Lyhyestä virsi kaunis, siinäpä
vanha hyvä suomalainen sananlasku.
Se sopii kaikkeen, myös tähän päivään.
Lähden siis eteenpäin, lyhyin lausein.
Tänään sunnuntaina on äitienpäivä.
Ja äidinkieli on kaunista sekin.
Usein lyhyenä, joskus myös pitkänä (Volter Kilpi).
Aivan aamulla eli puoli kuusi,
aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta
ja ulkona oli pläkä. Pläkä ei ole kauneinta suomea,
tyyni taas on. Mutta joskus voi puhua myös vaikkapa
purjehduskieltä. Kieltä sekin on, ulapalla opittua.
Meidän ulappamme on piskuinen ja kun tulvajärvi kuivuu,
jäljelle jää pari poukamaa ja sitten vain joki, vielä pienempi.
Miniatyyrien maailmassa on silti aina tilaa.
Eikä pienuus ole aina ahdistavaa;
ajatusten ulapat riittävät minulle,
ovathan ne suuremmat kuin koko maailma.
Ihmisen ajatus on myös maailman nopein kulkuväline.
Yhdessä sekunnin murto-osassa se vie meidät
maailmankaikkeuden rajalle ja takaisin.
Ja joskus ylikin, niihin toisiin kaikkeuksiin.
Mutta aina on palattava takaisin,
tänne, meidän arkiseen maailmaamme.
Ainoaamme.
Tämä kevät on ollut harvinaisen kylmä.
Mutta jokaisen kevään alla odottaa aina kesä.
Myös kesä voi olla harvinaisen kylmä;
eihän kukaan meistä todella tiedä
mitä huominen mukanaan tuo ja suo.
Silti on uskottava, että hyvääkin on tiedossa.
Jos emme siihen usko, menehdymme, käperrymme
ja meistä tulee jähmeitä: muumioita tai zombeja.
Mutta sellaisiksi emme suostu.
Me tutkimme, katsomme, näemme, ihmettelemme.
Pysykäämme siis henkisesti elossa.
Mikään ei ole niin tärkeää kuin se.
Ylihuomenna on kuitenkin luvassa myös lämpöä.
Ja jos ei ole, lämpöä voimme löytää lähempää:
ystävästä, rakastetusta, vieressäolijasta.
Jos meitä on kohdannut sellainen onni.
Sillä myös onnea aina tarvitaan.
Näin ovat asiat täällä tänään, äitienpäivänä.
Vierelläni on A. Hän lukee kirjaa.
Kirjassa on aina parhaimmillaan
oma, mutta muillekin avautuva maailmansa.
Hänelle sitä antaa nyt Olive.
Jokainen lukija on osa kielen maailmaa.
Kielet taas ovat niitä, jotka ihmisiä yhdistävät,
tekevät alastomasta apinasta ihmisen.
Minä kiitän siitäkin A:ta ja onnittelen häntä
ja kaikkia maailman äitejä.
Onhan niin, että ilman äitejä meitä ei olisi.
Jokaisella on ollut äiti, kerran.
Parhaimmillaan synnyttäjä, kasvattaja:
todellinen ja oikea Äiti maa.
Hän täällä nyt myös kaikki kukat istuttaa.
Olemme tosiaankin alkaneet puutarhatyöt.
Kun satoi, innostui ruohokin kasvamaan.
Sinivuokot ovat jo menneet untensa maille;
valkovuokot pitävät vielä hetken pintansa.
Mutta pian avautuvat tulppaanit ja
varsinkin alametsän villinarsissit,
joka vuosi samanlaiset.
Ja pian kukkii taas myös japaninkirsikka, sakura.
Miten lumoava onkaan aina sen olemus ja väri.
Tänään on oikea juhlapäivä.
Liput liehuvat tangoissa.
Ja niin on aina iltaan saakka.
Maljanne siis, äidit.
Maljaköynnöksen pikareilla.
Eikä siinä tietenkään kaikki:
jokainen seuraavakin päivä on äitien päivä.
Ja sitten vähän isienkin. Molempia tarvitaan.
Kaikki siis parhain päin
tässä maailmasta parhaimmassa.
Jos kohta yhä edelleen siinä ainoassa,
kuten kirjoitti monsieur Voltaire.
Jotain haluan vielä lisätä:
Tärkein ei ole sukupuoli, vaan ihmisyys.
Ja myös se, mikä ihmisen tarkoitus on.
Mikä se siis on? Todella?
Tajuan, että siihen on nyt minun myös vastattava
muutenkin kuin vain kuvin; on,
koska itse sitä kysyin. Vastaan siis.
Elämän tarkoitus on hyvin yksinkertainen.
Ennen sanoin sen näinkin:
Elämän tarkoitus on lapset ja rakkaus.
Nyt lisään siihen kuitenkin myös tämän:
Rakasta lähimmäistä vielä enemmän kuin itseäsi.
Pikkukäenrieska nyökkäilee.
(9.5.2021)