Yksi

En voi muuta kuin kuitata otsikon lauseen. Ruoho kasvaa silmissä, kaikki kukkii, hyttyset lemahtavat puskista ja heinikoista pilvinä. Ja ulkona voi/voisi kävellä jo ihan shortseissakin.  Ellei hyttysiä olisi. Vaikka toisaalta: samaa luontoa ne ovat kuten mekin. Vai miten Tolstoi sen Kasakassa määritteli?

Kesän aluksi kapusimme Äijäsmäelle. Äijän mäki, seudun korkein, on Äijän eli nykykielellä Jumalan vuori ja mitä ilmeisimmin vanha uhripaikka. Maalla Kukkialla sitä virkaa toimitti Uhrikallio, saamelaisten käyttämä; täältä samanlaista pystysuoraa seinämää löytyy vielä enemmän: kymmeniä metrejä. Alapuolella on tuhat vuotta sitten ollut oikea järvi.

Mahtaisiko seinämästä löytyä jopa kalliopiirroksia? Sitä ei ole taidettu vielä sillä silmällä tutkia.

Laella korkealla kasvaa jopa tervakukkia (mäkitervakko).

Perhoset lentävät niiden yllä villeinä. Kuvata en ehdi. Niillä on nykyään vuoren huipulla täysi rauha. Kun saavuin paikkakunnalle aikanaan, laelle johti tallattu polku. Nyt se on kadonnut. Pitää luottaa muistiinsa jotta pääsee vaivatta ylös. Toistaiseksi olemme päässeetkin.

Kun siellä istuu ja hengittää hyvää raikasta ilmaa, maailma avautuu avarana eteen kuin Lapin tuntureilla. Erona ovat vehreys ja puut, nuo männyt männyt, joita Haavikkokin piti runossaan kauniina. Niiden keloja on rauhoitetulla laella ihan joka lähtöön.

Kaksi

Toinen kesään liittyvä ja näköjään traditioksi muodostuva reissu oli vierailu Karkalissa Lohjanjärven rannalla sijaitsevassa puutarhassa. Arboretum Magnoliaa on suunnitellut ja hoitanut jo pitkään Stenroosin perhe. Kymmenen euron pääsymaksua vastaan (hinnankorotus viime vuodelta tosin 100 prosenttia) voi rauhassa kuljeksia, juoda kahvit, ihmetellä ja kuvata. Rauhaa riittää, koska ihmisiä on vähän ja puutarha suuri. Ja kauneutta riittää myös.

Kantojakin… A. on niihin erityisen ihastunut. Minä katselen vain. Totta, rivi kuivia kantoja siinä todellakin on.

Japanilainen puutarha on sen sijaan Magnoliassa oma suosikkini.

Kawabata, Tanizaki palaavat heti mieleen, suuret kirjalliset esikuvani ja niiden myötä koko Japanin vanha kulttuuri jälleen kerran. Niukkaa, kurinalaista, perinteitä kunnioittavaa.

Aina sieltäkin löytyy uutta ihmeteltävää, kuten pieni nukke selällään ruohikossa. Schlaraffenland, Cockaigne.

Minä muistan nukesta heti P. Mustapään runon läkkiseppä Lindbladista:

  ”Hän on filosofi, Lindblad,
    joka tuntee elämän,
    sen kaksi eri puolta,
    kolkon ja lempeän,
    hän tuntee surun harmaan
    ja tuntee ilon armaan,
    niin, nepä tuntee hän.”

Siinä vain yksi säkeistö monien Lindblad-runojen sarjasta. Lindblad saa maata, tupakoida (sallittua vielä silloin) ja luonansa oli ilo. Kannattaa tutustua mieheen ja Mustapään runouteen. Runous elää; ja se elää ikuisesti, tekee mieleni taas kerran sanoa.

Runoutta löytyy kaikkialta luonnosta. Magnoliat kukkivat vielä edes hieman. Ehdimme juuri ja juuri paikalle viimeisiä kukintoja kuvaamaan. Seuraavan kerran vasta vuoden päästä. Niin se vain on.

Mutta minä ehdin myös kuvata muutakin: taas kerran A:ta takaapäin.

Kolme

Täällä kotona pihalla kukkivat syreenit, omenapuut, pihlajatkin jo. Syreeni, Syringa vulgaris, ei ole vulgääri sittenkään. Päinvastoin: jotain hienostunutta siinä on.

