Hilja Onerva Lehtisen eli runoilija L. Onervan elämä oli monen käänteen ja hankaluuden summa. Hän syntyi Helsingissä 1882, ja eli siellä lapsuutensa. Onervaa ennen oli äiti synnyttänyt jo kaksi lasta, jotka kummatkin kuolivat aivan pieninä. Mutta kolmas, näiden sijainen oli sitkeämpää lajia. Äiti, Serafina o.s. Sarholm oli ankara ja tämä piirre alkoi korostua hänessä niin, että hän lopulta kuritti tyttöä pienimmästäkin syystä – vieläpä tavalla, joka sai tapahtuman nähneet pelkäämään, että äiti vielä tappaa lapsensa.

 Tilanne laukesi, kun äiti vietiin hoitoon mielisairaalaan Onervan ollessa kuuden vanha. L. Onervan mielikuvamaailmassa äiti kuitenkin jatkoi elämäänsä, vaikka kotona hänestä puhuttiin jo rouvavainajana. Samoihin aikoihin isä Johan Lehtinen sai tarjouksen uudesta työpaikasta ja niin perhe muutti Kymiin, jossa isä toimi kapteeni Ruuthin sahalaitoksen isännöitsijänä. Onervaa hoiti isän äiti, rakas . Perheen taloudellinen asema oli kaiken aikaa vakaa; isä eli Pappa saattoi suoda tyttärelleen kaiken sen, mitä tämä vain halusi.

Pian Onerva palasi kuitenkin Helsinkiin, nyt yksin, koska Kotkasta ei löytynyt kunnon koulua. Hän asui kamreeri Nybergin luona ja opiskeli Bulevardin ja Yrjönkadun nurkkauksessa sijaitsevassa tyttökoulussa. Hän menestyi sekä koulussa että toveripiirissä; yksi hänen opettajistaan oli Hilda Käkikoski, joka kantoi sekä tiedon ja tiedostamisen tarpeen että naisaatteen soihtua ja levitti ajatustensa paloa oppilaitten mieliin. Myös Onervassa Käkikosken into tapasi kiitollista maaperää.

Onerva valmistui sekä opettajaksi että myös ylioppilaaksi, josta syystä hän tahtoi jatkaa opintojaan yliopistossa. Maailma johon hän vuonna 1902 saapuu, oli täysin miesten hallinnoima; nuoren naisen oli vaikea löytää tietään eteenpäin. Onerva lukee sekä kirjallisuutta, että estetiikkaa ja taidehistoriaa, josta kiinnostuu todella. Hän on lahjakas, harrastuksen kohteina ovat niin musiikki (isä soitti viulua), kuvataiteet kuin kirjallisuuskin. Myös näyttämö vetää puoleen. Kun Onerva oli ensimmäisen kerran mennyt tapaamaan jo kaikentapaista mainetta saanutta Eino Leinoa pyytääkseen tätä esiintymään Jatko-opiston juhlassa, hän kysyy myös omista unelmistaan: mille alalle antautua. Ja Leino katsoo tyttöä ylhäisestä korkeudestaan ja loihe lausumaan tunnetut sanansa: Menkää naimisiin.

Sen Onerva tekee myös tekee, vieläpä samana vuonna 1905 kuin Leino itse. Leino saa tuolloin neiti kesäheinänsä eli Freya Schoultzin; Onerva taas avioituu metsänhoitaja Väinö Strengin kanssa. Nuoren itsenäisen naisen elämä mullistuu nyt perin pohjin; nuoripari siirtyy asumaan Vuoksen rannalle, Strengin perheen hallinnoimaan Ivaskan hoviin. Onervan opinnot saivat jäädä.

Ennen avioliittoaan myös Onerva oli jo löytänyt omimman alansa: runouden. Hän oli saanut julki ensimmäisen runokokoelmansa Sekasointuja (1904), jonka oli kustantanut Helios. Liikuttava pieni teos kantaa sivuillaan yhä merkit lahjakuudesta joka alkoi löytää itseään. Onerva oli jo käynyt ulkomailla, ensin Saksassa Papan kanssa ja sitten juuri esikoisrunojen ilmestymisen aikaan eräänlaisella pakomatkalla Saksassa ja Ranskassa, aina Pariisia myöten.

