Kirjamessuilla olen tainnut olla niin kauan kuin niitä on järjestetty, ensin Turussa ja sitten Helsingissä, myöhemmin pienemmässä mittakaavassa muuallakin Suomessa. Alun vaatimattomista tapaamisista on päästy massiivisiinkin koko valtaisan messuhallin täyttäviin tilaisuuksiin, jossa kymmenet toiveikkaat kirjailijat pitelevät mikrofoneja ja yrittävät yhä kovemmilla äänillään saada ihmisiä ympärille kuulemaan, mitä asiaa heillä oikein on.

Yleensä messuamisen kohteena on se kirja joka on juuri saatu aikaan kirjailijan ponnistuksin ja kustantajan suostumuksin. Joka lavan ja nurkkauksen ympärille kerääntyy pieni tai suurempi ihmisjoukko ja lopulta suurten ja ns. valovoimaisten nimien ilmaantuessa koti- tai ulkomailta jopa yli tuhat ihmistä. Ja myös kirjoja näkyy jäävän käteen. Kirjakasseja riittää, muovisia lähes kaikki. Toivottavasti ajatus muovien yhdenmukaistamisesta ja sen jälkeisestä kierrättämisestä viimein toteutuu. Monissa maissa ihmiset saavat muovia sisäänsä jopa juomaveden mukana, jos olen oikein ymmärtänyt. Suuretkin meret voivat jo olla sairaita, kuin syövän saaneita muovijätettä kelluttaessaan. Delfiinien ruumiinavaukset eivät ole kaunista katseltavaa.

Tänä vuonna Turku jäi väliin oman sairauteni tähden ja peruuntui, mutta Helsinkiin saatoin jo ajaa. Koska ensimmäinen esiintymiseni oli kello 11, lähdin hyvissä ajoin liikkeelle parkkihallin ruuhkat muistaen. Jonoa halliin silti oli myös kello 10, jolloin messut avautuivat, mutta vielä parkkiin helposti mahtui, onhan tasoja riittämiin. Jostain syystä kaltaiseni koira ajaa aina tasolle 3, sillä sieltä löysin taas itseni. Päällysvaatteet autoon, sitten sisään, ja esiintyjäpassi esiin. Ja niin olen aamu-unisessa hallissa, jossa kuitenkin kävijöitä alkaa jo olla lähes yhtä paljon kuin näytteilleasettajia.

Mitä sitten, mitä nyt? Takauma -lavaa jolla puhuisin vasta kello 14 ei tarvitse etsiä, se on aina samassa paikassa. Aleksis Kivi taas näkyy muuttelevan sijaintiaan. Kävin Tammen osastolla ja tapasin Harrin jolla oli oikein kartta. Sen avulla suunnistan ja löydän kuin löydänkin lavan hallin toisesta päädystä, jossa tyhjää enemmän kuin täyttä.

Väljyys ei ole pahasta. Ja pian halli on jo ihmisiä täynnä. Minun ohjelmassani on ennen puheita tavata sekä Esa Utukka että Cecil Hagelstam: vanhat kirjat ovat aina kiinnostaneet ja aina kiinnostavat. Vanhassa vara parempi, sanoo suomalainen sananlasku, mutta toki uuttakin kannattaa seurata. Jokaisella makunsa, ilonsa, halunsa, rutiininsa. Pääasia että kirja on hyvin kirjoitettu, elävää ja monipuolista suomea.

Tästä puhumme Aleksis Kiven lavalla Saara Tiuraniemen kanssa. Lasten lukutaito on nykyajan vempaitten ansiosta aika dramaattisesti putoamassa entisiltä koturneilta, koska älyvälineiden kautta ilmaiseminen ei enää vaadi kielen taitoja. Pelkät kuvakkeet, nuo emoijit ja meemit ynnä muutamat sanat saattavat jo riittää nykypolvelle kommunikaation välineiksi. Väitän että kansa jakautuu lopulta lukutaidon hallinnan tai hallitsemattomuuden myötä entistäkin selvemmin kahtia: hallitsijoihin ja orjiin. Hallitsijat kirjoittavat lait ja tulkitsevat niitä, orjat tottelevat ja nöyrtyvät koska muutakaan eivät osaa.

