Herään yöllä siihen että myrsky ulvoo hormistoissa ja ulkona. Juuri kun näytti että kevät tulee, talvi päätti näyttää voimansa. Joki oli jo auki, mustarastas laulahtanut, kaksi tuttua joutsenta ilmestynyt pesimismielessä takasuolle.

Ja nyt: samojen joutsenten, lentämiseen niin vastentahtoisesti ryhtyvien, on äkkiä palattava takaisin sinne mistä löytyy sulaa vettä ja ruokaa. Sillä vaikka ruokimmekin pikkulintuja joita nyt on riittänyt kymmeniä hömöistä ja sinitiaisista pyrstötiaiseeen ja harmaapäätikkaan, juuri joutsenille lintulaudoista ei ole niin mitään iloa.

Vuosi sitten sinivuokot kukkivat.

Nyt näyttää tältä. Taas muistan Hailuodon kalastajan lohkaisun kun lauttaa myrskysäässä odotettiin: ”Se on Isä ylläällä kun säät säätää.”

Mietin yöllä herätessäni milloin on maaliskuun idus: nytkö vai viikon päästä. Kello oli silloin kolmen maissa. Idus kiusasi, oli otettava selvää. Oikea vastaus löytyi tietenkin netistä: 15.3. Silloin 56-vuotias Gaius Julius Caesar murhattiin senaatin istunnossa vuonna 44 ennen ajanlaskumme alkua.

Tuo päivä oli yksinvaltiaalle tavanomaisen tuntuinen, mutta siihen liittyi huonoja enteitä. Caeserin edellispäivänä uhraamalta härältä ei ollut löytynyt sydäntä, mikä oli jumalten lähettämä varma ennusmerkki kuolemasta. Hänen vaimonsa oli myös nähnyt unen jossa mies makasi verissään. Mutta pitihän työ hoitaa ja senaatissa Caesaria odotti veitsien kanssa kaksikymmenpäinen joukkio tikareineen. Joukossa olivat jopa hänen ystävänsä Cassius ja Brutus. Ceasar ehti vain huudahtaa: ”Et tu, Brute” – Sinäkin Brutukseni – ja kuolla. (Näin legendan mukaan). Yksinvaltiaan elämä oli jälleen kerran päättynyt, mutta onnea se ei tuonut. Kolmessa vuodessa myös jokainen salaliittolaisista oli seurannut perässä eikä heille siten senaatin hetkellisestä vallasta ollut mitään iloa.

Caesar olisi joka tapauksessa myöhästynyt Kristuksen syntymästä ja sai pitää omat jumalansa, Kreikasta perityt. Ja historiaan hän jäi. Keisarina ja seuraavana yksinvaltiaana jatkoi edeltäjän työtä Augustus, Caesarin kuolinvuonnaan perilliseksi adoptoima poika, silloin tosin jo 19-vuotias.

Eipä Augustuskaan tiennyt, minkä mylleryksen muuan Jeesus sittemmin Kristukseksi muututtuaan sai lyhyellä elämällään aikaan, ainakin mitä maailman uskontoihin tulee.

Tältä Jeesus näyttää taiteilijoiden silmin. Todellisuus oli luultavasti paljon paljon raadollisempi. Aramealaisen kuva voisi olla tällainenkin:

Augustuksen aikana Rooma oli suurvalta, uskomattoman laaja, nykyään jäljellä siitä on enää piskuinen ja taloudellisten sotkujen täyttämä saapas, tosin aina niin sympaattinen ja kutsuva. Jupiter (Kreikan Zeus) on aikaa sitten siellä syösty jumalien valtakunnan johdosta ja tilalle otetun Kristuksen nimeen vannova katolisen kirkon keskus. Se sijaitsee yhä Italian sydämessä, Vatikaanin valtiossa. Vatikaanin valtion uusin paavi seikkailee juuri nyt Irakissa uskomattomien poliisisaattueiden keskellä. Uskontojen veriset sodat ovat valitettavasti edelleen totta.

Itselleni maaliskuun idus on aina merkinnyt pelkästään kevään tuloa; Caesarin kohtalo on sivuseikka. Viime vuonna kevät tuli jo helmikuun lopulla jos kohta pysyi sitten kylmähkönä kesään; mutta juuri nytkin tätä kirjoittaessani vinkka viima hyytää pihalla ja lumi lentää pölyävänä pulverina. Taas se alkaa peittää maat ja mannut, jotka juuri lähes ehtivät sulaa.

Tämä ei tunnu hyvältä etenkään siksi, että koronan aiheuttama uusi sulkutila alkaa huomenna eivätkä edes kahvilat enää saa olla auki, jos oikein olen ymmärtänyt. Karjaa paimennetaan jälleen pilttuisiin ja se tietää yhä enemmän myös mielenterveydellisiä pulmia lapsista ja perhekriiseistä puhumatta. Kun koko laskun suuruus joskus vuosien päästä nähdään, sen perästä ei puutu nollia. Mutta mitäpä siitä. Nyt ajetaan näin ja toiset joutuvat hoitamaan jälkisiivouksen. Se hieno puoli kaikessa poltiikassa aina on.

Rokotusten piti meidät pelastaa, vaan toisin kävi. Kun olen tutkiskellut Lohjan kaupungin rokotusjärjestystä, vuoroni olisi jo ollut iän puolesta, mutta pieni asteriski ja sen antaman viiteen ilmoitus kertoo, että rokottaminen alkaa vasta kun Modernan rokotetta on varastossa eli kapulakielellä ikäryhmäni rokotus ”varmistuu rokotteiden saatavuuden mukaan”.