Onerva osasi erityisen hyvin ranskaa, ja suuntautui muutenkin juuri Ranskan kulttuuriin, niin kirjallisuudenhistorian (Musset) kuin taidehistorian opinnoissaan. Kun hän palasi, hän shokeerasi toisia opiskelijoita polttamalla savukkeita ja ajattelemalla ääneen. Hänessä oli jotain erityisen puoleensavetävää, modernia. Hän uskalsi. Ja sitten Helsinki ja opiskelijaelämä kuitenkin avioliiton tähden jäi. Uskon, että elämä juuri Ivaskassa, ero Papasta ja opinnoista, yksinäisyys “sittemmin myös henkinen“ sai Onervan entistä selvemmin suuntautumaan juuri kirjallisuuteen: sen kautta hän saattoi hahmottaa siihenastista elämäänsä ja myös avioliittoaan ja nykyisyyttä, johon tulevaisuutta ei enää tuntunut mahtuvan lainkaan samalla tavoin kuin ennen. Ivaskan hovissa Onerva alkoi kirjoittaa ensimmäistä proosateostaan Mirdjaa.

 

2.

 

Mirdja valmistui ja julkaistiin vuonna 1908, samana vuonna ilmestyi myös Onervan toinen runokokoelma, joka sai yksinkertaiseksi nimekseen Runoja. Sen koulumestarina oli ollut Eino Leino, jonka jälki näkyy runojen sanontaa myöten. Leino oli tullut myrskyn lailla nuoren naisen elämään. Onerva oli vuotta aiemmin saapunut pääkaupunkiin miehensä kanssa ja jatkanut opintojaan. Isän tytöstä ei ollut tullut pikku rouvaa, vaan aikuinen, itsenäisesti ajatteleva nainen. Nyt myös tapaaminen Leinon kanssa, rakastuminen häneen sekä Mirdjan saama vastaanotto muutti lopullisesti hänen elämänsä suunnan.

Mirdja kun koettiin liian rohkeaksi, sellaista proosaa ei nuori nainen, vieläpä opettajaksi valmistunut saanut julkaista. Ja myös runoista löytyi samaa uskallusta, jollaista ei ollut naisilta totuttu kuulemaan. Sosieteetti kuohui, sitä edustavat naiset kävivät oikein lähetystöinä Onervaa moittimassa. Elämisen paineet kasvoivat. Ja niin Onervan oli lopulta mahdollista jättää miehensä ja kotimaansa, taipua Leinon houkutuksiin ja lähteä tämän perässä ulkomaille, ensin Kööpenhaminaan, sitten Dresdeniin ja Müncheniin ja sitten Italiaan, Roomaan. Sinne saavuttiin syksyllä 1908.

 

3.

 

Tästä ilmeisen epäonnistuneesta matkasta, jolta Onerva Papankin sairauden tähden nopeasti jo keväällä 1909 palasi Suomeen, alkoi kuitenkin L. Onervan uusi elämä, ammattikirjailijan elämä, jota seurasi moni murros ja käänne, yksi toisensa jälkeen. Sekä Leino että Onerva saivat avioerot, mutta naimisiin he eivät keskeneen koskaan menneet. Ei niin etteikö Leino olisi tahtonut. Yhteiselämä heidän kesken vain ei näytä sujuneen. Leino kirjoittaa myöhemmin 1912 Onervalle Berliiniin kirjeen “ tämä oleskeli siellä ja tapaili Madetojaa – jossa kehuu uutta sänkyään (œressoorit semmoiset, ettei paavilla parempia) ja sanoo: Luulen, että rakkautemme onnettomuus onkin johtunut siitä, ettei meillä ole ollut kunnon sänkyä milloinkaan.

Sävy on leikkisä, mutta rivien välistä voi lukea paljon. Paitsi mahdollisesta fyysisestä soveltumattomuudesta, myös luonteiden laadusta on ollut kysymys. Kaksi vahvaa ihmistä, joista toinen eli Leino etsi ikänsä äitiä, Onerva taas vastaavasti kaikenhyväksyvää isää, eivät vain tulleet toimeen yhdessä elämän arjessa. Eroonkaan he eivät kuitenkaan päässeet, vaikka Onerva alkoi elää yhdessä nuoren säveltäjän Leevi Madetojan kanssa vuodesta 1913, ja Leino meni tuolloin jopa naimisiin. Mutta Leinon toinen vaimo Aino Kajanus kesti miehensä raittielämää vain hetken ja jätti kodin. Ja siitä alkoi lopullisesti Leinon œkirjaton, karjaton elämä. Boheemi palasi eräässä mielessä Onervan hoiviin; yhdessä he alkoivat myös toimittaa teosofispainotteista lehteä, jolle Leino antoi nimen Sunnuntai. Hän oli päätoimittaja, Onerva toimitussihteeri, jolle lankesivat kaikki käytännön työt. Myös koko lähipiirin vekselikierre: vekselien järjestely, lyhentäminen ja uusiminen olivat aina täysin Onervan kontolla.