Saara kertoo viimeisimmän tutkimuksen tuloksista, Suomessa vanhemmista enää 25 % lukee lapsilleen. Se ei houkuta lapsia kirjojen pariin. Ja totta. Mitä vähemmän luet, sen vähemmän tiedät. Ja ehkä myös näin: jos alamme kirjoittaa yksinkertaisesti ja sanoa asioita vain yksinkertaisella kielellä, on tuloksena yksinkertaisia lapsia. Onhan lukemisessa kaiken aikaa myös uusien asioiden sanojen ja ajatusten itseoppimisen ilo!

Ehkä kyseessä oli messu, ehkä saarna. Onko tällaisilla puheilla sitten enää mitään vaikutusta, se taas on kokonaan toinen luokka ja liikutus, kuten Juutas Käkriäinen sanoi. Ah Joel Lehtonen! Runokokoelmasi Hyvästijättö Lintukodolle  symboloi nimellään kaikkea sitä mitä Suomessamme juuri nyt tapahtuu.

Esiintymisten väliin jää aikaa parikin tuntia ja niin saatan tehdä sen minkä aina: ostaa Cecil Hagelstamilta jonkin harvinaisemman kirjan. Sellaiseksi osoittautuu tällä kertaa Ranskassa julkaistu Anna Ahmatovan esikoisteos Vetsher, Ilta, joka on saanut ranskaksi nimen Le Soir. Teos on bilinguaalinen, runot ovat ensin venäjäksi ja sitten oikealla puolella ranskaksi. Kirjaa ei ole edes sidottu, sen erityisen hyvälle vesileimapaperille vuonna 1986 tehty painos on pieni ja jopa käsin numeroitu. Niteeni on saanut numeron 695. Muutama tuttu runo osuu heti silmiin. Menen kahvilaan ja luen teosta siellä ja sitten Esa Utukalta ostaamaani Hellaakosken Jääpeiliä. Se taas on näköispainos, jonka Otava näkyy vielä tehneen vuonna 1998 – 70 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen. Siihen on mahtunut vaikka mitä kirjasintyyppejä, fraktuuraakin, jota onneksi 40-luvun alakoulussa meille opetettiin. Niinpä niidenkään runojen lukeminen ei tuota vaikeuksia.

Kas näin Hellaakoski:

 

”Ma tahdoin nähdä korkean, ja nähdä matalan.

Näin kyllin mieltä korkeaa, jos mieltä matalaakin.

Ja vieras oli katse molemmilla.”

 

Seuraava säkeistö koskettaa itseäni läheisemmin kuin olisin tahtonutkaan:

 

”Ma tahdoin nähdä elämän. Ja nähdä kuoleman.

On nähty virta elämän. Ja kaista kuolemaakin.

Ja soudeltu on niitten lainehilla.”

 

A propos. Hellaakosken korkea mieli ei tarkoita korkeakirjallisuutta, jota on syytä arvostaa, vaan koleampaa ylhäisyyttä, tekee mieli huomauttaa.

Kuljen taas käytäviä onnekseni vielä elämän virrassa ja harhaannun kohtaan jossa kolme tuttua ihmistä on Suomalaisen kirjakaupan nurkkalavalla: Riitta Kylänpää, Touko Siltala ja Pentti Linkola. Kaikki heidät tunnen jo vuosien ajalta ja pysähdyn kuuntelemaan. Kyseessä on Linkolan elämäkerta jonka Riitta on kirjoittanut ja Touko kustantanut: Ihminen ja legenda. Ihmiseen nimeltä Pentti Linkola tutustuin jo 60-luvulla ja aina joskus olen tullut häneen törmänneeksi. Kohde istuu jo iäkkäänä ja yrittää puhua mikrofoniin siinä aina onnistumatta. Mieleeni jää silti Linkolan lause, jossa hän kiittää äitiään siitä että tämän hyvyyden ansiosta hänestä ei sittenkään tullut terroristia.

