Kysymys on Yrjö Kallisen (1886 – 1976), vastauksen antaa maailma. Kallinen tarkoitti sitä, että ihmiskuntaa uhkaa tuho, ellei se herää unestaan ja tajua mitä pahaa se kaiken aikaa tekee maapallolle – ja sitä kautta samalla itselleen.

Tästä unesta on kuitenkin mahdollista herätä. Itse asiassa muu ei auta. Mutta vaikka me mitä puhuisimme, tekoja saavat aikaan vasta pienet ryhmät. Kun maailmalla hiilentuotantoa ja käyttöä ajetaan alas, Kiinassa sitä päin vastoin lisätään niin ettei tasapainoa mitenkään saavuteta. Olemme ympyrässä, josta aina joku lipsuu ja jää sivuun tekemään omia asioitaan suuresta kokonaisuudesta vähääkään piittaamatta.

Korona-aika on saanut lähes kaikki maailman valtiot ottamaan aina vain lisää velkaa. Presidenttimme Sauli Niinistö, talousmies, on huolestunut tästä kehityksestä, jos se jatkuu koronan jälkeenkin. Hyvä! Taloustoimittaja Jan Huri tosin on kolumnissaan sitä mieltä, ettei Suomen pidä kiirehtiä velanmaksuaan, sillä se voi käydä kalliiksi. Miksi? Siksi että joudumme joka tapauksessa maksamaan jo nyt muiden maiden velkoja.

Siinä yhtälö, jonka kryptisyyttä ei ole helppo ratkoa.

Jarruja ei näytä painavan täällä juuri kukaan muu kuin Niinistö. Usein valitaan se tie, joka on helpoin. Ovathan vaalitkin kesällä. Mieluumin antelias kuin kitsas. Sillä suosiota yritetään saada ja taata. Kuka mitäkin kalastaa ja miten.

Velkarahalla eläminen oli Kreikan tie ja se saatettiin vastuuseen joka lähes suisti maan raiteiltaan, mutta nykymenoa eli hurjaa velanottoa kannattavat jo samat Eurooppamme tahot, jotka Kreikkaa vielä äsken syyllistivät. Kun päättäjät ovat tarpeeksi korkealla, ei tälle kehitykselle tunnuta voitavan mitään. Pieniltä on päätöksien teon mahdollisuuskin noin vain viety vaikka muuta puhutaan. Vain suuri on kaunista. Ja suurella on myös valta.

No. Maailma on tuolla, elämä täällä, voisi ajatella. Ehkä olisi  viisaampaa keskittyä siihen, mikä lähellä on, sillä  aina kun katseen etäämmälle, synkkyys tahtoo vallata mielen. Mutta yhä maassamme on puhdasta koskematonta luontoa edes siellä täällä.

Uni ja todellisuus; uni vai todellisuus? Kaikki kaikki uni on nähtävä valveilla silmin, kirjoitti Paavo Haavikko. Ei elämää kuin peltoa voi ylittää, totesi Pasternak kansanviisautta mukaillen. Luonto on totta ja unelma luonnosta unta. Mutta tätä unta puhtaasta meitä yhä suojelevasta ja hoivaavasta luonnosta haluaisin itse edelleen nähdä.

Unelma luonnosta elää ja on elänyt kauan. Jokaisella meistä on unelmamme. Shakespeare kirjoitti Kesäyön unelmansa 1600-luvun alussa; sillä nimellä on A Midsummer Night´s Dream aikanaan suomennettu. Kyse on itse asiassa juhannuksen unelmasta, valoisimmasta, pisimmästä päivästä ja lyhimmästä yöstä. Se koittaa meille kahden kuukauden päästä. Kohti sitä olemme juuri nyt matkalla! Kohti unta, joka on totta edelleen.

Shakespeare on hänkin yhä olemassa. Paras kulttuuri ei koskaan kuole, vaikka monien valtalehtiemme kultuuriosastot tekevät parhaansa tappaakseen korkean ja ylistääkseen yksinkertaista, muodinmukaista ja matalaa. Mutta hyvää ei mikään lannista. Tein äsken huvikseni sattumallisen kokeen ja luin Shakesparen ensimmäisen sonetin, englanniksi siis, koska sen löysi netistä heti. Ja mitä osuikaan silmiini. Syvä ja hyvä säe, josta on enemmän apua kuin vaikkapa Helsingin Sanomien vuosikerrasta. ”Feed thy light’s flame with self-substantial fuel,” näin kirjoitti Shakespeare vähän yli 400 vuotta sitten. Omalla polttoaineellamme meidän on itse aina ruokittava valomme liekkiä. Mutta haluan lisätä siihen tämän: vasta tällaiset säkeet saavat sen todelliseen loimuun.

