Hyvä jätkä
K e r t o m u s
Hannu Mäkelä
Ensimmäinen osa
1
Meri
Niin pitkään kuin muistan, äiti puhui merestä. Jo silloin,
kun olin aivan pieni, kolmen neljän vanha kai.
Siitä ajasta muistan varmuudella jotain; joskus kauempaakin. Sen
varsinkin muistan, millä äänellä äiti puhui. Yleensä hän aina varoitti
ja pelotteli, mutta joskus puhui toisinkin. ”Meri on suuri, meri on
kaunis, meren äänessä on kaikki sävyt maailmasta, joka päivä sen
ääni on uusi”, äiti sanoi ja katsoi minua lasien yli. Yhdet lasit hänellä
oli. Ne olivat vanhat ja toinen sanka oli poikki ja paikattu, mutta äiti
ei siitä välittänyt, sanoi, että tarvitsi niitä tarkkaa työtä varten. Paljon
apua ei niistä kuitenkaan tainnut olla. Hän oli ne jostain työpaikastaan
saanut eikä niitä ollut tehty äidin silmiä varten.
Äiti oli silmälaseistaan silti ylpeä, kaikilla ei sellaisiakaan laseja
ollut. Kun hänellä ei niitä ollut ja kun oli hyvällä tuulellaan, äiti oli
myös kaunis. Varsinkin silloin, kun sai istua rauhassa tuolillaan ja
katsoa minua. ”Kun meri on tyyni, siitä voi pitää”, äiti sanoi kerran
hellästi ja minä hämmästyin. Mutta heti äiti havahtui ja palasi takasin
vanhaan ja tuttuun: ”Meri on sellainen, ettei siitä tiedä. Sen
voi oppia tuntemaan, mutta ystävää et saa siitä koskaan. Muista!”
Ja äiti alkoi taas varoittaa, että meri välillä yritti näyttää lempeältä,
oli sillä tavalla petollinen. Silloin äidistäkin tuntui, että meri halusi
äänellään tuudittaa uneen, ja sitten aamulla taas herättää. Meri antoi
kyllä meille saaren asukkaille ruuan, meren ulappa avasi toisen avaruuden.
Mutta siitä huolimatta sitä oli syytä pelätä: ”Muista. Jos se
tuokin ruoan, se voi myös syödä sen, jolle juuri antaa. Saalistajasta
tulee saalis, se syödään, kuten meri söi isäsi. Muista. Muista tämä!”
Ja äiti vaikeni ja katsoi minua taas kuin usvan läpi ja silitti tukkaa.
Muistin. Ja muistan yhä. Kun ajattelen tätä, olen samassa taas se
pieni poika ja istun siinä tuvassa, penkin päässä, kuten usein, nojaan
seinään. Minä lupaan, kun äiti kerran sitä tahtoo.
Tiedänhän minäkin, vaikka en vielä ole vanha, että meri on vain
harvoin tasainen ja tyyni kuin pikkuinen lampare kallion takana, ja
vielä harvemmin se on hiljaa. Meri lipisee ja lapisee, ja sitten taas
jo kohisee, ja silloin sen ääni kuuluu lasin läpikin, vaikka talo ei ole
aivan saaren rannalla. Se on aikanaan rakennettu ylemmäs myrskyjen
ja aaltojen ja tuulten tähden, ja on yhä piilossa korkeammalla,
kallioiden notkelmassa, mäntyjen ja leppien ja pienen haavikon suojassa.
Rannalla on vain verkkovajoja ja venevalkama, ja isän vanha
savustuskoju. Mutta sillä ei ole enää käyttöä. Silti kalan ja katajan
savu tuoksuu siellä, kun avaan oven ja menen sinne ja istun hämärässä
ja annan ajan kulua. Se on isän ikioma tuoksu.
Äidille en siitä puhu. Isä on hänelle toinen kuin minulle.
”Nyt on pikku myrsky, mutta täällä olemme turvassa”, äiti sen
sijaan taas sanoo ja lohduttaa, kun kuuntelee tuulen ulvontaa. ”Ei
meillä kahdella ole hätää, kun meillä on toisemme. Minulla sinut ja
sinulla minut. Minulla varsinkin sinut.”
