En ole koskaan oikein osannut pitää juhannuksista. Tiedän hyvin, miksi niin on. Olen aina lapsena joutunut viettämään juhannukset maalla Kukkiajärvellä piskuisen Siikasaaren yksinäisyydessä leikkitovereita vailla.

Toki ohjelmassa oli sentään kokon poltto kallioluodon päässä, mutta siveästi aikuisten ympäröimänä. Ja sitten vasta varttuneempana istuskelua takasaaressa isoveli Juhan kuistilla, jossa hän poltti piippua, soitti haitaria, otti ryypynkin salaa, ja me lauloimme yhdessä haikeasti niin Arpisia haavoja kuin Petsamoa tai Sisar hento valkoista.

Aina samat bravuurit, tietenkin. Ja kun laulut oli laulettu, saatoin luvatta ottaa Anja-siskoni kanootin ja jos oli tyyntä kuten usein oli yöllä, meloa sinne tänne Kukkiaa, katsella ja kuunnella ja tuntea miten sumu alkoi hiipiä niemennokasta ja aamutuulen viri sitten aikanaan puhkoa sumua ja ajaa sitä pois kuin ilman hengettäriä ainakin.

Se oli Suomea, johon kuului muinaisuskonto, se oli kotomaamme, joka jäi unikuvaksi ja kaipuuksi mielen pohjalle, vaikka kiihkeästi silloin kaipasin pois. Lähdinkin maailmalle heti kun kynnelle kykenin enkä aivan heti halunnut palata. Kunnes routa aina ajoi porsaan kotiin, kuten sananlasku iloisesti toteaa.

Juhannuksena oli ja on myös jo ammoin kuolleen isoveljeni Juhan nimipäivä. Nimi juontuu Johanneksesta (´Jahve on armollinen´), ja moni muukin nimi Jukkaa ja Juhania myöten voi tänään juhlia nimipäiväänsä. Onhan nimenomaan nyt 24.6., jolloin oikeaa juhannusta ennen vietettiin. Lauantaina, tämän uuden ajan ja työmarkkinapolitiikan juhannuksena, se on jo passé, täysin mennyttä.

Mutta olkoon; sellaista on nykyelämä. Kiintoissa tietenkin on mielestäni että samasta nimestä juontuva Hannes ja Hannu, tuo vanhahtava oma nimeni joka kokonaisena on sanassa ju-hannu-s (kyllä juu, myös Hannun oma) on siirretty joulukuulle, ja saan viettää omaa nimipäivää vasta 27.12. Puoli vuotta sinne on vielä matkaa kohti tuota pimeintä aikaa. Ainoa mikä silloin lohduttaa, on se, että seisaus on juuri ohitettu ja päivä alkanut taas pidetä. Nythän se lyhenee jo, hitaasti mutta tuskallisen varmasti.

Tänä juhannuksena, tänään siis, heräsimme jo kolmen jälkeen ja lähdimme tunnin päästä kameroiden kanssa maailmalle. Tosin vain A:lla on oikea kunnon kamera, minulla sitten iPhone, jolla kuitenkin saan ihan kohtuullisia kuvia amatööritarkoituksiini. Ei muuta kuin kohdentaa ja painaa laukaisinta ja jotain kuvan kaltaista jää aina puhelimen ihmeellisen laajaan muistiin ellei sitten suoraan pilveen.

Aikaista oli, mutta aamu täyttyi valosta, koska tuo egyptiläisten vanha jumala Ra oli jo suvainnut nousta. Vaikka oikeammin maapallo kierähtää napansa ympäri ja aina paikallaan pysyttelevän auringon valo ulottuu kesällä jo varhain talvisin niin synkkään ja pimeään Pohjolaan; onhan maapallo myös vähän kallellaan. Emme vain huomaa sitä. Perihelium, aphelium.

Pohjola on pohjalla; jouluna todella pimeän kuilun pohjalla oleva. Siitäkö sana juontuu?

Yhtä helteistä kuin aiempina päivinä ei onneksi vielä ollut. Suuntasimme kohti Lohjanjärveä ja Liessaarta, koska tiesin jo, ettei siellä näin varhain ole ristinsielua. Tyyni järvi ja rantojen autius ovat voittamaton yhdistelmä.

Jo matkalla pysähdyin kuvaamaan. Minulle valo ja heijastukset ovat tärkeitä. Häntäjokea ei kuitenkaan enää tahtonut nähdä lehvistöjen välistä. Jotain sielläkin pilkotti.

Juhannus on Johannes Kastajan nimikkopäivä, mutta se ei ensimmäisenä tullut mieleen, kun sitten pääsimme perille. Näköalaa hallitsi Etelä-Suomen suurin järvi, Lohjanjärvi itse.

Silta Liessaareen oli yhtä kaunis kuin aina, sekin on parhaimmillaan tyhjänä.

Sillan alla ui edelleen silkkiuikku parissa viikossa lähes täysikasvuisiksi venähtäneine jälkeläisineen. Itse en saanut siitä kuvaa, siihen ei kännykkä kykene. Mutta A. kuvasi. Ja sitten minä vaihteeksi kuvasin taas häntä, kaukaa kylläkin.

Vain ulappa jäi päilymään kameran kuvaan. Sen taustalla näkyivät Lohjan teollisuuden piiput. Niitäkin ihailen aina, vaikken oikeastaan edes tiedä miksi.

Joskus aiemmin aivan kaikki Liessaaren ympärillä oli peittynyt sankkaan sumuun, nyt sitä alkoi vasta vyöryä enemmän kauempaa. Katsoin mieluusti sen tuloa. Sumu, utu, usva; miten se pehmentääkin maisemaa ja käärii sen ja meidät ohueen, mutta hellään ja lumoavaan peittoonsa.

Kun siinä aikansa odotti sumu todella tiheni. Se siitä sitten; olimmehan sitä jo aiemmin kuvanneet ehkä tarpeeksi asti. Lähdimme sitten ajamaan kohti ABC:tä, ainoaa jo auki olevaa kahvilaa, josta suuntasimme lopulta kotiin.

Hima hima, fast de e roisigt, kuten muistossa autuas Bo Carpelan aina muisti minulle iloisen leikkisästi huudahtaa.

Juhannus on joka tapauksessa juhannus, ja se toden totta näyttäytyy vain kerran vuodessa; kesän ja valon aidoin symboli. Näinkin sitä voi viettää. Ei kokkoja ja juhlimista eli riekkumista iltamyöhällä pitkin vesiä ja rantoja, vaan olemista ja maisemien ihailua tyynesti; niin kuin aamuvarhaisella ehkä kuuluu olla.

Mutta juuri siitä nautin. Ei mikään voita aamuja, niiden tuoreutta, raikkautta, hiljaisuutta, jotenkin aina yhtä toiveikkaasti heräävää päivää. Aamu iltaa viisaampi, sanoo sananlaskukin. Mitä enemmän ikää tulee, sitä lujemmin siihen uskon.

(24.6.2021)