Kirjailija Hannu Mäkelä

Ei näköjään kulu kesää ilman että kohtaisin jossain kuin sattumalta taas kerran Helene Schjerfbeckin. Kävimme Villa Gyllenbergin näyttelyssä ja vaikka Ane Gyllenberg oli kerännyt myös ulkomaista taidetta (Tizian ja Tintoretto), eivät ne tehneet sen suurempaa vaikutusta. Ehkä siksikin että parempia olin heiltä jo ehtinyt vuosien kuluessa nähdä vaikkapa Venetsiassa, nähdä moneenkin otteeseen. Ja kuten iäkäs…

      On ihmisiä, joille tavaraa vain kertyy. Eikä mitä tahansa tavaraa vaan johonkin erityisalaan kuuluvaa posliinista ikoneihin ja postimerkkeihin. Tällaisten ihmisten intohimona on keräily. Mihin se lopulta perustuu on selvittämättä. Muistaakseni Risto Vilhunen, tuo mahtava maalari ja keräilijä da Vilhu, on tunnustanut sen olevan alkoholismin selvempi muoto. Keräilijöitä varten löytyy wanhaintavarankaupoja ja antiikkiliikkeitten…

Turku jäi nuorempana vieraaksi. Ihan mukava pikkuinen kaupunki jossa puhuttiin huvittavaa murretta. Ja siinä kaikki. Oikeampaan Turkuun törmäsin ensimmäistä kertaa vasta 1960-luvun loppupuolella, kun luin Jarkko Laineen runon Tulun ja Polin lääni on punainen. Murreruno teki vaikutuksen, niin hauska ja päätön ja sittenkin järkevä se oli. Ja yhä on. En aivan muista kuka opetti minulle…

  Puutarhan nykyinen olemus on kaiketi lähtöisin ihmiskunnan varhaisesta historiasta. Hyvään puutarhaan sisältyy myös yhä unelma hyvästä elämästä, joka toki on edelleen mahdollinen maapallolla, vaikka jokaisella aikakaudella on täällä ollut omat vitsauksensa. Omallamme ehkä pahimmat: väestönkasvu ja sen myötä luonnon saastuminen ja ilmaston kuuma ja hurja muutos, vaikkei se vielä Suomessa siltä juuri nyt tunnukaan.…

(Kuva: Ilkka Pitkänen)   Päivä on taas alkanut lyhetä.  Kesäpäivän seisaus saapuu aina liian aikaisin. Mutta minkä me ihmisparat, nuo aivan arat, luonnolle ja kaikkeuden voimille mahdamme. Vielä valoa riittää, vielä monet kasvit kukkivat, vielä on tyyniä ja hiljaisia aamuja ja vain hieman sumua jokilaakson yllä auringon noustessa. Uimavesi on kyllä edelleen kylmää, mahtaako lämmetä…

Vuoden pisin päivä on jo mennyt ja valon määrä alkaa taas huveta. Pessimisti minussa herää, vaikka optimisti yrittää vakuuttaa, että joulun korvalla päivä alkaisi taas pidetä. Ensi vuosi on heti myös siinä, jo aivan lähellä. Sinne asti täytyy vain taas kerran jaksaa elää. Mutta vielä on hieman aikaista murehtia sitä. Kohta vasta, lohdutan itseäni. Älä…

Näen unia joka yö, mutta en yleensä muista niistä mitään. Tiedän ja muistan vain, että uneni ovat pitkiä ja sekavia seikkailu-unia. Aina joudun jonnekin ja aina pitää päästä jonnekin. Ja aina tulee esteitä matkaan. Tässä unessa, jonka herätessäni muistin ällistyttävän hyvin, esiintyi jopa Kiinan viimeinen keisari Pu Ji, tosin vain etäisenä hahmona. Hän oli vaihtanut…

Myös Lorca oli vanha rakkauteni ja miksei olisi sellainen yhä. Sekä suomeksi kääntyneet runot, että jopa ne joita espanjaksi sain käsiini. Oli aika että ymmärsin niitä hieman ja osasin säkeitä jopa lausua, koska olin kuulunut koulun espanjakerhoon. Mutta se aika on ohi. Enää osaan vain mutista kahta lausetta, joista ensimmäinen löytyy otsikosta: ”Verde, que te…

    Sadepäivä saapuu viimein. Kylläpä sitä on odotettu. Hiljaista, hidasta ja vähän alakuloista maanantain sadetta, joka estää kyllä ulosmenemisen, mutta näyttää toisaalta niin valjulta, että tulee kysyneeksi, saako luonto tuollaisesta tarvitsemaansa kosteutta? Siihen minun ihmisluontoni ei osaa vastata. Sade muuttaa päivän kokonaan työpäiväksi talon sisällä, mutta jotain vaihtelua siihen tuo vanha rakkauteni eli tennis.…

Ruokaa teen aina välllä, en juuri itselleni, koska yksin syöminen tuntuu jotenkin omituiselta. Kun olen kotona vain omassa seurassani, otan ruuaksi sitä mitä jääkaapista löytyy. Mutta kun perhe on koolla tai vieraita tulossa, tulee mieleen valmistaa kunnon syötävää. Enimmäkseen teen soppia, joista porkkana-fenkolikeitto ja Sitarlan sienisoppa ovat listan kärjessä. Myös hapankaali-suolakurkku-kurkku- ja lohipaloista koostuva soppa…