Kesä on nyt. Todella on!

Otsikossa on kaksikin kirjaa. Ensimmäisen kirjoitti Jack Kerouac (1922 – 1969) joka julkaisi teoksensa On the Road vuonna 1957. Sen suomensi lopulta 1964 Markku Lahtela, tuo muistossa autuas (haudattu seudullemme Nummen kirkon viereen) ja kulttikirja siitä tuli hetkeksi Suomessakin.

Jopa niin, että Antti Tuuri, Jarkko Laine ja minä haimme paljon myöhemmin apurahaa matkataksemme Amerikan halki vähän samaan tapaan kuin Kerouac (tuskin kuitenkaan viinaa saati huumeita niin nauttien) tehdäksemme siitä matkasta sitten yhteisen kirjan.

Ajatuksena oli kait kuvata Amerikkaa kolmen suomalaisen ihmettelijän silmin. Mirjam Polkunen, lautakunnan puheenjohtaja, ei rahaa myöntänyt vaan hymyili ja tuhahteli meille ja hyvä niin. Mitäpä olisimme voineet niin nopealla ajomatkalla tajutakaan. Kaiken lisäksi vain Antilla oli silloin ajokortti. Omani sain vasta kun täytin 50-vuotta 1993.

Tämä kaikki tuli mieleen kun lähdimme muutama päivä sitten A:n kanssa autolla kohti Savonlinnaa. Olimme olleet siellä Casinolla yötä ennen joulua ja silloin paikan hiljaisuus, kauneus sekä ihmisten täydellinen poissaolo olivat miellyttäneet.

Korona oli vauhdissa ja pelkoa riitti niin että elämä tuntui pysähtyneen. Uiminen span isossa altaassa, jossa ei muita ollut, jäi ikuisesti mieleen. Jo silloin päätimme, että joskus valoisaankin aikaan olisi hyvä nähdä vähän Savonlinnaa. Ja uskon että mielessä kummitteli kylpylän ihmisistä tyhjä iso uima-allas. Nautinto vailla vertaa.

Kesällä matkustaminen on helpompaa kuin pimeän aikaan. Kaikki sujuu jotenkin kevyemmin. Vihreys rauhoittaa, pysähtyminen minne vain onnistuu, varsinkin jos hieman poikkeaa päätieltä. Sen teimme Miekkakoskelle ja saimme palkkioksi ihastuttavan järvinäkymän, hyvää kahvia Miekankosken idyllisessä kahvilassa ja mahdollisuuden pöydän äärestä katsoa, miten kirkkaassa puhtaassa vedessä ui taimenia, joita pari kalastajaa yritti kauempana koskella pyydystää. Liian kova virtaus, kerrottiin kun kysyin, miten kala liikkui. Joka tapauksessa Miekkakoski on turistillekin elämys. Kyllä jo kauneuden tähden kannattaa aina poiketa tieltä.

Casinolle tulimme, saimme huoneen ja tajusimme, että koska ulkona oli plus 25, saattaisi kylpylän altaassa olla tilaa päivälläkin. Oli, kun sinne kuljimme. Kylpytakki naulaan ja ei kun uimaan. Siellä polski lisäksemme vain muslimiäiti ja neljä lasta. Iloa ja ääntä riitti, vaan ei se meitä häirinnyt.

Porealtaassa saimme niin hyvää hierontaa suihkuista että matkaväsymys kaikkosi. Toki uimapaikka olisi löytynyt ihan hotellin vierestäkin, mutta järven vesi oli meille hienohipiäisille ehkä vielä hieman liian kylmää.

Savonlinna on kirjallisuudenkin linna; ei vain oopperajuhlien. Juvalla sen ohi ajaessamme muistin Gottlundin, joka muutteli Samuli Kustaa Bergin runoja mieleisikseen, riiteli Lönnrotin kanssa, tahtoi savon murteen suomen kirjakielen malliksi ja oli kaikilla tavoin eriskummallinen ja kiintoisa ilmiö. Häntä tuskin muistaa juuri kukaan, vaikka syytä kyllä olisi.  Suomen kielen muotoutuminen juuri omanlaisekseen on edelleen tuossa aivan nurkan takana, sillä kaukana ei 1800-lukumme vieläkään ole. Carl Axel Gottlund (1796 – 1875) kuuluu hänkin kehittäjien joukkoon, jos ei muuta niin ikuisena epäonnistujana.

Gottlundia monin verroin kiinnostavampi ja osaavampi oli sitten Joel Lehtonen (1881 – 1934).