Pappa oli kuollut, elämä oli taloudellisesti hankalaa, melkein mahdotonta. Opinnot kangertelivat, vaikka Onerva yhä mietti ja valmisteli väitöskirjaa taidehistoriasta. Aiheet suuntautuvat rokokoohon ja Ranskaan, Onerva laati taidehistoriallisen tutkielman, jonka nimeksi tuli Watteau, Bouchert, Fragonard ja ranskalainen taide. Tekstiä siis syntyi, mutta kaikki pysähtyi sittenkin siihen. Kirjallinen työ: runous ja proosa, kääntäminen ja arvostelujen ja katsausten laatiminen sentään sujui, oli pakko. Leinon lailla Onerva kirjoitti ja kirjoitti ja ansaitsi nyt jo kokonaan kynällä leipänsä. Onervan suhde Madetojaan vakiintui lopulta niin, että syksyllä 1918 he menivät naimisiin. Leino seurusteli tuolloin Aino Kallaksen kanssa, mutta se rakkaus sai jäädä. Näyttäisi, että juuri Onervan naimisiinmeno oli eräs lisäsyy siihen, kansalaissodan mielenjärkytysten (Leino ei osannut valita puoltaan) ja yleisen väsymisen lisäksi.

 

4.

 

Leino meni naimisiin vielä kolmannen onnettoman kerran 1921, Hanna Laitisen kanssa, se avioliitto jäi tosiasiallisesti vain muutaman päivän pituiseksi. Onervan ja Leinon läheisyys oli säilynyt, syventynyt taas, Onerva koki, että he olivat kuin Siamin kaksosia, eroon he eivät päässeet; Leino kuului nyt Onervan unimaailmaan kuten Pappakin. Ja kohta täysin. Kun Leino tammikuussa 1926 kuolee, alkaa Onerva kirjoittaa suurta elämäkertaansa, joka yhä on keskeinen kaikessa Leino-tutkimuksessa. Työ etenee hitaasti ja valmistuu vasta 1932. Vielä kuusi vuotta Onerva siis sai elää näin Leinonsa kanssa ja ensimmäistä kertaa heidän suhteensa luonnetta ei kukaan enää voinut moittia.

 

 

5.

 

Kun L. Onervan Leino-elämäkerta valmistui, alkoi Onervan elämässä tyhjyys. Kirjoittaminen jatkui toki 30-luvullakin, ja kaikiaanhan L. Onerva loi vuosien myötä laajan tuotannon, johon lopulta kuului lähes neljäkymmentä teosta. Runous on elämäntyössä keskeisin ja juuri runoilijana Leinokin oli aina kunnioittanut Onervaa suuresti, vailla mitään imartelun halua. Mutta 1930-luvulla sekään työ ei enää sujunut Onervalta erityisen hyvin. Madetojan vaikeudet sävellystyössä alkoivat samoihin aikoihin, Okon Fuokon ja Juha-oopperan vastaanotto olivat pahoja pettymyksiä. Yhdessä tämä lapsettomaksi jäänyt pariskunta keskittyikin yhä tihenevässä määrin riitoihin ja alkoholiin, fataalein seurauksin.

