Taas on marraskuu ja taas sama draaman kaarta hipova näytös on alkanut. Tämä sirkus ei kuitenkaan tanssita nuoralla kuin ajatuksissa, ei kierrä ympäri maata ja pystytä telttoja; se pitää pysyvää näyttämöään Helsingissä ja esiintyy vain kerran vuodessa. Sirkus Finlandian on Pekka Tarkka aikanaan Booker Prizen innoittamana lanseerannut Suomeen ja saa sitä nyt yhä katsella. En usko että edes hän on enää aivan yhtä tyytyväinen aikaansaannokseensa kuin joskus silloin ennen.

On siis valittu kuusi romaania, onhan romaani ainoa jäljelle jäänyt kirjallisuudenlaji, jonka katsotaan vielä olevan myytävissä. Niistä yhden sitten jonkinlaisen lukutaidon omaava julkkiskomissaari valitsee. Puheita pidetään, ensin usein omahyväinen valintalautakunnan puheenjohtaja, joka kertoo miksi ja miten he ovat löytäneet juuri nämä syksyn parhaat teokset. Ja sitten aikanaan komissaari joka oikeastaan joutuu arpomaan kuudesta yhden, ehkä sen joka vähiten tökkii. Toki hän myös voi uskoa hypetykseen ja valita sen mukaan, pitää silmänsä kiinni ja sanoa hurskaasti: ”Se räjäyttää tajunnan.”

Joskus se ei olekaan vaikeaa, kun tuntee kohteen. Jokaisella ehdokkaalla on periaatteessa kuudentoista ja kahden kolmasosan mahdollisuus voittoon. Ruletti on aina armoton, vain yhteen lokerikkoon kuula voi pysähtyä. Ja taas kuvia otetaan ja voittoteosta ylistetään ja siitä kärrätään pinoja myyntipöydille, jotta kustantajien ja kirjakauppojen palkinnon tarkoittama joulumyynti toteutuisi siten kuin osakkeenomistajilla on oikeus odottaa.

Kirjallisuutta? Ehkä joskus, väliin ei. Taas on mukana kokeellisia leikkejä, väsyttäviä, ennen tehtyjä ja aina yhtä turhia. Joyce ja Finnegans Wake, ja tuon lukukelvottoman kirjan ansiokkaat ja hienot tulkintayritykset, joilla kultivoituneet ihmiset osoittavat viisauttaan, ovat jo vanhaa historiaa, so last year, kuten niin hienostuneesti nykyään sanotaan. Joycen Dublinilaisia sitten on edelleen todella hyvä teos, jolle edes hänen Taiteilijan omakuvansa ei vedä vertoja. Ikuisuutta hipovia ovat nuo kertomukset väitän, luin ne taannoin taas. Mutta se on sivuseikka. Suomessa ollaan aikaansa seuraavia ja moderneja, koska muuten olisimme patavanhoillisia. Ja kuka toden totta haluaa olla sellainen?

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä… Jokaisen vuoden kattaus on omanlaisensa. Minkäpä kaverien hypetyksille sitäpaitsi mahtaa ihminen joka oikeastaan ei lue, vaan silmäilee. Sellaistakin on nykykirjallisuus: toki löytyy hyvää, mutta myös yritelmiä, joista voi puhua taiteena siksi, ettei niitä itse asiassa lainkaan ymmärretä. Jokainen voi siten tulkita ja selittää kaiken juuri niin kuin haluaa.

Tästäkin kuusikosta löytyy toki myös soljuvia sanoja, vakavaa puhetta, huviakin. Ja sitten halua kertoa jokin todellinen asia, tarina. Näillä kirjoilla on ollut tapana myös jäädä elämään, mihinkä Joycen esimerkillä viittasin; niihin kirjoihin itse uskon. Ja niillä taitaa myös yhä olla tulevaisuus, jos sitä lukijan näkökulmasta katselee. Ne voivat usein näyttää normaaliproosalta, mutta ovat kaikkea muuta (Hyry, Tuuri). Sellaisten kirjoittaminen vasta vaikeaa onkin.

Listaa silmäillessäni näen, että poissa on joukosta ainakin kaksi, joita itse arvostan: Rosa Liksomin Everstinna ja Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. Rosan pohjoinen kieli on juuri niin h-voittoista kuin pitää, kirja hyvin komponoitu, mukaansatempaavasti etenevä.

Tarina on minulle osin tuttu, koska everstinnan tunsin omassa elämässäni Otavan ajoilta: Annikki Kariniemi-Willamon.

Eversti Willamo ja kenraalimajuri Wallenius, tuo Kurt Martti olivat legendaarisia miehiä Lapissa ja sellaisiksi jäivät, eivätkä todellakaan aina hyvistä teoistaan ja ansioistaan. Annikkia minun taas on mahdoton unohtaa. Näen hänet purjehtimassa pitkin Otavan kolmannen kerroksen käytävää perässään laiha kapoinen ja viiksekäs poika: Taisto, jota Annikki komentaa kuin palvelijaa ikään. Jonkinlainen pariskunta he silti yhtä kaikki olivat.

Selja Ahavan edellinen kirja Taivaalta tippuvat asiat oli jo sen syksyn parhaita. Niin on tämäkin. Ennen kuin mieheni katoaa on sekä tiivis että silti väljä kertomus miehen muuttumisesta mieleltään ja sukupuoleltaan. Toisena vertaustarinana kulkee Cristoforo Colombon alias Kolumbuksen elämä ja meritien löytäminen Intiaan. Niin silloin todellakin luultiin. Totuus paljastuu aina, mutta liian usein liian myöhään. Jäljellä siitä on nyt  tämänhetkinen Trumplandian huvipuisto kauhukabinetteineen.

Jokainen ihminen kaiketi löytää lopulta itsensä, jos aika sen sallii, jokainen liitto elää ja kehittyy, muuntuu ja muuttuu. On monta tapaa erota ja tämä kirja kertoo yhdestä niistä: näin kasvetaan erilleen tavalla, jolle kukaan ei voi mitään. Vain puolison äkillinen kuolema saattaa olla yhtä armoton kuin tämä, jossa aviomies vain haihtuu ja katoaa niin hahmona kuin ruumiltaan.

Erityisesti pidin Ahavan ilmaisun tarkuudesta, runollisuudesta ja lakonisuudesta. Mahtavatko nuokaan sanat kertoa sitä mitä tarkoitan. Yritän toisin ja sanon vain näin: Selja Ahava on synnynnäinen kertoja. En usko olevani kovin väärässä, kun lisään että hänen ja yhtä kiinnostavan Rosa Liksomin kirjat elävät elämäänsä silloinkin, kun monet nyt ehdokkaana olevat ovat jo lakanneet olemasta. Kirjallisuuden komissaareista ainoa on sittenkin vain aika.

 

(11.11.2017)