Putkinotko, Lehtosen oikea paikka, ei sijaitse kovin kaukana kaupungista. Juutas Käkriäinen ja hänen lauseensa ”toinen luokka ja liikutus”. Mutta kun Savonlinnassa olimme, mieleen nousi Putkinotkon lisäksi ennen muuta sitä kepeämpi teos Kerran kesällä. Kyllä Lehtonen osasi kirjoittaa.

”Sisävesialus Sandels saapuu Saimaan rannalle. Sen kitusista maihin astelee monenkirjava joukko miekkosia, yksi heistä nuori Lauri Falk. Hän on nähnyt monenlaisia paikkoja ja ihmisiä, mutta ei musiikki eikä matkustaminen ole hänen elämänjanoansa tyydyttänyt. Yksikään hänen unelmansa ei ole vielä toteutunut.”

Niinpä niin. Jos ei silloin kaikki onnistunut, jos eivät unelmat vielä ole täyttyneet, miten ne olisivat täyttyneet nytkään. Mutta Savonlinna oli ja on paikallaan ”Saimaan sydämessä”, kuten kaupungin oma slogaani kuuluu.

Juuri nyt se kesä oli ja täällä olimme me, tämän kerran. Paljon huomasimme taas kaupungista pitävämme. Ihmisten sydämellinen mutkattomuus, puhevalmius ja humoristinen ote saavat matkailijankin hyväntuuliseksi.

Jokin laiva kait yhä liikennöi siellä. Kaipasin vanhaa höyrylaivaa, mutta silmiin osui vain iso valkoinen moottoripaatti aurinkokansi lähes täynnä turisteja, joka ilmestyi saarten välistä. Ah, Nostalgia, sen niminen paattikin tuntuisi hyvältä. Joel Lehtonen seisoisi kannella pyöreine silmälaseineen ukulilta näyttäen ja vaatien koirankarvoja Sylviä Avellaaniltaan, ne kun lämmittäisivät ja poistaisivat reumaattista kipua.

Savonlinnan läheltä Säämingistä oli kotoisin myös Marja-Liisa Vartio (1924 – 1966), yksi suurista ja Lehtosen tapaan jo lähes unohdetuista kirjailijoistamme. Se on sitten kevät, Kaikki naiset näkevät unia. Rouva Pyy! Uusia neroja leivotaan nykyään sata vuodessa, tuntuu, ja heidän myötään menneisyys pyyhitään näemmä nopeasti unohduksen sienellä kuin liitutaulun kirjoitus. Oi miksi, miksi.

Vartio kuoli äkillisesti Savonlinnassa ja hänen miehensä runoilija Paavo Haavikko jäi yksin. Puut, kaikki heidän vihreytensä (julkaistu Vartion kuolinvuonna 1966) on hieno teos jossa menetetty rakkaus on pääosassa. Yhä:

”Puut, kaikki heidän vihreytensä.

Halusin ojentaa sinulle nurmikon

               kämmenellä,

               koska oli kevät.

En ehtinyt.”

Savonlinnasta lähdettiin sitten varhain aamu-uinnin jälkeen ja olimme puoli kahdeksalta ainoina suuressa altaassa. Huraa! Siunattuja ovat turistit jotka nukkuvat pitkään.

Kaikkea jäi mieleen. Sekin, miten taas sain kuvata A.ta vain silloin ja takaa, kun hän kuvasi maisemaa.

Matkalla Lappeenrantaan pysähdyimme Punkaharjulla ja tutkimme entisen Valtionhotellin (nykyisen hotelli Punkaharjun), sen kauniin vanhan ja puisen rakennuksen mennen tullen, Keisarinnan huvilankin, tosin sen vain ulkoapäin. Uinuvat keinutuolit päärakennuksen verantahuoneessa olivat koskettava näky. Eino Leinokin ja Ernst Lampén olisivat yhä saattaneet istahtaa niissä, vaikka heidän vierailuistaan oli hyvinkin kulunut satakunta vuotta.

Lappeenrannassa majoituimme hotelli Rakuunaan, joka oli avattu vanhan ja hylätyn kasarmialueen keskustaan, kaksikerroksiseen punatiilitaloon. Kasarmit näyttivät Venäjän vallan aikaisilta, mutta hotellin sisustus oli kuitenkin moderni.

Lehmusten kaupunki! Rakuunat. Vuonna 1972 sain nuorena toimittajana Otavassa pöydälleni Laila Hietamiehen käsikirjoituksen. Se julkaistiin saman vuoden syksyllä. Nyt olin kirjan sydänmaisemissa. Ensi vuonna Lailan (nyk. Hirvisaari) esikoisesta tulee kuluneeksi jo 50 vuotta.