Hoidoissa he olivat jo usein olleet, mutta sota-aikana 1941 teki Madetojan lääkäriystävä Jalmari Lydecken pakkohoitoratkaisun. Sen lopputulos oli ajan tavan mukainen. Mies, säveltäjä ja professori Madetoja sai pitää vapautensa, mutta L. Onerva, nainen ja kirjailija ei. Kumpikin toimitettiin hoitoon, L. Onerva ensin Kivelään, Veikkolan parantolaan ja sitten Nikkilän mielisairaalaan, kun taas Leevi Madetojan pääsi alkolistiparantolaan, jonka hauskana nimenä oli Huvitus. Hän sai toivuttuaan palata takaisin kotiinsa ja jatkaa työtään ja myös kontrolloitua juomistaan. Mutta Onerva ei “ kotona koeluontoisesti käydessään hän `häiritsi` miestään, josta syystä Nikkilä oli sijoituspaikkana Lydeckenin mielestä parempi. Madetojalla ei ollut enää tahtoa eikä kykyäkään puuttua mihinkään. Niinpä Onerva jäi Nikkilään, josta hänellä ilman hoitavan lääkärin tai omaisen lupaa ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pois. “ Nikkilässä oli hänen äitinsäkin viettänyt elämänsä viimeiset vuodet.

Kummankin muisti oli juomiskierteen seurauksena aluksi kadonnut eikä Madetojan muisti koskaan oikein kunnolla palannut, sen näyttävät hänen kirjeensäkin selvästi. Sävellystyöhön hän onnekseen vielä pystyi, muutaman hienonkin kerran, minkä hänen viimeinen opuksensa Vanha luostari (op. 82:2) osoittaa. Mutta siinä kaikki. Onervan muisti taas palasi vähitellen kokonaan ja samalla palasi myös työkyky ja halu. Sen seuraukset ovat vasta nyt pääsemässä nähtäville.

Onervalle juuri Nikkilän tosiasiallinen vankeus opetti työtavan ja

-rytmin, joka samalla tavoin jatkui vapaudessakin, jonne hän pääsi heti Madetojan kuoleman jälkeen 1947. Nikkilässä hänellä oli ollut työhuone, minne hän joka päivä meni. Siellä syntyi päivittäin kymmeniä runoja “ myös ranskan- saksan ja ruotsinkielisiä, puhtaine loppusointuineen “ käänsipä tämä `parantumaton dementikko` hienosti Baudelaireakin! – ja syntyi akvarelleja ja œpikapiirtoja, joiksi Onerva luonnoksiaan nimitti.

Niiden aiheen olivat milloin mielisairaalan muut potilaat, milloin maisemat, myös sielun- . Joistakin piirroksesta meitä (eli Onervaa) tuijottavat sadat kasvot; Onerva tunsi sairaalaympäristön paineen ja kirjoitti siitä runojakin, samoin vartijoistaan joita yhdessä runossaan kutsuu jopa Sipoon susiksi. Mutta näitä kuvia on vain promillen sadasosa. Kaiken aikaa Onerva tiesi missä oli ja mitä teki, siitä ei ole epäilystä. Hän kohoaa muurien yli runossaan Satulinna (1947): Ma elän satulinnassa,/ en houruin vankilassa,/ ma harhaan haavetarhassa,/ ihmeen ihanassa. (-). Ja omat voimansa ja tilanteensa hän tajuaa täysin myös. Kuten runossaan Elegia (1949), jossa ensin toteaa entisen mahdottoman tilanteensa Nikkilässä ja sitten sanoo tyynesti omasta nykyisyydestään: (-)Mut yhä elon-liekillä on jäyhä palo/ ja yhä välkehtii aivojeni valo,/ ja yhä valta-istuimell´ on vanha järki. (-)

Niinkuin oli. Akvarellit ja piirrokset heijastavat samaa. Yksi keskeisiä aiheita ja tutuksi tulevia hahmoja on Onerva itse, omakuvien päättymätön sarja. Niistä löytyy liioitellun isosilmäinen nainen, joka sadoista ja taas sadoista kuvista katsoo meitä kysyvästi, väliin myös nunnaksi puettuna. Näistä kuvista voisi ajatella, että Onerva ehkä koki Nikkilän ajan myös jonkinlaisena rangaistuksena entisen elämänsä mahdollisista synneistä.

 

6.

 

Sairaalassa opittu työmetodi jatkui siis vapaudessakin, Hämeentie 6:n asunnossa, josta Onerva näki Hakaniemen toria ja vilauksen mertakin. Runoja häneltä julkaistiin vielä kolme kokoelmallista: Pursi jo vuonna 1945, Nikkilän aikana; Kuilu ja tähdet sitten vuonna 1949 ja viimeinen eli Iltarusko 1952. Mutta niidenkin materiaali oli valtaisa, ja painettu kokoelma vain häviävän pieni osa kokonaisuudesta. Kun Onervan jäämistö viimein sai kodin SKS:n kirjallisuusarkistosta löytyy sen hyllyiltä 117 laatikkoa, joissa jälkeenjääneitä runoja on reippaasti yli satatuhatta.

