Andy Warhol (alunperin Andrew Warhola) syntyi Pittsburghissa Slovakiasta muuttaneista vanhemmista 1928 ja kuoli 1987 New Yorkissa sappileikkauksen komplikaatioihin, joita hän oli ennen leikkausta pelännytkin. Ura olisi voinut olla pitempi, mutta hyvä näin. Jälki jäi. Kuten Warhol on sanonut: ”The idea is not to live forever, it is to create something that will. ” Hän itse on lauseensa selkeä todiste. Emme elä ikuisesti, mutta joskus hyvä taide voi ainakin yrittää.

Warholen vanhemmat olivat syntyään ruteeneja, mikä kansa on vähemmistönä monessa itäisessä maassa kuten Ukrainassa. Perheen kotikielenä oli ruteeni, jota Andy myös osasi. Kieltä puhuu yhä ehkä miljoona ihmistä monenmonessa valtiossa. Vain joissakin sillä on edes jonkinlainen virallisen kaltainen asema.

Warholen uran alku ei ollut itsestäänselvä, kunnes hänen piirtäjänlahjansa tajuttiin. Taideyhteisössä ei homoseksuaalisuudestakaan ollut onneksi haittaa. Näyteikkunoiden taustamaalarina hän oppi kaikessa työssä nopeaksi ja löysi vähitellen oman tiensä, jonka myös kulki kauniisti loppuun saakka vähä vähältä uudistuen ja kehittyen.    

Nykyään häntä pidetään pop-taiteen uranuurtajana. Minua se sana ei miellytä. Pop-art on jotain taiteesta syrjäytettyä, kuin taiteen viihdettä. No, nykyään viihdettä arvostetaan aitoa taidetta enemmän, ei tarvitse kuin lukea lehtien ns. kulttuuriosastoja. Mutta silti sanoisin, että nimenomaan Warhol on paremminkin jatkumo vanhalle kokeelliselle taiteelle. Ensimmäisenä mieleen tulee ranskalainen Marcel Duchamp (1887 – 1968), joka muutti loppuelämänsä aikana Yhdysvaltoihin. Otetaan tähän vaikkapa hänen Mona-Lisansa, jos kohta siinä on tahallista huumoria mukana.

Toisena mahdollisena esikuvana pidän belgialaista surrealistia René Magrittea (1898 – 1967). Hänen taulussaan on omena ja teksti julistaa: ”Tämä ei ole omena.” Kumpaa uskoa? Warhol olisi voinut maalata omenan, mutta omenana se olisi (ehkä) pysynyt.

Warholen omaksuman tyylin tunnusmerkkejä olivat ja yhä ovat niin Campbellin lukuisat soppapurkit kuin samanlaiset sarjat Marilyn Monroesta. On ehkä vahinko, että hänen monet muut luomuksensa jäävät pääsääntöisesti niiden jalkoihin.

Jo eläessään Andy Warhol sai tunnustusta ja kuoleman jälkeen arvo on vain noussut; myös rahallinen. Kun ajattelee hänen aikalaisiaan, esimerkiksi Jackson Pollockia (1912 – 1956), tälle taitaa käydä päinvastoin. Abstrakti ekspressionismi oli aika satunnaista maalinroisketta, joka joskus tuotti kauniita pintoja. Mutta siinä kaikki. Vuodet vievät niistä hohtoa.

Luen, että niin Willem de Kooning (1904 – 1997) kuin Mark Rothkokin (1903 – 1970) suhtautuivat Warholeen nuivasti. Jos nämä herrat eläisivät nyt, suhtautuminen olisi ehkä suopeampaa. Kyllä Warhol kuuluu samaan kategoriaan nimenomaan heidän kanssaan.

Minulle Rothko on edelleen yksi suurista modernisteista. Lontoossa Tate Modernissa sen voi aina todentaa.

Warhol on itsellänikin jäänyt hieman lapsipuolen asemaan, kunnes tämä näyttely muutti suhtautumista. A. on jo pitkään hänen töistään pitänyt. Lehdestä luin sattumalta, että Messuhalliin on tulossa julistenäyttely ja varasin heti liput sinne. Kun näyttely viime lauantaina kello 12 avattiin, olimme paikalla ja pääsimme ensimmäisinä kulkemaan tyhjissä hämärissä saleissa.

