Miten aika kuluu? Lapsena hitaasti, vanhemmiten yhä nopeammin, sanotaan. Ja tuntuu, että se pitää paikkansa. Jos lapsena tunnin odotus oli tuskaa, ehtii tunti nykyään kadota päätä kääntämällä. Ainakin joskus.

Vuosi sitten ystävänpäivänä menimme naimisiin A:n kanssa ja yhä olemme pari. Onnitelkaamme toisiamme. Yhteen vuoteen kun on mahtunut enemmän tapahtumia ja asioita kuin joskus ennen kymmeneen. Vauhdissa on silti pysytty.

Nyt on helmikuun kuudestoista, laskiaistiistai. Erona edelliseen vuoteen on paitsi ajan antama luja sinetti, myös lumen määrä ja talven kylmyys. Viime vuonna pihallamme kukki orvokki eikä lumesta ollut tietoakaan; joen tulvajärvellä uivat sinnikkäät joutsenet ja sorsiakin. Nyt joki on umpijäässä.

Vain koskipaikalla se virtaa vapaana, tummana ja kauniina. Mutta eipä joen jäälle kannata mennä kävelemään. Muutama suojapäivä avaa sen heti täyteen virtaukseen.

Talven valta on kuitenkin totta, ainakin vielä. Viime vuonna ei puuta tarvinnut juurikaan polttaa salin isossa uunissa; tänä vuonna olen sytyttänyt siihen tulen aamuisin jo kuukausia. Uunin lämpö on hyvää sydänlämpöä, parempaa kuin sähköllä saatu, vaan myös sähköä kuluu Carunan omistajien (valtion laillistamien ryöstäjien) iloksi.

Tule siis kevät ja armahda meidät, pienet palelevaiset ihmiset, sanailen, kun käännyn ilmojen haltijoiden puoleen.

Mutta eivät ne kuuntele, koska muinaisuskomme jumalia tällainen nykyihminen tuskin kiinnostaa. Sekin kalevalainen menneisyys on vielä tuossa aivan lähellä, mutta silti jo niin kaukana. Hauska on kuitenkin muistella sitä ja manata esiin mytologiamme nimistöä, metsän isäntä Tapiota tai sen emäntää Mielikkiä. Ahti, kalojen antaja, on nyt joka tapauksessa nukuksissa, koska edes pilkkiminen ei joen jäällä sen haurauden tähden mitenkään onnistuisi.

Enkä ole kalastaja muutenkaan; katiskalla vain.

Vuosi sitten alkoi korona tiukentaa otettaan, nyt se halllitsee meitä yhä tiukemmin. Osin arki on siihen mukautunut, osin ei. Vierailu Naantalin kylpylässä näytti, miten helposti kaikesta lipsutaan. Liikaa ihmisiä, ei juurikaan maskeja, ei etäisyyksiä; käsidesiä sentään. Mikään mahti ei saa homo sapiensia ruotuun, jos suuhun on hulahtanut lasi viiniä ja toinenkin. Mutta aina voimme äänestää jaloillamme ja sen teimme; tosin kaasupoljinta painaen.

Borta bra, men hemma bäst. Kotona olemme ja mikä täällä on ollessa. Ohjelmaa tarjoaa luonto, kevään hiljainen tulo, ensimmäisten pälvien ilmaantuminen, jääpuikkojen hidas kasvu ja lintulautojen sakeat vierasmäärät. Ravintolamme on suosittu, koska tarjolla on auringonkukan siemeniä, pähkinää ja talipötköjä. Pakko pinnistellä. Kauraa on turha laittaa, se jää näiltä siivekkäiltä jo syömättä, kun ovat päässeet paremman makuun. Kovin on sekin ihmismäistä, eikös. Vasta jos nälänhätä yllättää, kaurakin kelvannee.

Mutta meille ihmislapsille kaura kelpaa aina vain paremmin. Tuoretta kauraleipää maukkaampaa on vaikea löytää.

On aamu aikainen, kello hädin tuskin viisi. Pimeää yhä, hiljaista senkin edestä. A. nukkuu onneksi yhä, minä istun salissa ja naputan tätä konetta, hoitelen samalla myös juoksevia asioita. Pian lämmitän taas isoa uunia, sitten ehkä avaan television ja katson – niin, mitäpä muutakaan kuin Australian avointen tennisotteluita, joita sieltä aamuyöstä aina puolille päivin nyt lähetetään. Ja nyt sen myös teen.