Ja äidin silmät kostuvat vähän, kun se puhuu niin. Vähän vain.
Hän luulee, etten minä näe. Mutta minä huomaan sen, minä huomaan
aina kaiken.
Mitä enemmän mietin, sitä enemmän muistan. Niin kuin kaikki olisi
tapahtunut vasta äsken. Istumme tuvassa. On ilta, myöhäkin on,
hämärä jo, mutta öljylamppuun ei ole sytytetty valoa, öljyä pitää
säästää, se ei kasva puussa, vaan tuodaan muualta. Kaikki sellainen
tuodaan maahan laivoilla. Niitä näkyy lahden takana satamassa, jos
kulkee rannalle ja katsoo Sandvikiin ja Gräsaan, mutta ne eivät tuo
öljyä, sellaiset laivat ovat jossain muualla. Söörneesissä, olen kuullut.
Mutta se on äidille yksi ja sama. ”Me pärjäämme, vaikka kaikki
maksaa”, äiti puhelee juuri nyt, ”luota sinä siihen. Ihmisen pitää
uskoa itseensä.” Ja minä nyökkään ja vastaan kuten pitää: ”Kyllä,
äiti.”
Miksi en luottaisi? Ei meillä ole hätää. On kesä, öljyä ei kulu, kun
lampun valoa ei tarvita; valon saa ilmaiseksi taivaalta. Sisällä ei näe
kirjan sivuja tarkasti, mutta ulkona näkee; jos tahdon katsoa kuvia,
menen ulos. Olen oppinut kirjaimet ja osaan jo vähän lukea. Äiti
opetti minkä muisti. Miksen osaisi, olenhan viiden vanha jo. ”Menen
ulos”, sanon äkkiä. ”Ei, lapsi raukka, kulta Johannes, sinä suljet nyt
vain silmät ja alat nukkua!” Nukun silloin vielä äidin kanssa alhaalla
tuvassa, sen suurella vetosängyllä, en vielä yläkammarissa käytävän
perällä. Ja niin minä makaan siinä ja suljen silmät, mutta uni ei tule.
Ei tule, vaikka kuinka sille puhelen ja sitä maanittelen.
Minä kuulen miten äiti liikkuu, miten se keittää vielä veden ja hauduttaa
teen, lisää jatkeeksi viinimarjan lehtiä ja juo. Kuulen miten
äiti ähkäisee, siinä äänessä on onnea. Tiedän, että nyt äidillä ei ole
kahvia, sillä kahvia on harvoin, ja silloin on juhla. Mutta ääni kertoo,
että teekin riittää, ja siitä tiedän, että äidillä on hyvä olla. Ja siksi
minullakin on. Ja niin makaan vain ja kuunten. Äänistä tiedän, mitä
äiti tekee.
Äiti ompelee, hän paikkaa vaatteita. Sillä on silmillä lasinsa. Tukka
on nutturalla niin kuin aina, iso nenä osoittaa alas nyt, suoraan kohti
ommelta. Nenä on komea, minä muistan miten aivan pienenä aina
sormeilin sitä. Samanlainen tulee sinulle, äiti sanoo ja katsoo nytkin
minua silmillään. ”Silmät ja nenä ovat minua”, hän sanoo usein,
kun silittää tukkaa. ”Vaalea tukka on isää.” Minun silmäni ovat siniset
ja harmaatkin silmät. Äiti neuloo käsin, sillä kone on rikki, se on
vintillä, ei löydy ketään, joka sen korjaisi, kun isä on poissa. Siitä
surusta on nyt vuosi, syksyllä. Mutta äidillä on neula ja lankaa. Se
näkee ommella aivan akkunan äärellä, josta tulee syksymmällä kuun
ja tähtienkin valoa. Öljylamppu palaa myös, liekki liikahtaa, lepattaa
joskus vedossa. Mutta äiti ei sitä tarvitse kuin harvoin kaikkein tarkimpaan
ompelutyöhön. Ja kutoa äiti osaa pimeässäkin. Kun nukahdan,
kuulen yhä puikkojen kalinan. Ja joskus nukahdan siihen, että
äiti laulaa minulle.
