Kivi-romaanin alku

 

 

Ensimmäinen

 

“Soma niittu kasteenkiiltävänä makaa.”

Onpa siinä säe, vissi ja sanojansa mittainen. Ei liene liian lyhyt, ei aivan pitkäkään, vaan sen kaltainen, mikä kuuluu miehelle, jonka ei ole tarvis varpaillen kurkottaa ja sillä keinoin etsiä sanojaan. Niin tehden kun voi vaikka päänsä lyödä minkä tahansa oven kamanaan.

Ei kuitenkaan tämän tuvan kamanaan, niin matala se on, että suorassa siitä kulkee vaan lapsi. Mutta sinne en nyt pääse, koska makaanhan kammarissa tässä taas, eli saan maata. Ja hyvä, että säe vielä päässä liikkuu, niin unohtuu Alpertin äkeä murahtelu, kun se varmaan olentoani aattelee. Unohtuvat käskyt ja soimat, joita veli kerkeästi päälleni heittää. Niitä hän sellaisella vauhdilla paiskoo, etten väliin osaa edes itse kuvitella oloani niin kurjaksi.

Mutta. Ei sitä nyt. Vaan tätä parempaa, josta äsken sanoin. Muistanhan sen vielä:

“Soma niittu kasteenkiiltävänä makaa.”

Yksi lause, yksi alku, polun pää,  joka muistoja ihastellen lapsuusmetsään vie. Vaan seis. Eihän ole se viita yksin minun enää,  jos olikaan; metsää riittää kaikille. Niin hyvin on Jumala järjestänyt Suomemme asiat täällä.

Mutta siitä en mieli nyt puhua, vaan aivan toisesta aatoksesta, jonka huomaan perin piinaavan aivoani. Sepä on tämä: nyt täytyy minun kaikkein ensimmäiseks oma matkani viitottaa. Mihin suunnitan tien tästä risteämästä? Itään länteen, tahi vaaleaan pohjaan? Sitä en arvaa, mutta sen kyllä, että niitulle, niitullepa vaan, luonnon armaaseen helmaan. Sinne kiertyisin sammalen päälle tuoksuvain heinäin lumoon ja antaisin kiukun ja kivun laueta. Ja nukkuisin heti kotvan, toki. Ja mitäs sitte? Niin unessa tulis impi, se, jota kovin odotan ja hymyäispä hän kuin taivaan tähtein laupiain loisto.

Siitä tietäisin, että olen perille päässyt. Ja autuus mun ainiaaks täyttäis.

Onhan siinä sillon kaikki mitä halajan. Tosiaan; aivan kaikki. Sillä näinpä  löytäisin viimein tien taas kotiin.

Eikä se mahdotonta olekaan. Sillä vuottaahan tuolla nytkin minua se: “Vihertävä, keltakukitettu niittu.”

Toinen on siinä jo valmis säe aivan; riittäiskö se tänään. Vaan mihinkä säkeen panen? Ennen ensimmäistäkö sovitan? Ja kun tuumin ja kuulostelen, käsitän.

Jälkeen. Jälkeen on syytä se laittaa.

“Kultakukitettu” se niitty on, aivan toivoni ja näkyni mukainen. Entäs jos jätän säkeen aivan häntään? Vaikka liian taitaa olla prameaa kulta näille halmeille. Totta se lie; maamme seutuihin se ei aivan sovi, ei löytyne täältä niitä näköaloja, ei ylänköjä tahi laaksoja romanttisissa ryhmissä. Vaan jonnekin kauas, Saksaan ellei Itaalian runsaisiin laaksoihin; jykeviin kirkkoihin, kaupunkein tornihuoneisiin, linnoihin, jotka kenties kerran vielä olen näkevä, sillä nythän olen niistä vaan lukenut ja jokusen kuvankin katsonut ja muuten puheista kuulostellut. Mutta mitäs hourii tämä mies nyt! Ovathan nämä lapsuutein seudut siltikin ne paraat kaikista; ihanimmat maan päällä. Ja tänne, ei muuanne kultaakin tarvitaan, sillä kesän kirkkaudessa se kimaltaa kuin kasteen pisara.

En ota pois tuota somistusta sittenkään.

Tässähän makaan, niityn kohdussa, äänetönnä, rauhassa ikuisess. Ja mukana on kaikki yhä, Sanat ovat tässä, tallessa pääkopan lujassa säilössä; minun, eivätkäs kenenkään toisen!

Himmeä maa. Jumalan taivas sen yllä.  “Mutta kelle suotiin asunnoksi maa tää ihmeellinen?” Kolmas säe siihen jo virtaa, vaikka päätä ankarasti koettelee särkö. Vaan ajatus edelle ehtii. Kyselee heti lisää, utelias kun on, ja siksipäs kysyn oikein ääneen minäkin: – Keitäs täällä asuu muita mun lisäksein?