Muutaman hyvän ottelun olen jo nähnyt ja taso kovenee vain. Olen aina sanonut, että tennis muistuttaa kaikista urheilulajeista eniten ihmiselämäämme: jopa jokaisen pelaajan luonne tulee siinä heti näkyviin rehellisyyttä myöten, kun tuomareita ei ole kentän vierellä. Kamppailua, vaan ei veristä. Taitojen mittelyä, mutta myös hengen voimien. Jos alkaa yrittää liikaa, puristaa usein tahtomattaan mailaa niin, että hyväksi tarkoitettu lyönti päätyykin harakoiden iloksi. Miten saada tasatuksi halu kunnon lyöntiin, itsehillintä ja rauhallisuus sellaiseksi kombinaatioksi, että pallo todella menee sinne minne haluaa. Mielen tyyneys, sisäisten voimien hallinta on eräänlaista tennisjoogaa, ajattelen. Silti päätökset täytyy tehdä sekunnin murto-osissa. Hankala yhtälö, jonka ratkaisemiseen auttavat vain ikä, kokemus ja toistojen määrä. Jos sitten enää nekään.

Suksille pääsimme jo eilen ja se oli uskomattoman hieno kokemus moneen moneen vuoteen. Ensin piti tehdä omaa latua umpihankeen, mutta valtaojan toiselle puolelle oli pellolle tehty latu ihan mottorikelkalla. Onnekkaita me; ei ketään missään, hiljaisuus ja aurinko vain.

Innostuimme niinkin, että hiihtelimme välillä kotiin, keitimme kahvit ja termari reppuun. Sitten taas matkaan. Lopulta päädyimme vanhaan latoon kahvittelemaan. Sen seinien tunnelma on aina yhtä ihmeellinen.

Lumi kutoo katon avulla omaa hapsuista ryijyään.

Vanhat olkipaalit tuoksuvat ja jo käytöstä hylätyt koneet muuttuvat vähitellen muinaismuistoiksi. Ja myös me, ehkä mekin joskus, mutta vasta vuosikymmenten päästä. Näin on hyvä ajatella.

Nurkan aukosta kurkistaa kuusennäre. Halunneeko sisään tuulelta. Vaan hatarahan tämä lato on; ilmaa riittää.

Hangella ei näy jälkiä ihmisistä, eläimistä vain. Ja kylläpä niitä riittää.

Itse eläimet pysyttelevät yleensä piilossa. mutta jäljet kertovat kyllä määrät ja usein laadunkin.

Miten paljon jälkiä näimme jälleen. Kauriit ja peurat tekevät omia polkujaan ja kulkevat usein samoja reittejä.

Siellä ja täällä on kulkenut kettu tai supi, tuolla taas jänis tai rusakko; kauempana ehkä naapurin katti tai jokin seudun villikissoista tai jopa ilves tassun suuresta koosta päätellen. Tai sitten kuvittelemme vain.

Koirista ei kuitenkaan ole kysymys. Ne eivät saa luonnossa kulkea vapaina, joten koirien tassunjälkiä ei näy, ellei pihallamme sitten, kun vierailulle saapuu huomenna itse ylhäisyys: mäyräkoira Pate.  Tämä vanha herrasmies ja filosofi ei enää kuluta aikaansa turhaan ja lapsekkaaseen juoksenteluun. Se keskittyy tärkeämpiin toimiin: rapsujen saantiin ja mahdollisiin herkkuihin. Kultakin kykyjensä ja kullekin ansionsa mukaan, kuten jo Karl Marx Pääomassa tuli sanoneeksi. Lausetta siteeraan usein, mutta vasta nyt sain selville, että kyseessä on itse asiassa ranskalaisen filosofi Louis Blancin miete, jonka Marx sittemmin noin vain omaksui.

Tiistaiaamu on alkanut. Australiassa pelataan tennistä ja televisio on tradition mukaisesti aina auki aamuyöstä asti. Dimitrov vastaan Karatsev ja bulgaari on vaikeassa paikassa, kun on juuri saanut hoitoa loukkaantumisensa tähden. Saapa nähdä miten käy: erissä Ossetian poika johtaa ja tuntuu pääsevän helpommin pisteisiin kiinni. Voittikin, joskin vähän väärää kautta.

Takassa palaa tuli, lintulaudan kuhina on vasta alkamassa. Näyttää siltä kuin tästä laskiaistiistaista tulisi pilvinen, mutta lauha. Suksille siis, kunhan aamun työt on tehty. Asteita juuri nyt vain kolme miinusmerkkistä.

Kevät tulee, tulee se, minä hoen. Ja kun kevät tulee, tulee muutakin sen myötä. Kun vain jaksamme odottaa, on mäki taas täynnä sinivuokkojen silmiä. Niissä on jotain A:sta muistuttavaa. Myöskään vuokkojen kaihoisaa katsetta on minun aina vaikea vastustaa. Vielä täytyy kuitenkin malttaa mielensä. Lumen alla ne uinuvat ja odottavat vain, että suojasäät saapuvat.

Kun jään jälkeen kuvaamaan, A. hiihtää jo latua kaukana. Vähän niin kuin Risto Rasan runossa kissa, pehmein, ah niin pehmein potkuin.

(16.2.2021)