Ostan kirjan, olen aina pitänyt myös Linkolaa itseään erinomaisena sanankäyttäjänä, ja olen sitten ensimmäisenä jonossa nimikirjoituksia pyytämässä. Saatan nyt palauttaa Pentille lauseen jonka hän aikanaan tuli sanoneeksi minusta kun päivitteli tuotantoni laajuutta: kuinka monta hehtaaria hyvää metsää on kaadettu jotta ne kirjat on saatu aikaan! Vähän metsää on mennyt tässäkin painatuksessa, sutkautan, mutta eroamme kuten aina ystävinä. Ja kirja on hyvä ja kiinnostava, Linkolan huoli luonnon tilasta aiheellinen; keinoista voimme sitten aina keskustella. Mutta suurin osa hänen jyrkimmistä lausumistaan menee kyllä provokaation piikkiin.

Kirjailijaliiton lavalla Takaumassa luomme sitten myöhemmin liiton puheenjohtajan Jyrki Vainosen kanssa hänen kysymystensä johdattamina katsauksen menneisiin vuosiin, myös kustantamisen muutoksiin. Onhan kehitys ollut hurja: vähälevikkinen kirjallisuus ja sen monet hienoimmat lajit kuten runous, novellit, esseistiikka on pyyhkäisty marginaaliin, pääpaino on proosalla, romaaneilla, joita julkaistaan vain siksi että niitä myydään ja ostetaan.

Vanha jaottelu pörssin ja katedraalin sisältäviin kustantamoihin ei enää pidä paikkaansa, vain pörssi (lue: tuotto) kelpaa suurimmille. Ennen tuotto saattoi olla henkistäkin, nyttemmin se on toden totta yhdentekevää. Muutama kunniallinen kustantamo sinnittelee vielä. Löytyy Siltalaa, Teosta; löytyy vielä pienempiä pajoja joissa taotaan tuotteita joita kirjakaupat harvemmin edes maksusta suostuvat ottamaan myyntihyllyilleen paria itsenäistä liikettä lukuunottamatta. Taas muistan Katrin Pienen kirjapuodin Turussa ja käytävällä hänet tapaankin. Henkireikiä on, jos kohta harvassa. Tunnen itseni hylkeeksi jonka tämä uusimuotoisen kustantamisen talvi lähes musertaa: avantoja jäästä on yhä vaikeampi löytää.

Aina olen päättänyt, etten enää voi kerta kaikkiaan hankkia uusia kirjoja, mihin minä ne saan laitetuksi, mutta neljäskin teos osuu vielä käteen. Se löytyy antikvariaatista jossa vain vanhoja ja selvästi jo ajan kuluttamia kirjoja myydään. Tämä teos on kokonaan venäjänkielinen. Kyseessä on Nikolai Gogolin näytelmä Revizor eli Reviisori, sen alaotsikko luonnehtii näytelmää komediaksi (komedija).

Niteen on julkaissut Izdanie Panafidinoi vuonna 1916 ja teksti on vielä vanhan venäjänkielen aakkosten ajalta, juuri ennen vallankumousta. Ensimmäisen maailmansota on silloin vielä jatkunut ja tsaari Nikolai ynnä Rasputinkin olleet elossa; pappismunkki murhattiin vasta 30. joulukuuta saman vuoden lopulla. Ja kuten Rasputin oli ennustanut, siihen päättyi Venäjä. Mutta vain tsaarillisena valtiona. Silti myös vanha Venäjä on pysynyt elossa yhä, niin Neuvostoliitossa kuin tämän uusimman muunnelman sisällä ja rinnalla. Kirjallisuus on sellaista. Reviisoria tarvitaan siellä samoin aina. Kuten Gogolia yhä. Ennen kaikkea tarvitaan lukutaitoa ja kirjaa niin siellä kuin täällä ja kaikkialla maailmassa. Vaikka hyvä taide ja klassinen musiikki ovat myös tärkeitä, olisi ainakin oma elämäni ilman sanoja, lauseita ja niistä hahmottuvia kokonaisuuksia sittenkin kuin tyhjää täynnä.

 

(30.10.2017)