Vaan ei tule sana suusta ulos enää, äännähdys outo vaan. Sen kuulee tuolla joku. Pelkään ma. Ja käyhän juuri niin. Mies tuvassa ollen yskähtää. Tuttu on ääni ja muistanhan siitä missäs makaan yhä. Samassa veljen koijussa, kammarinsa lavitsalla nyt. Ovatkos valveilla jo? Alpertti? Ei tahdo, että suutani avaan, teen sillä häiriön hänelle. Luulee, että täällä kammarissa häntä kutsun ja jotain varsin vaadin. Ja siitä ei koskaan ole täällä hyvää seurannut.

Olkoon, olenhan hiljaa taas ja niin ei tuo veli olentoaan tänne. Karoliina siellä jo tulta hellaan virittää, koska klapit kolahtelee laattian pellillä.

Mutta aatos viipyy siellä kiitävän hetken vaan ja palaa synnyinsijallensa taas, tähän omaan päähän.

“Olentoja näin ma komeoita, kauneita kuin jumalien heimokunnast.” Ja kas, on siinä jotain uutta minulle. Ensin näky, kuva ihana, ylevä kuin paraan kirkon alttari, sitten siitä säkeeksi muuttuva. Niin käy nyt taasen. Säe tulee, säkeet tulevat… Ja kuinkas iso yhäti on siitä minulle ilo.

Niin jatkaan tuumausta tätä maailmassa, jonne ei ole heillä tuolla nyt avainta. Vaan tämä maailma on unen kaltainen ja silti tosi. Ja niin kiiruhdan eelleen näyn polkua pitkin kuin siivet seljässäin ois. Ja näen, näen heidät tuolla. Mitä odottavat he, nämä korskeankauniit olennot? Eikö odotus aina ole synkeää sielulle tumman yön kohdussa? – Ei, vastaavat he itse, niinkun suullain puhuen, ja kuulenpa pian kirkkaat äänensä kuin kirkon kuoron, joka päästelee pysäyttämättä: “Ikuisesti tyynehinä odotamme/ Autuutta, jonk´ saavutamme kerran;/ Vuosi kuni riemuhetki meiltä siirtyy/ Vilkkahaast ja toinen helmoihimme rientää.”

Tauko. Mutta sepä ei sureta, sillä onhan tauko paikallaan tuollaisen  tulvahduksen jälkeen! Säkeitä on kohta kuin puoloja mättäällä tässä, vähän ehken viherviä vielä. Mutta punastuvatpas hyvinki, kunhan ehdin tässä tulevien päiväin saatossa niitä vähin kiillotella.  Se sanottu on jo tallessa kaikki, mutta sittenkin jotain puuttuu. Loppu, miten runoni lopetan? Ja huomaan että kiire kintereillä on, ja siksi äkkiä pitää saada se punkti mieleen, edes jyväksi joka vasta maahan piilotetaan, mutta josta tietää kylväjä jo, millainen laiho kasvaa.

Jotain hyvää pitää tuleman, koskas elämä niin perin surkeaa on ihmislapsen. Unelmia, odotusta – niitä tahdon. Vaan on tiukkaa myös tämän muun kanssa. Makaanhan tässä kuin hakotukki vailla muuta suojaa kuin veljen aina pettävät lupaukset ja kiukkuaan pehmentelevät sanat. Taikka peitto tässä, hyvän Karoliinan vasiten kummiskin laittama. Ei saavu siis tänne vielä ihanuus, valo, toivon autuus? Vaan jos en usko tulevaan, en Jumalan apuun enää, niin mitäs jää?  – Synkkää turhaa pimeää.

Ilman uskoa ei suju elämä näillä laduin, ilman uskoa ei ole mitään.

Uskottava on! Oi ettenkö tietäis, mistä puhun! Saapuupa sydämeen silloin soma odotus, saapuu toivo sitten, ja tunnenhan nyt kun sitä mielessäin hellin, miten kytee sen kypene jo tuolla rinnan luitten alla, sykkivän sydämen kierrossa juuri, ja miten punastuttaa se pian aatokset ja virittää ne taas yhä ilosempaan loimuun, niin kuin kekäleen, johon voimallinen puhallus vielä tarttuu. Kas siinä se taika. Toivo ja usko, ne elämän tosimmat merkit: ankkuri ja risti. Ja sydän, rakkaus, niin. Ja vaikka siitäkin tarrautuu perin murheellinen juova rusopilven laitaan, niin toivon myötä en hellitä pilven kuullosta. Mikäs, tästä ajatuksesta jo vallan virkistyn. Odotteleehan minua tuolla vielä se kaikki, jota ilman olen toistaiseks ollut täysin vailla.