Saimme huoneen 229, joka osoittautui Mannerheimin nimikkohuoneeksi. Sisustan hempeys ei ehkä olisi tuota askeetikkoa itseään miellyttänyt. Meitä kyllä.

Huoneen numero oli täsmälleen sama kuin äsken Casinolla. Outo sattuma, melkein numerologiaa. Olisiko pitänyt panna lotto vetämään? Ehkä teen sen vielä.

Huonettamme vartioi punahousuinen rakuuna, hevosella ratsastava sotamies siis. Joka kerran kun tulin toiseen kerrokseen ja käännyin oikealle kohti huonetta hätkähdin nukkemiehen hahmoa. Lopulta A. otti minusta ja hänestä yhteisportretin. Punaisia housuja en taida ikinä pukea ylleni, vaikka stadin hifistelijät kovin niitä näkyvät edelleen suosivan.

Lappeenranta sinänsä ei ollut matkamme pääkohde, vaan Taipalsaari, jossa A.n lapsuuden kesiä oli Vääksyn lisäksi vietetty. Sinne lähdimme, kun virtaa vielä oli.

Taipalsaaren kirkko oli ensimmäinen pysähdyspaikkamme. Vanhat puukirkot koskettavat aina mieltäni ja sydäntä.Ja A:n isoisän sankarihauta sen kupeella. Kuollut vuonna 1942. Miten hän juuri tuolloin kuoli, elettiinhän asemasodan vaihetta jo, jäin miettimään. Suurimmat uhrit annettiin 1939-40 ja sitten 1944-45 (Lapin sota viimeisimpänä). Tarkka-ampuja? Pommitus? Tykistökeskitys? Vastausta en ole löytänyt.

Kävimme yllätysvierailulla sukulaisissa ja näimme paikkoja, jotka A. muisti. Lapsuus, se aika muovaa meidät. Kesä. Kesien vietto. Hänelle Vääksy ja tämä seutu, Saimaa, ikätoverit. Minulle Kukkia, Siikasaari. Luulen, että jokaisen ihmisen estetiikan alkeet saadaan siitä ympäristöstä missä ensimmäiset tajuiset elinvuodet vietetään.

Yö Rakuunassa Mannerheimin huoneessa sujui rauhaisasti. Ja hyvän aamupalan jälkeen nousimme taas ratsaille eli nykyajan tavoin piskuiseen autoon ja suuntasimme kohti Kouvolaa ja kotia.

Ajoin nyt Elimäen kautta ja tulimme Mustilan arboretumiin. Olin siellä kerran 50 vuotta aiemmin käväissyt. Muistin isot rhododendronit ja kun tiesin että juuri nyt alppiruusut kukkivat, ehdotin poikkeamista sinne.

Ja kyllä kannatti.

Lähes kaikki rhodot kasvavat arboretumissa mäntymetsässä mäntyjen kumppaneina. Suurimmat olivat varmaan jo nelimetrisiä, kuin puita. Ja miten erilaisia kukkia niissä näkikään. Kotimme oma violetti rhodo on komea, mutta sittenkin vain tavanomaisin muunnos.

Nyt mieltä ilahduttivat niin valkoiset, punaiset kuin kellervätkin rhodot.

Kuljimme pitkin polkuja ja törmäsimme yhä uusiin näkymiin. Kuvasimme kuvasimme ja kuvasimme. Miten näin kaunis maailma voi olla paha? Ei mitenkään. Vaikka uutiset puhuvatkin toista, mustempaa ja tylympää kieltä.

Ja sitten koti, koti taas. Talo oli tallella. Kiitos jo siitä, oi tuntematon elämiemme kohtalo.

Miten hyvin hiljaisuuskin soi täällä korvissa, kunnes lehtokerttu aloitti livertelynsä, loputtoman tuntuisen. Suulas, mutta onneksi hyvä laulaja. Satakieli oli jo vaiti, mutta vielä näköjään kuin tyhjästä astuu esiin uusia laulajia. Varmaan sama tapahtuu heinäkuussakin, jos toinen pesintäkierros alkaa. Lämpö viittaisi siihen. Ja ruoan, hyttysten paljous…

Kotona seinätkin auttavat, kirjoitti kauan sitten Tshehov. Totta. Jouten ei kuitenkaan saata olla. Ei siis muuta kuin työnnettävä ruohonleikkuri esiin ja hommiin. Muutamassa päivässä oli pihan nurmikko päässyt rehottamaan enemmän kuin olisi ikinä uskonut, mutta nyt on taas kaikki kunnossa. Poissa hyvä (ja hyvä oli taas matkamme), vaan kotona paras. Ei tuohonkaan kansanviisauteen ole sen kummempaa lisäämistä.

(12.6.2021)