Menneen viikon täyttivät monet hyvät aamut. Ensin tuli lämpö ja kukat alkoivat kukoistaa. Sinivuokkojen jälkeen sujahti valkovuokkojen katras rinteeseen ja tuolla ne kummatkin kukkivat edelleen yhdessä kuin Suomen liput konsanaan. Tällainen kansallistunne lienee hyväksyttävää. Se ei sorra ketään, mutta hivelee mieltä suvituulen lailla.

Myös keltavuokko on jo nostanut aran päänsä. Paljon niitä ei täällä kasva, jokunen silti. Vuosi vuodelta ne leviävät myös hitaasti, joskin rinteitä ne eivät täällä taida koskaan vallata. Kiitos silti, että te harvat jaksatte pitää pintanne. Monimuotoisuus on elämän perusiloja.

Eräänä aamuna lähdimme A:n kuvausretkelle jo ennen seitsemää. Aamut ovat aina parasta aikaa ja nyt varsinkin. Näkee kauas nähden paljon, voi sanoa.

Ihmisiä on vähän, luonto vasta herää. Ja miten kaunis voi olla yksi ainoa hiljainen hetki, kuvajainen veden pinnalla.

Ajoimme Porlaan, joka on Lohjanjärven rannalla. Ennen tutkimuslaitos, nyt pelkkä ulkoilualue kaikille kulkijoille. Lokkeja, tyyni järvi, nokikanoja, vain pari hassua muuta ulkoilijaa minun ja A:n lisäksi. Hänellä kunnon kamera, kuten aina, minulla puhelin kuten aina. Ja niillä eväin etenimme. Kuvasin ensin häntä (salaa).

Ja sitten A. tietenkin myöhemmin kuvasi minua noin vain ja käski seistä mallina. Otin operaation tyynesti vastaan, kuten näkyy.

Yksi kuva kertoo joskus enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta, kuten Erno Paasilinna kirjoitti, yksi kuva valehtelee myös enemmän kuin tuhat sanaa.

Näin on varsinkin nykyisin fotoshoppien aikakaudella. Kaiken voi kuvassa väärentää. Maisema jossa on luonnolliset värit tallella, alkaa olla harvinaisuus. Itse en halua manipuloida, koskeakaan niihin mahdollisuuksiin. Jos jotain teen, niin rajaan kuvaa joskus. Se lienee vielä luonnonmukaista; hyväksyttävää luomua?

Nyt on lauantaiaamu, kello on vähän yli 9. Olemme heränneet jo viiden jälkeen joten päivä on alkanut aikaa sitten. Hoidossamme on paraikaa herra Pate, hienostunut mäyräkoira eli mäyris, joka arvonsa tuntien ei halua kuin parasta suuhunsa. Jopa herkkuluut saattavat pitkäksi aikaa jäädä sen kuonon eteen, kun Pate loikoo ja tuumii. Ja mikäs, ei ole kiire minnekään.

Pääasia, että pieni koira saa hellyyttä, rapsuja, lepoa ja herkkuja. Siinä elämän todellisin sisältö.

Ulkona luonto on taas yllättänyt. Aamuyöstä satoi räntää isoina hiutaleina ja peitti maata harsollaan. Otin kuvia siitäkin, miksi en ottaisi. Ja lasitetulta kuistiltamme se kävi niin, ettei edes kenkiä tarvinnut laittaa jalkaan.

Näin kuisti osoitti taas toimivuutensa. Kun maisemaa sieltä katsoi, tuntui kuin olisi istunut teatterin parhaassa aitiossa. Miten päivä tästä jatkuu, sitä en tiedä. Mutta tuskin mitään pahaa ainakaan tapahtuu. Kyllä se meistä itsestämmekin riippuu.

Räntälumi sulaa, kukat katsovat taas taivasta avoimin silmin, kuten me itsekin. Uusi helleborus on sekin jo heräämässä, jouluruusu. Vähän myöhässä joulusta, mutta parempi niin kuin ei milloinkaan. Ja illansuussa teen vaikkapa saunan taas. Kotoinen kyly kerran viikossa, se tapa talon pitää, kuten joku aamuvirkku on ylpeästi todennut.

Ja saunan tein. Äsken se valmistui ja nyt olen palannut löylyistä tukka puhtaana. Olo on auvoinen ja taivaallinen. Kuten usein tässä talossa muutenkin.

(24.4.2021)