Hauskasti sanottu. Rokotusjärjestys on tosin minulle itselleni yhdentekevä. En pelkää itse koronaa, mutta kyllä sitä että tarttuttaisin jonkun toisen. Jos olisin Ceasar, määräisin rokotettavaksi terveydenhoidon henkilökunnan jälkeen kaikki kotiensa ulkopuolella työssäkäyvät ja myös ne nuoret jotka eniten liikkuvat ja koronaa levittävät; sitten vasta muut. Kyllä silloin mekin saisimme suojaa, kun tauti ei leviäisikään tällä nopeudella. Samoin keskittyminen HUSin alueelle olisi varmaan ollut järkevää. Vaan turha tässä on mutista. Hallitsijamme ovat jälleen kerran puhuneet niin kuin ennenkin. Eikä muuta kuin basta, kuten italian kauniilla kielellä edelleen vaikkapa Ciceron, Senecan ja muutaman muun filosofin hengessä todetaan.

Käväisin aikaisin aamupäivällä Lohjalla, koska iltapäiväksi on tulossa A:n tytär ynnä miehensä ja piti hankkia lisäprovianttia, joka eilen unohtui listalta. Tie oli jäinen ja jään päälle satanut lumi lisäsi ajon jännittävyyttä. Onneksi olin kesken talvea tehnyt investoinnin uusiin talvirenkaisiin ja kun ajoin Mummo Ankan vauhdilla, ei lopulta ollut hätää missään. Sunnuntaiaamuna pienemmät tiet ovat myös lähes tyhjiä nykyään; koronan ansiota sekin. Kun elämä hyytyy, se hyytyy.  

Ja sitten menin hellan ääreen. Tänään minä tein rahkamustikkapiirakan (se on uunissa) ja itse asiassa nyt jo hellan päällä. Hieman paistui, mutta mustikoista tuli, hitto vie, liikaa nestettä. En tietenkään muistanut sitä.

Tein myös focacciaa a la Sitarla. A. taas valmisti sienirisoton, joka on lempiruokaani. Italiassa siis pysytään. Focacciani paistui sekin äsken. Kas näin:

Miten tuohonkin ruokalajiin, leipään, tulin eksyneeksi. Huvittava sanoa, että autoradion ansiosta. Kuuntelin kerran Loopia ja sen nuorten juontajien höpötystä pizzoista ja pizzauuneista, naureskelin, minkä taisin jo kertoa kerran, mutta nyt olen pääsemättömissä 00-jauhojen kanssa. Vain ne enää kelpaavat pizzaan ja focacciaan.

Onneksi tällaista hifistelyä on elämässäni vähän, toinen asia josta en hennoisi luopua on vanha kovahko vuohenjuusto, jota joskus vielä käyn hakemassa palan Lentävästä Lehmästä Hakaniemen hallissa. Jos kaikesta luopuu, mitä jää? Muu elämä saa olla sitten niin askeettista ja nirsoa kuin suinkin.

Näin päivä on päässyt vauhtiin, tämä päivä jota luulin maaliskuun idukseksi, mutta joka onkin vain aivan tavallinen sunnuntai ennen uuden lockdownin alkamista huomenna. Nyt jos koskaan tarvisisimme lempeää kevättä joka antaisi kaikille mahdollisuuden ulkoiluun ja raittiin ilman hengittämiseen.

Kyllä. Tiedän, että siinä suhteessa me olemme kerrankin etuoikeutettuja. Tuossa ympärillä on tuuheaa vanhaa metsää, jota en suin surminkaan hakkauta. Se jo antaa viljalti happea, otsonia, puhtautta, raikkautta. Ja kaiken lisäksi maalla on tilaa puuhata ja kulkea. Nyt jos koskaan olen onnellinen landepaukku, ihan se sama, jota 15-vuotiaana stadilaisena joka juna-asemalla kauan kauan sitten pilkkasin.

Voi minua ja meitä. Silloin elettiin vuotta 1958 ja olin ensimmäistä kertaa matkalla pohjoiseen kaveriporukan kanssa hiihtolomalle. Junan päämääränä oli Vuokatti ja Suomen Ladun slalomkurssi. Viikko kului siellä humahtaen ja mitä opinkin, niin ainakaan viisautta en. Vasta hitaasti on edes alkeellinen ajattelu alkanut rämpiä aivoihin. Ja yhä kehitys toivon mukaan jatkuu. Syytä onkin. Muuten meidän käy huonosti.

.(7.3.2021)

P.S.

Nyt on sitten jo naistenpäivä eli maanantai 8.3. Kaunis aamu, aurinkoa täynnään.

Jos naiset ennen tarvitsivat oman päivänsä, koska heidän alistettu asemansa oli yhteiskunnassa kestämätön joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, tuntuu, että nimenomaan täällä Suomessa naisilla on jo lähes samat oikeudet kuin miehilläkin. Olkoon tästedes jokainen päivä naisten ja kiitän että saan olla myös tässä kehityksessä mukana A:n kanssa. Sen kunniaksi kuvasin forsythian eli onnenpensaan oksia ja kullervon tai pionin näköisiä kukkia, jotka aamulla Lempolasta hain. Ihan kyllä vain kaupasta.

Kävimme sitten äsken vielä viimeisellä sopalla Pusulassa Pikku Omenassa ennen sen sulkeutumista. Paluumatkalla törmäsimme joutsenpariskuntaan joka vastoin odotuksia edelleen sinnikkäästi vaeltaa talomme edessä avautuvalla pellolla. Usko kevääseen on voimakas ja niin myös pesimisvietti. Hyvää naistenpäivää siis joutsenillekin!