Kylmiä öitä on riittänyt ja aamu valjennut kun koillisest aurinko nousee, Kiven sanoin. Kauneutta riittää, ja kuuraakin. Mutta vain hetken.

Myös lapsena saattoi vappuna sataa räntää. Kaikki säätyypit on nähty.

Lapsuuden vappuni ei kuitenkaan ollut säästä kiinni. Pääasia että siihen liittyi vappuhuiskia, markkinapalloja ja serpentiinejä.

Mutta niiden hankkimiseen se jäi, rahaa oli niukasti. Ilmapalloja joskus, mutta kun se suurin ja kaunein eli oikea teekkaripallo pääsi heti kädestä irti ja katosi taivaalle, en enää palloista pitänyt.

Ilmapallot olivat aina yhtä petollisia. Tiesin jo senkin, että mitä pieniin ja halpoihin kaasupalloihin tuli, ne surkastuivat nopeasti, laskeutuivat katosta kohti lattiaa ja menivät kurttuun kuin iäkkään ihmisen kasvot. Ei iloa, ei huvia.

50-luvun alun vapuista teki merkittäviä kuitenkin se, että silloin sain vaihtaa talvikengät kumitossuihin. Ei silloin mitään koriskenkiä tai lenkkareita edes ollut. Miten kevyttä oli silti kulku ja juoksu. Pihalla tytöt hyppivät barbia ja narua, me taas odotimme aurinkoa ja polttelimme (brennasimme) sitten suurentavilla linsseillä käryäviä ja haisevia reikiä paperitolloihin; joskus filkkaankin, jos sitä paperikaupasta sai ostetuksi. Senaikainen filmi leimahti heti suureen liekkiin. Ihme ettei kukaan meistä syttynyt tuleen.

Hämiksellä näki vappukulkueen ja varsinkin ihmiset kokoontuivat Hakiksella, josta kulkueet lähtivät kohti Hesan keskustaa ja jotkut taas kohti Mäntymäkeä. Sinne kai kokoontuivat demarit, piskuisempi joukku silloin, kun taas valtaisa väenpaljous eli kansandemokraatit ja kommunistit olivat keskustan ja Esplanadin valtaajia. Äitini, kokoomuksen elinikäinen kannattaja, kauhisteli kulkueita ja kielsi minua menemästä torille, mutta minun sydämeni seurasi heitä. Ja seuraa jotenkin vieläkin, vaikkei kulkueita näy. Mieluummin pienen ja köyhän kuin suuren ja rikkaan puolella. Toki oikeistossakin on viisasta ja asiallista väkeä, jotka käsittävät sen, ettei raha voi olla arvon mitta.

Työväen vapunvietto alkoi outoa kyllä Yhdysvalloista (1.5.1886), jolloin vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää. Pari päivää myöhemmin mellakoitiin Haymarketissa niin, että yhteenotoissa kuoli ihmisiä.

Tämä tapahtuma sai vuoden kuluttua Pariisin toisen internationaalin julistamaan kuolleet marttyyreiksi. Ja työväestö pitää edelleen kiinni oikeuksistaan nimenomaan Ranskassa. Ovathan vallankumouksen keskeiset periaattteet yhä tavoiteltavia täälläkin ja kaikkialla: vapaus, veljeys ja tasa-arvo.” Ei sentään tuo lopun ”ou la mort” – tai kuolema.

USA:n työläisillä ei edelleenkään ole sen ihmeellisempiä oikeuksia (yhä paljossa todellakin Nomadland), ellei Biden nyt saa jotain kumouksellista aikaan. Työväen vappua vietti voimalla taas Neuvostoliitto. Nuo alistetut massat joiden sanottiin pitävän valtaa, olivat vielä kahlitumpia kuin USA:n, jos kohta asunto ja leipää ja vodkaakin riitti lähes jokaiselle. Meidän työväestömme taas sai vuosien sitkeydellä ja neuvotteluilla aikaan todellista sosiaaliturvaa, työttömyysturvaa ja palkkasopimuksia vanhojen eurooppalaisten esikuvien siivittämänä.  

Mutta minä en historiasta nuorena piitannut enkä siis tiennyt asioiden taustoja; moniko nykynuorikaan niistä kiinnostuu. Myös ylioppilaat järjestivät kulkueita, valkeat tai jo kellastuneet lakit päässä mentiin sankarihaudoille. Niihin en koskaan ottanut osaa. Vappuna piti aina olla iloinen kaverijoukossa ja mieluiten sen tytön, jonka kanssa styylasi. Mutta en minä osannut iloita pakon edessä. Jos ei ollut syytä iloon, miksi hyppiä, huutaa ja nauraa, höpistä ja örveltää.

