirjeesi jossa mainitsit soittaneesi. Mitään ei ole kuulunut sieltä mutta kyllähän sen aikanaan kuulee, sen ettei ne hyväksy. Sitten onkin ansiot ihan jumissa, talveksi ei mitään kuin vilu ja nälkä, ja ennen jo, kun selkä tekee semmoisen tenän. Mitäs sitte?”
Kirjeestä päätellen he ovat tuolloinkin asuneet erillään. Parosta koetellaan myös taudeilla, raskaan ruumiillisen työn huveilla, itse hankituilla siis, kuten voitaisi sanoa… Hänen kumppaneikseen ne jäivätkin. Vaimonsa muita puheita hän myös torjuu, ei jaksa kuunnella niitä. Ja loppuun hän kirjoittaa: “En jaksa enää nähdä paljo mitään. Parhain terveisin. Kuulumiin. SP.” – Monet kirjeensä vaimolleen hän allekirjoitti jo tuolloin koko nimellään Samuli Paronen. Tämä kertoo puolisoiden väleistä mielestäni jotain hyvin olennaista. Vasta aivan viimeisissä kirjeissä, niissä jotka hän lähetti vaimolleen Ahveniston parantolasta 1974 on jokaisessa allekirjoituksena: “Samuli”.
Käsikirjoitusta ei hyväksytä – vaimon käyntien ja soittojen osuutta siihen emme tiedä, mutta niille tuskin on annettu painoa – ja palautuksesta on maininta Parosen kirjeessä, joka on osoitettu vaimolle heinäkuulta 1966: “Lähettivät siis takaisin ne [liuskat], niin kuin tässä aijemmin sanoin niiden tekevän. Vaikka kyllähän sitä hiljaksiin aloin aatella toisinkin, kun niin kauvan olivat siellä. Sehän sillä viipymisellä oli kai tarkoitus: saada minut uskomaan että nyt ne painetaan ja antaa sitten oikein masennusisku. – En voi kieltää etteikö tuommoinen ilkeältä tunnu, ei niin muuten, mutta kuvittelin jo saavani hieman rahaa.”
Kustantamossa kauan työtä tehneenä (vuodet 1967 – 86) voin sanoa, että Parosen epäily viivyttelyn tarkoituksellisuudesta ei voi olla totta; viivyttely ei koskaan johdu ainakaan tällaisista motiiveista. Epäröinti kustantamispäätöksessä ja sitten myös sattumien ja unohdusten suma ja summa on aina todennäköisempi syy käsittelyn pitkittymiseen.
Kirje jatkuu, Paronen kuvailee vaimolleen muitakin vastuksiaan ja vaivojaan, hän on saanut tyrän. Lääkärissä pitäisi käydä, mutta rahaa ei oikein ole: “En tästä mitään ole maininnut kenellekään koska se ei mitään auttaisi. Olen sitonut kaulahuivin jo tyynyliinan kanssa niin ettei valu liikkuessa pahemmin, vaikka on nyt semmoinen pelko, että tämän vian kanssa saattaa koska tahansa käydä pahemminkin. Johtuneeko tästä sekin, että kun käy nukkumaan, säpsähtää hereille.”
Paronen käy lopulta lääkärissä, tyrä leikataan ja hän paranee. Ja Kuolismaantien käsikirjoituksen hän postittaa toiselle kustantajalle. Se on voinut toki käydä muuallakin, mutta Otavaan se tuli ja hautautui sielläkin alkuun käsikirjoitusvyöryn alle. Hän ei voi muuta kuin odottaa ja yrittää tehdä puolikuntoisena mitä tahansa, jotta rahaa tulisi. Rahaa… Ja sitten hän löytää kadulta arvokkaan sormuksen. Mitä tekee Paronen? Ei yritä myydä sitä ahdinkoaan helpottaakseen, vaan vie sen poliisilaitokselle, minkä jäämistöstä löytynyt kuitti todistaa: “Samuli Paronen on tänään Lahden poliisilaitokseen löytötavarana jättänyt kultasormuksen. Lahden poliisilaitoksessa 14.10.1966.” Ja alla vastaanottajan nimikirjoitus josta en saa selvää. Löydön numerosta sen sijaan kyllä: “774/66.” – Löytöpalkkiosta ei puhettakaan.
9.

Tästä eteenpäin tunnen asiaa muutenkin kuin lukemastani ja Parosen itsensä minulle kertomasta sekä muitten sukulaisten tiedoista ja käsityksistä. Ja poikapuolen, Egon Meurosen, puheista. Nimittäin omasta kokemuksesta. Vuodesta 1967 aina vuoteen 1974 pidin Otavan kustannustoimittajan ominaisuudessa jatkuvaa yhteyttä Paroseen, ensin kirjeitse, ja sitten myös tapasin hänet, noin kerran pari vuodessa. Myös puhelimessa puhuimme, kun Paronen soitti postista. Ei tapaamiskertoja ehtinyt liikoja olla, sillä kahtena viime vuonna työkiire ja oma sotkuinen tilanteeni (avioero muuttoineen ja uusine ihmissuhteineen) veivät minua mennessään enkä käynyt missään. Puhuimme Parosen kanssa vuosina 1973 – 74 asioistamme enää vain kirjeitse, kunnes lähdin viimein käymään Ahveniston parantolassa elokuussa 1974 ja tapasin hänet vielä elossa. Mutta kirjeitä kirjoitimme ja ne jäivät. Minä talletin kaikki hänen kirjeensä (kuten Otavassa talletin kaiken muunkin, Otavan postin omiin kansioihin ja henkilökohtaisen omiin. Ne ovat yhä hallussani.). Ja Paronen (tai Egon Meuronen myöhemmin) näkyy tallettaneen valtaosan kirjeistäni.
