Luku teoksesta Herra Huu, Herra Huu miettii elämää

Herra Huu kohensi tulta hellassa. Hän katsoi kuinka kekäleet kääntyessään levittivät punaista hehkua. Rautahellaan oli imeytynyt puitten lämpö ja vesikattila höyrysi. Yö oli hiljainen. Jostain kaukaa kuului koiran haukuntaa joka sekin vaimeni kuulumattomiin. Ei haluttanut lähteä minnekään, ei tehdä mitään erikoista. Herra Huu oli vain ja mietti.

On taas kohta mennyt vuosi, herra Huu ajatteli. Paljon on tapahtunut. Mutta enää ei oikein huvita lähteä ulos lapsia säikyttelemään. Miksi pitäisi tehdä niin kauheasti työtä, kun selviää vähemmälläkin, mietti herra Huu. Ei minua kukaan moiti vaikken mitään teekään, se on minun oma asiani.

Ulkona oli kirkas yö ja tähdet sirisivät taivaalla. Herra Huu tiesi, että tähdillä ja tähdistöillä oli erilaisia nimiä niin kuin Härkä, Kaksoset, Iso koira, Karhunvartija, Ajomies, Valas, Pieni karhu, Käärmeenkantaja, Veistotaltta, Kultakala, Sulatusuuni. Joku tähdistä oli satatuhatta kertaa isompi kuin aurinko. Joku, jonka valo näkyi vielä, oli itse asiassa jo räjähtänyt ja lakannut valaisemasta. Se oli vain niin kaukana, että valo oli matkalla yhä. Joskus kun herra Huutakaan ei olisi, valo loppuisi ja huomattaisiin, ettei tähteä ollut ollut pitkään aikaan. Jotkut tähdet sykkivät ja lähettivät ohjelmaa, kuin isot radiotalot valaistuina purjehtisivat kotitaivaalla. Ja koko avaruus pakeni hurjaa vauhtia jonnekin kaukaisuuteen josta kukaan ei tiennyt mitään. Mitä pitemmälle avaruuteen nähtiin, sen suuremmaksi se kasvoi. Lopulta, niin oli isoisä sanonut, avaruus olisi niin suuri, että kaikki olisikin ihan lähellä. Mutta sitä ei ehkä koskaan huomattaisi. Herra Huu koetti muistella mitä isoisä oli sillä tarkoittanut. Olisi aika hauskaa varustaa pieni laiva, varata mukaan paljon teetä, korppuja ja huopia ja lähteä purjehtimaan ilman mustaa merta. Siellä tuulee ikuinen tuuli, sillä kun kerran vauhtiin pääsi, sitä ei lopettanut mikään. Nytkin siellä ehkä purjehtivat isoisä ja isäkin, ja äiti, ja ehkä heillä oli yhteinen vene jonka pohjalla palaa tuli, että olisi lämmin, ja veneessä olisi isoisän vanhoja kirjoja. Ehkä siellä oli paljon muitakin veneitä, niin ettei ollut seuranpuutetta. Se on mahdollista, kun ajattelee niin, mietti herra Huu.

Herra Huu muisti isoisän parran ja ruskean takin joka lemusi vahvasti tupakalta ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Ulkona metsä kohahti, kun tuuli osui kuiviin männynlatvuksiin. Joku kulkukoira rapisteli takapihalla.

Tuuli yltyi ja herra Huusta tuntui, että tarvitsi vain levittää purjeet savupiippuun ja koko mökki lähtisi hitaasti lentoon ja purjehtisi myötätuulessa maan yli. Hän pitäisi perää ja määräisi minne mennään. Voisi ehkä pyytää mukaan Rimman ja sitten sen pojan joka kerran oli ollut liiterissä, Mikon. Ehkä he myös pitäisivät yöpurjehduksesta. Pian olisi suuri kuu, ilman vesi syvää ja kirkasta kuin lähteen. Silloin voisi nostaa ankkurin ja lähteä.

Herra Huu nousi ja kaatoi kupillisen teetä, joi sitä silmät ummessa nauttien. Tulisi vastaan planeetta, kiertotähti joka saisi valonsa ja lämpönsä auringosta aivan kuin maakin, sinne he laskeutuisivat. Siellä kohoaa aurinkoa kohti satametrisiä orvokkeja kuin stadionintorneja ja perhoset olisivat kivitalon suuruisia. Ja he olisivat itse niin pieniä, ettei heitä kukaan näkisi; he saisivat olla rauhassa. Kun siellä ajattelee jotain paikkaa, on heti perillä. Jos sanoo esimerkiksi suola, saa palan sokeria. Jos hyppää uimaan, lähteekin lentoon. Jos siellä nukkuu, onkin hereillä. Eikä kukaan voi siellä tehdä pahaa, sillä se muuttuu heti hyväksi. Eikä kukaan tee hyvää, niin että se muuttuisi pahaksi, koska se on tarpeetonta. Ei ennen kuin joku keksii sen ja alkaa käyttää sitä.

Herra Huu rypisti otsaansa. Tuo kuulosti vaaralliselta. Paras olla ajattelematta. Pahaa ei ollut ennen kuin joku keksi sen. Siitä saakka sitä oli ollut ja ollut. Ja kohta kaikki halusivat sitä mitä toisilla oli. Ja kun he saivat sen tavalla tai toisella, ei sekään tuntunut enää miltään kun se oli kaikilla ja kilpailu jatkui ja paheni. Vain herra Huut pysyvät siitä syrjässä, herra Huu mietti. Minulle riittää tämä mikä on.

Lattialankut napsahtelivat ja lintu huusi kimeästi ulkona. Pian tulee aamu, mietti herra Huu, pääsee nukkumaan. Sitten tulee taas yö, uusi päivä, uusi yö. Niin jatkuu, kunnes eräänä päivänä ei enää herääkään, nukkuu vain. Mutta ei sitä pois kokonaan mene. Jossain on joku uusi herra Huu, vähän toisennäköinen ehkä ja hänen kauttaan minä jatkuisin, mietti herra Huu. Ja taas tulee päiviä ja öitä ja päiviä hänen elettäväkseen.

Herra Huu nojasi mietteissään käsiinsä ja katseli tuleen. Se hehkui himmeästi nyt. Hiilet olisivat kohta päältä aivan mustia, vaikka sisällä elikin vielä punainen sydän. Väsytti. Ikkunalaudalla nuokkuivat puolukanvarvut juuret kirkkaassa vedessä kuin ruskeat paksut auenneet villalangat. Yläpuolella kohisi ja soi avaruus, kunnes aurinko häivyttäisi siitä syvyyden ja maa olisi taas yksi ainoa sininen pallo. Päivällä pitää purjehtia oikealla veneellä oikealla järvellä. Ylöspäin ei ole mitään menemistä, lentävällä mökillä varsinkaan, herra Huu mietti. Ehkä niin on hyväkin.

Korkealla ilmassa eteni varhaisen suihkukoneen kumina kuin ukkonen ennen kesän sadetta. Herra Huu havahtui ja ravisteli päätään, harjasi sitten hampaansa huolellisesti.