Toisaalta pari lasia kuohuviiniä kaatui kyllä kurkkuun, tai oikeammin Bordeaux Blancia, halpaa sotkua. Mutta liika oli sentään aina pahasta. Huvittavaa on, että päissään hölmöilyä kutsutaan nykyään juhlimiseksi. Vaikka oli tultu siihen ikään että alkoholia juotiin (salaa ystävien vanhempien baarikaapeista tai Fazerin Keskuskadun kahvilan Weinstubessa väärennetyin teinikortein) ei se iloani lisännyt; masennusta ja ulkopuolisen oloa pikemminkin.

En muista yhtä ainoaa vappua, jolloin minulla olisi ollut hauskaa ihan aidosti. Kun mietin kaikkia elämäni vappuja, mieleeni nousee niistä varsinkin Alpo Ruuth joka kantoi aina uljaasti Kiilan, vasemmistotaiteilijoiden vappukulkueen lippua, ja kun näki minut, huusi liittymään joukkoon. En mennyt, joskin tuntui että olisi pitänyt. Mutta ymmärsin jotenkin, ettei kirjoittava ihminen voi kerta kaikkiaan kuulua mihinkään ideologiseen puolueeseen; tai en ainakaan minä. Alpi, Majakovski ja Brecht olivat asia erikseen. Nuori Alpi oli voimanpesä ja samanlainen hengeltään silloinkin kun ruumis myöhemmin hiipui.

Yhtenä vappuyönä kuljin Eirasta yksin kohti kotia. Mitkään bussi ei enää kulkenut eikä minulla ollut rahaakaan. Vastaan tuli pieni vanhempi synkkä mies. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Minä tapan sinut.” Olin niin onneton, että vastasin: ”Tapa vaan.” Mies purskahti itkuun ja lähti. Minä kuljin kotiin ja mietin, mikä hänen onnettomuutensa nimi oikein oli.

Toisena vappuna pitkin Espaa hyppi miesten ja naisten kirjava joukko ylioppilaslakit päässään. Pikku päissään kait, koska he huusivat: ”Koirillakin on vappu.” Koiria he eivät olleet eivätkä koirat sitä melua olisi kestäneetkään. Myös tämä näky jäi kuisesti mieleeni. Mitä lause oikeastaan tarkoitti? – Tuskin kukaan heistä on enää elossa.

Nykyinen vappu on sitten niin toisenlainen kuin mikään kaupungin vappu voi olla. Siihen ei liity mitään entisestä elämästä. Olemme luonnon keskellä eikä täällä näe muuta kuin tuttuja maisemia. Kaatuneet rujot puuvanhuksetkin ovat jollain lailla kauniita.

Kaatuessa katkenneet oksat ovat kuin käärmeitä tai serpentiinejä. Kaupan serpentiinin näköisiäkään ei kotoa sitten löydy. Muutama tippaleipä kyllä ja A. on ostanut minulle peräti ison pullon Pommacia. Ja vappusaunaan saan alkoholitonta olutta.

Saatamme tehdä ruokaa: sinappisilakkaa ja uutta perunaa (halpaa italialaista, pakko tunnustaa) ynnä salaattia. Saatamme myös lähteä kuljeksimaan tai vaikkapa vappuajelulle ja silloinkin luontoa ihailemaan (jos sää sallii) ja saatamme olla lähtemättä. Säästä riippuu paljon. Uskon, että teemme kaikenlaista; aamuisin samaa työtämme kuten aina ja sitten lepoa ja soutelua vaikkapa joella aina Musterpyyn järvelle saakka. Ja saatamme joka tapauksessa ihailla kukkia, joita riittää jo, kuten scilloja talon ympärillä.

Eikä vain niitä vaan vielä enemmän sini- ja valkovuokkoja, sekä myös keltavuokkoja, jotka viimein ovat kotiutuneet tänne.

Mustaviinimarjan pensassa on jo lehtiä ja miten voimalla ne tuoksuvat. Kesä! Jossain sinäkin olet ja odotat.

Ja kun sitten harhailen ja kuljeskelen mäellä, ihmettelen taas helleborusta. Joulun ruusussa on outoa kauneutta ja voimaa.

Hyvää vappua vain jokaiselle. Kullekin ilonsa, laadun ja kykyjen mukaan. Minulle riittää luonto, tuo ikuinen lohduttaja ja ihmisen todellisin turva. Luontoäiti, Äiti Maa. Olkaamme itse hyviä äitejä ja isiä omille lapsillemme.

Nupulla ovat tuometkin, nuo alkuun niin kauniit ja tuoksuvaiset, vaikka sitten myöhemmin tuomenkehrääjäkoin kutomat aaveet. Mutta ei vielä, ei vielä. Vaikka lämpöä ei meille ole luvassa, on kevät silti hitaasti ottamassa sille kuuluvan vallan. Räntää tai ei, vihreä on aina se ikuinen toivon väri. Juuri keväällä se on parhain kaikista.

(30.4.2021)