Minuun tekivät vaikutuksen ennen muuta hänen lahjakuuttensa piirtäjänä, mutta nyt myös värien käyttö. Kyllä. Joku osaa, toinen taas ei. Valitettavasti niin on aina kaikessa taiteessa. Mozart sävelsi sydämellä ja intuitiolla, Salieri taas oli pompöösi hovisäveltäjä vailla todellista muistettavaa klangia.

Siinä heidän eronsa ja ristiriitansa, josta ei olisi ollut filmin aineksiksi; siihen oli keksittävä synkempi juoni. Lahjakkuus on sattumaa, joka saadaan syntymässä, mutta sen voi myös jokainen itse tuhota. Paras taide syntyy ajatusten virtauksista, mutta valmistuu vain työn kautta.

Erityisesti pidin julisteista joissa oli vanhan maailman mestareita ja tietysti myös Marilynistä. On ehkä niinkin, että slovakialaisen perheen uskonnollisuus (ikonit) ovat jo lapsuudessa vaikuttaneet Warholen ajatusmaailmaan. Ikoni on Marilynkin, omalla tavallaan.

Vuodet eivät ole näitäkään kuvia heikentäneet, päinvastoin.

Goethe, suuri saksalainen, on näemmä kuulunut Warholen idoleihin. Myös Goethe elää edelleen: ”Grau, teurer Freund, ist alle Theorie und grün des Lebens goldner Baum. – Harmaata, rakas ystävä, on kaikki teoria ja vihreä elämän kultainen puu.”

Hans Christian Andersen (1805 – 1875) halusi olla suuri draamakirjailija, ja epäonnistui surkeasti. Kun taas hänen huvittelunsa ja sivutuotantonsa eli sadut elävät edelleen. Ruma ankanpoikanen muuttui joutseneksi, Pieni merenneito taas sai Kööpenhaminaan oikein patsaan. Elämä on arvaamaton. Mitään emme voi sille ja sen päätöksille.

Herman Hesse (1887 – 1962) oli nuoruuteni idoli. Arosusi!

Ilmeisesti Warhol piti hänestäkin. Ja minä Hessen runoista. Yhden niistä Im Nebel (Sumussa) osaan saksaksi edelleen ulkoa. Tässä vain loppusäkeistö:

”Seltsam, im Nebel zu wandern!
Leben ist Einsamsein.
Kein Mensch kennt den andern,
Jeder ist allein.”

Suomeksi jotenkin näin: ”Outoa sumussa vaeltaa!/Elämä on oloa yksin./Kukaan ei toistaan kohtaa./Yksin on jokainen.”

Sisään näyttelyyn pääsi joka puoles tunti. Kun poistuimme, käytävä oli vielä tyhjä. Ihmeellinen tunne sekin Messuhallissa – kiitos covidin.

Mutta ulkona seuraava ihmisrypäs odotti jo vuoroaan. Sekin ilahdutti. Vähitellen puolentoista vuoden tauon jälkeen alkaa kulttuurielämä taas hiljalleen päästä jaloilleen. Kaikille korkeakulttuurilla ei ole merkitystä, mutta joillekin se on osa elämää, ja enemmänkin, kuten Eeva-Liisa Mannerille (1921 – 1995) oli runous:

”Teen elämästäni runon, runosta elämän,/ runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla/ haltioituneen välinpitämättömästi:”

Näin runon alku sanoo ja sanat haltioituneen välinpitämättömästi tuntuvat sopivan Warholeen. Myös hän eli ja kuoli ja taide jäi, kuten Manneriltakin. Ei mikään ilahduta minua enempää kuin se, että maailmassamme voi edelleen olla jotakin, jos ei ikuista, niin edes lähes.

Sillä maailma on jo toinen kuin 50 vuotta sitten. Leider. Alas! On eroa ja eroa sillä miten maailma nykyään ihmisiä kohtelee. Siitäkin Warholella oli oma aforisminsa:

”Tulevaisuudessa jokainen on maailmankuulu viidentoista minuutin ajan.”

Tuntuuko tutulta? Ehkä julkkikset ovat pian kuuluisia enää viiden minuutin ajan?

(15.6.2021)