Juuri nämä Parosen kirjeet ja koko kirjeenvaihtomme on tämän teoksen perustaa. Kirja on siten ennen kaikkea muistelma, ei varsinainen elämäkerta, tutkimus tai uusi arviointi hänen teoksistaan. Toki kirjoitan kaikesta mikä Parosen elämään ja työhön liittyi, mutta pääpaino on kahden kirjoittavan ihmisen välisessä suhteessa ja sen kuvauksessa.
Tämä suhde, ensin vanhemman kirjailijan ja nuoren kustannustoimittajan ja sitten sen rinnalla myös kahden kirjailijan suhde tuli aikaa myöten merkitsemään minulle tavattomasti. Niinpä yhteyteni Paroseen ei päättynyt hänen kuolemaansa, vaan jatkuu yhä. Yli kolmekymmentä vuotta on jo kulunut siitä, kun olin häntä hautaamassa ja ajattelen häntä usein, jos en päivittäin, kuten juuri nyt, niin ainakin viikottain. Tämä pitää paikkansa monen muunkin vainajan kanssa, ennen muuta Kerttu-Kaarina (Kaisu) Suosalmen ja Erno Paasilinnan. Paasilinna oli sukulaissielu Parosen kanssa ja kehoitin häntä käymään Ahveniston sairaalassa kesällä 1974. Erno oli halukas, olisi tavannut miehen mielellään; oli saanut häneltä tekijänkappaleenkin jonka Paronen näkyy lähettäneen kunnioituksesta kollegaa kohtaan. Erno oli kiittänyt päiväämättömällä lappusella: “En ole ennättänyt sitä lukea, mutta luen varmasti. Pidin paljon `Kuolismaantiestä`. Terveisin Erno Paasilinna”. Mutta tapaamiseen ei löytynyt aikaa tuona kesänä, työ ja elämä olivat vieneet Ernoa osin myös toisaalle; Kuikeroon eli Lapin kolmioon, kuten kesällä lähes aina. Ja niinpä nämä kaksi eivät ehtineet koskaan nähdä toisiaan.
Tämä jäi painamaan Ernon mieltä. Kerran ajoimme taksilla Helsingistä Hämeenlinnaan ja poikkesimme Riihimäelle etsimään Parosen hautaa. Lunta oli metrin verran kaikkialla ja mitään emme löytäneet, jos kohta puhuimme Parosesta paljon. Ja vuosia myöhemmin kesällä kerran osuimme haudallekin. Paronen kuoli, mutta Parosen kirjat jäivät, ja ne Erno luki, ennen muuta aforismit, jotka Ernolle merkitsivät paljon. Se näkyy myös Ernon mietteistä, toki täysin omista. Näinkin kirjallisuus jatkuu, siirtyy ja muuntuu. Kun se vain on tarpeeksi hyvää pysyäkseen todella elossa.
Ernolta sain lehtileikkeen: Paavo Haavikon koko sivun laajuisen kolumnin Ristin voitto (Uusi Suomi 13.4.1990). Siinä puhutaan Eurooppaan menosta: “Iloinen marssi kohti Eurooppaa on jo alkanut. Paperilla Eurooppa on jo vallattu.” Parosellakin oli tästä aforisminsa, samansuuntaisia mieteitä jo ennen vuotta 1974, mikä Testamentista käy enemmän kuin hyvin ilmi. Kolumnissaan Haavikko siirtyy Euroopasta sitten Paroseen; hän on lukenut Hosiaisluoman teoksen ja kirjoittaa siitä ja Parosesta. Ja näin sanoo Haavikko: “Itse en koskaan miestä tavannut, mutta pidän häntä Haanpään ohella yhtenä merkittävimmistä suomalaisista kirjailijoista tällä vuosisadalla.”
Parosen vaimo soitti Haavikollekin ja kävi kerran tätä tapaamassa. Haavikko kirjoittaa: “Puhuin hänen vaimonsa kanssa pari kertaa. Hän kertoi että Samulille ei pidä antaa rahaa. `Ei se ole itse kirjojaan tehnyt, minä ne kirjoitin`, hän sanoi. [Myös tätä kohtaa sopii verrata Vellingin lausunnon loppuosaan sivulla 000] Kertoi, että Samuli on kyllä maalannut ja myynyt maalauksiaan ja että myös hän on myynyt Samulin maalauksia. `Rahaa sille ei ole uskottava, se ei siitä mitään ymmärrä`, hän sanoi. Minä myöntelin. – Nyt ymmärrän, että Samuli oli tavannut kohtalonsa mittaisen naisen.”
10.

Paronen maalasi myös. Tauluja kaupitteli toreilla vaimokin. Kortteerissa Paronen kuvaa tätä työtään; kuin harrastustaan, josta olisi myös voinut tulla hänen ammattinsa. Näin Kortteerin päähenkilö Kalle Tasa tarttuu siveltimeen lisäleipää saadakseen: “Useimpiin tuli horisontti pitkien sivujen suuntaisesti. Makaavat menivät paremmin kaupaksi kuin seisovat. Muutamat aiemmin puolivalmiiksi tehdyt saivat nyt lisää