Olen ne nyt lukenut ja teen valikoimaa parhaista, joita niitäkin olen löytänyt ja kopioinut monta tuhatta. Työn kuluessa sain myös nähdäkseni Onervan akvarelleja ja piirroksia ja innostuin. Tämä välittyi ja johdatti paikalle Martti Anhavan, joka puolestaan toi ajan myötä niitä katsomaan Berndt Arellin ja Erja Pusan. Ja näin on monesta sattumasta syntynyt L. Onervan akvarellien ja piirrosten näyttely; myös kertomus siitä miten ihminen pitää itseään hengissä, juuri taiteen avulla ja keinoin.

Piirroksiin Onerva merkitsi usein juoksevan numeron, kuten hän sivunumeroi runonsa ja julkaisemattomat kokoelmansa joissa saattoi olla viisikintuhatta sivua. Ja paljonhan Onervalta löytyy myös piirroksia, laatikkoja näkyy olevan kaikkiaan 81. Yhdessä omakuvassa juoksunumero menee yli yhdeksänkymmenentuhannen… Aivan näin suuri ei talteenotettujen piirrosten määrä voine olla, mutta kyllä niitä varmaan on ollut kymmenin tuhansin. Kaikki ne, kuten runotkin ovat olleet laatikoissa aikansa, mahdollista katsojaansa odottamassa.

Silläkin on näköjään ollut tarkoituksensa. Ehkä Onervan aika on jälleen tulossa. Runoilijana hänen asemansa näyttää vain vahvistuvan, nyt jo Leinon vierellä ja tasavertaisena; Onerva jäi sekä syystään että syyttään ensin Leinon ja sitten Madetojan varjoon. Jälkeenjääneet runot alkavat nekin viimein puhua. Niiden joukosta ei löydy ensimmäistäkään `sairasta` runoa. Ja myös nämä kuvat koskettavat. L. Onerva on ehkä ollut vangittu, mutta aina sisimmässään vapaa. Taide parantaa. Jokainen joka haluaa taiteen avulla ruveta hahmottamaan itseä ja ympäröivää maailmaa, on jo tiellä kohti parempaa, sillä kyse on myös oman elämän vähittäisestä ottamisesta haltuun.

 

 

7.

 

Tämän Onerva teki ja joutui tekemään tai halusi tehdä saman joka ainoa elämänsä loppupäivä. Mutta hän uskoi itseensä. Ja hän oli siinä oikeassa. Olosuhteet voidaan voittaa, ne voitetaan, jos tahtoa vain on tarpeeksi.

Jostain syystä Onervalla oli sitä elämän aikana kertynyt paljon, hän ei antanut periksi, vaikka maailma murtui miten siinä edessä. Vaikka muurit pysyivät ja ovet olivat lukitut. Viimeiset aikansa Onerva oli jo Kivelän sairaalassa jossa kuoli 1972 vähän ennen kuin olisi täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta. Vielä 1960-luvun lopulla Onerva yhä piirsi; runoja hän ei enää kirjoittanut tavalla josta saisi selvää, sillä sanat pienenivät ja käsiala muuttui yhä hennommaksi, kuin lukinverkoksi joka juuri ja juuri tarttui paperiin. Mutta piirroksen viiva säilyi sanoja kauemmin. Ja L. Onervan mieli oli alati tulevaan suunnattu. Niin kuin Nikkilä-ajan julkaisemattomassa runossa Siivet (1947), jonka ajatus jaksoi kantaa häntä yhä vain eteenpäin:

 

Siivet

 

Mua siivet kuljettavat näkymättömät,

ah minne, en ma tiedä.

Ma annan niiden unten maille viedä,

ne levähdystä vailla rientävät.

 

Ei mulla enää tarvis siipiratsua,

ma lennän, syöksyn itse

kautt´ avaruutten, öitten syöveritse,

on eessä iki-tähtein maailma.

 

On eessä ihmisyys ja suuri jumaluus,

yön tuntemattomuudet,

maan, taivaan, Manan, Hornan salaisuudet

ja lennin-alat aina, yhä uudet…