Erityisesti rakastan omenapuitten juuri aukeamaisillaan olevia nuppuja. Ne eivät ole pelkkää valkeaa, kuten avautuneissa kukissa, vaan ihastuttavia ihmeitä. Juuri tuollaisina ne tuovat mieleeni Marcel Proustin hienon teossarjan kolmannen osan: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa…

Rakkaus, sana ja sen teot palaavat mieleen tuosta kirjastakin. Rakkautta maailmassa on. Kun avaa silmänsä ja katsoo, kun osaa odottaa, kun osaa avautua. Vielä ei hyvyys ole täältä lopullisesti kadonnut.

Kuusen kerkät ovat juuri nyt parhaimmillaan. Pitää kuulemma kerätä ja tehdä kerkkäpestoa. Lupaan tehdä. Mutta en voi luvata, että se onnistuu. Kyllä paras pesto vaatii basilikaa, uskon. Mutta some puhkuu kuulemma kuusenkerkkien puolesta.

Pihamme on täynnä toista ylistettyä muotikasvia eli vuohenputkea, joka on minulle ollut ikuinen rikkakasvi. Siksi kai ole vieläkään saanut itseäni sitä keräämään tai edes maistamaan. Mieluummin repisin sen juurineen ja lahjoittaisin muille.

Kävelyllä takametsissä löytyi kerkkäkuusi. Pienessä kuusessa oli paitsi kerkkiä myös jo alkava käpy. Elämä punertaa ensin ja uhkuu voimaa, mutta muuttuu sitten ajan myötä ruskeaksi ja lopulta kuivaksi. Metafora? No, ei sentään, ei vielä. Täällä me yhä oleilemme ja väliin jopa ylistämme olemassaoloamme.

Neljä

Tennis on viettänyt hiljaiselämää koska kenttiä on koronan vuoksi ollut vaikea saada. Olisi luullut päinvastaista, mutta moni laji onkin kokenut ryntäyksen, tämä varsinkin. Hyvä tennikselle, paha sen vanhoille harrastajille.

Kalastajatorppa on aina ollut minulle tennispyhättö, sen todellinen Mekka, Mokka ja Medina. Yksi tunti löytyi ja niinpä saatoimme Anteron kanssa aloittaa ulkokauden siellä.

A. tuli mukaan ja kuvasi meitä. Ensin minua. Katson palloon kuten pitää, maila on takana ja viuhahtaa kohta, osuu palloon ja lähettää sen takaisin. Kyseessä on forehand, tuo kämmenlyönti.

Sitten sama backhandin eli rystyn näkövinkkelistä.

Verkon toisella puolella opettajamme Mikko Horsma, mestari, jota ilman ei ulkotennistä voi Torpalla aloittaa. Traditio sekin.

Ja vierelläni Antero, ikänsä pelannut ja ikänsä pelaava, vakaa kuin kallio.

Miten nuoria me kaikki olemmekaan – jos emme vuosilta niin ainakin sieluiltamme!

Viisi

Nyt on torstai, tuo toivon eli Steinbeckin viikonpäivä Sweet Thursday. Oikeastaan kyse on Thorin (Torin) päivästä, skandinaavisesta mytologiasta tutun ukkosenjumalan itselleen omimasta. Saksaksikin päivä on sama Donnerstag, ukkospäivä. Ukko on jumalan nimi sekin. Kiintoisaa, kun etymologioita miettii.

Donnerwetter vain! Onhan selvää, että ukkoset tulevat kun tämä alkava hellekausi taas päättyy, päättyy kuten aivan kaikki. Ensi viikolla niin tapahtunee, jos kohta emme vielä tiedä tarkalleen milloin.

Eikä tässä nyt muuta. Elämä on samaa kuin aina kesällä: työtä tietokoneella, ulkoilua sitten, pihan hoitamista aina, klapien heittämistä liiterin suojaan juuri nyt, yhdessäoloa. Ja matkusteluakin.

Makustelen sanaa matkustelu. Totta se voisi taas syksymmällä ollakin. Korona hellittää hitaasti otettaan, toiset rokotukset saamme kohta, ehkä myöhemmin kesällä jopa koronapassin ja sen myötä luvan matkustaa taas maailmalle, jos halua ja rahaa on.

Kyllä. Halua ainakin löytyy. Maailma on avara ja läheltäkin löytyy maailmaa. Pärnuun ja Tartoon tekee taas mieli. Miten se lauloikaan jo kadonnut Juice (taitavat olla ainoat säkeet, jotka häneltä enää muistan): ”Eesti, Eesti, Eesti! kaipaan sinne perkeleesti.” Krouvia, vaan totta.

Mutta myös kotomaassamme riittää katsottavaa ja hyvä maamme on siinäkin suhteessa. Lintukoto yhä, edes hetkittäin. Aina vain yhdyn siihen mitä Samuli Kustaa Berg jo vuonna 1834 kirjoitti Oma maa -runossaan:

    ”Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks’;
    Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä maa.”

(3.6.2021)