Yksi laulu on sellainen, jolla äiti keinuttaa omaa kipunaistaan.
Miten minä voin olla nainen? Sitä sanaa ihmettelin, kunnes kysyn
ja äiti selittää. ”Ei se ole nainen, ei naisen kipu, vaan tulesta irronnut
kipene, se hehkuu yhä”, äiti sanoo. ”Siinä on elämää, kun sitä
puhaltaa, liekki syttyy. Siksi minä sinua minä keinutan, poika raiska.”
Kaiken muistan yhä, senkin laulun minä opin. Ja senkin, miten kipunaiset
loistavat hämärässä uuninpesässä, kun avaan luukun ja katson:
ne ovatkin kuin äidin silmät joskus. Niiden loiste on valo, joka ohjaa
läpi elämän. Ja siitä äiti aina muistaa muuta. ”Lue,” hän sanoo, ”opi
sinä se, mitä minä en, mikä minulta jäi. Ja isältä. Muista, että ilman
oppia on elämässä pimeä kulkea.”
Siitä pimeästä äiti pääsee toiseen aiheeseen, josta pitää, koska toistaa
sitä niin usein: ”Kouluun menet, niin kauaksi aikaa ja niin usein
kuin voit, minä olen tästä puhunut, kun siivoan sen opettaja Forsmanin
luona. Hän ottaa sinut, saat mennä heti, vaikka jo ensi vuonna,
syksyllä, silloin olet jo melkein seitsemän. Et mene alakouluun, vaan
suoraan Forsmanille. Mutta sinun pitää osata lukea ja kirjoittaa ja
tuntea numerot, laskea. Hyvin.” Ja äiti naurahtaa, hyvillä mielin, sillä
kaikkea minä osaan jo vähän, kun äiti on opettanut, hän on opettanut
minulle kaiken minkä itse tietää ja osaa. Ja oppisin varmaan lisääkin,
sillä vielä on vuosi aikaa. Mutta minä pudistan silti päätä. Minä en
tahdo mitään koulua, se tarkoittaa soutamista mantereelle. Ja sinne
on minun mielestäni pitkä matka, vaikka äidistä ei.
Minä osaan kyllä soutaa. Vaikka äiti pelkää merta, on hän opettanut
sen taidon minulle. Jokaisen saarelaisen on osattava se. Mutta
siitä ei olekaan kyse, vaan siitä, että ei soutamiseen vielä aivan riitä
voimia; isän venettä on raskas soutaa tyynelläkin. Niinpä vastustan,
itkenkin hetken, mutta äiti naurahtaa ja lohduttaa: ”Minähän se otan
sinut aamulla mukaan ja illalla palaamme yhdessä!” Mutta minä en
vieläkään halua. Minä en tahdo lähteä kotoa. Vaikka olenkin melkein
aina yksin, niin kotona on paras. Äiti on siellä silloinkin, kun ei ole.
Mutta äiti ei anna periksi, hän ei ole sellainen. ”Jos luovuttaa, voi
sanoa hyvästi elämälle ja kukapa täältä heti haluaisi lähteä. Jos vaikka
huomenna tapahtuu ihme… Lähdetään vasta, kun aikamme on”, äiti
sanoo ja synkistyy yhtä kaikki. Ja minä tiedän, että hän muistaa isän.
Äiti ravistaa päätä. ”Sinun pitää mennä kouluun, kalastaa et saa,
yksin et saa mennä rannalle etkä varsinkaan veneeseen!” äiti sanoo.
”Muista, Johannes!” Ja minä muistan, minä toistan, kun äiti tahtoo ja
hoen hänen kanssaan sitä kuin rukousta: minä en saa mennä rantaan,
minun pitää oppia lukemaan, minun pitää mennä kouluun. Minun
pitää luottaa itseeni, en saa luovuttaa; minun pitää olla niin kuin äiti.