Nyt juuri on alkamassa talvimyrsky, josta ennustetaan pahinta vuosiin. Vielä en näe kuinka paljon lunta pihalle on jo kertynyt, mutta tunnin päästä sekin selviää. Puoli yhdeksältä kun alkaa jo olla valoisaa. Ja mikäs on lumen tullessa; valkea puhdas lumi vain lisää valon määrää. Eilen vielä oli tyyntä ja kaunista kun kävin kuvaamassa erilaisia jokimaisemia.

Myrsky on kuitenkin tuloillaan ja totta. Myrsky, The Tempest oli ja edelleen on Shakespearen romanttinen näytelmä, eräänlainen komedia, jossa kulkee kuten aina myös traagisuutta matkassa.

Se sai ensi-iltansa 1611, yli 400 vuotta sitten. Näytelmän henkilöistä on jäänyt niminä ja käsitteinä elämään ainakin Prospero, Milanon herttua, jota Paavo Haavikko piti (ehkäpä osin ironisesti) esikuvanaan samannimisessä muistelmateoksessaan (1995). Caliban taas on saanut hirviön viitan harteilleen ja Ariel, ilman henki, edustaa sitten elämän valoisaa, parempaa puolta. Kumpikin on Prosperon palveluksessa. Caliban vihaa miestä, Ariel taas rakastaa. Jo siinä on mihin tahansa näytelmään kelpaava asetelma kaiken muun lisäksi.

Myrsky sopii siksikin, että tänään on A:n syntymäpäivä. Onneksi olkoon, meille kummallekin. Kuvaa en tietenkään saa taaskaan laittaa, mutta laitan kuitenkin, selän A:sta metsäkävelyllä. Toki tunnen hänet myös kasvotusten. Ei paha sekään.

Vähän yli kaksi vuotta sitten juuri hän tuli elämääni hyrskynmyrskyn lailla ja molempien ihmetykseksi tämän elämäni osaksi lopulta myös jäi. Sen myötä talo, Niemelän mäkitorppa Sitarlan kylässä, on minun lisäkseni saanut kokea siivous- ja muutosmyrskyn. Mutta koska A. on sittenkin Ariel eikä Caliban – vaikka väliin on osoittanut myös rakastettavan poltergeistin (räyhähengen) taipumustaan – olen suhtautunut kaikkeen tapahtuvaan tyynesti kuin Islannin ilmavoimien eversti, kuten entivanhaan hoettiin. Tuolla everstillä oli jäänsiniset silmät.

Se kuuluu kuitenkin jo aivan toiseen oopperaan, ei mitenkään minuun. A:n silmät taas ovat yhä cloisonnén siniset; samaa sinistä niistä löytyy kuin vanhoista kiinalaisista emalivaaseista. Tulkoon sekin nyt ikään kuin ohimennen mainituksi. Eikä elämän myrskyissä ja tyvenissä ole siksi hassumpaa purjehtia. Nytkään.

Tänään on päivä, jolloin eteläisessä Suomessa on moniäänisesti kehotettu välttämään autolla ajoa. Niinpä kaikki menot, lähinnä kaupoissakäynnit on peruttu. Me peruimme saman tien myös syntymäpäivämatkan Aulangon Spa:han ja olemme piankin valmiina lähtemään lähinnä pihan puhdistukseen ynnä muihin lapiohommiin. Tie autotallille aurataan aina naapurin toimesta, mutta tallille on talosta matkaa. Kun lumi on nuoskaa, tulee urakasta tavanomaistakin raskaampi.

Ei hätää, kuntoahan se vain kysyy ja lisää. En ole koskaan ollut mikään kuntosalilla kävijä, koska täällä maalla joutuu jatkuvasti tekemään ruumiillistakin työtä. Se jos mikä, tämä terve ruumis, pitää henkeä, animaa, kunnossa: Anima sana in corpore sano. Huvittavaa sinänsä että siitä juontuu urheilutuotteiden valmistaja Asicsin nimi. Mens sana in corpore sano on toki totunnaisempi sananparsi; mens tarkoittaa siinä mieltä.

Juuri nyt kello kahdeksan kuuluu alhaalta jo naapurin traktorin ääni. Tietä höylätään, vaikka iltapäivällä se täytynee avata uudestaan. On pakko taas kerran todeta, miten onnettomia me maalla-asuvat olemme: tämä  taloon päättyvä pikkutie aurataan aina aikaisin, kylätiekin, ja sitten vasta isompi tie Lohjalle. Lohjalla kaikki kadut ovat aina huonosti lanattuja, ja jos lopulta mennään Helsinkiin, on mylläkä ja katastrofi todellinen. Siellä jos missä tarvitsee autoilija lapion. Näin vuosi vuoden jälkeen, vaikka kuka mitä lupailisi.

Viime viikolla sain yllättäen Antti Tuurilta pitkän sarjan vanhoja valokuvia, jotka olivat parilta 1970-luvun Lapinvaellukseltamme, siis yli 40 vuotta sitten. Yllätys oli hauska; olin luullut kuvien jo kadonneen, jos kohta paljon vielä matkoistamme muistin. Mutta kuva tukee muistia ja herättää aina uusia mielikuvia.

Kuljimme kolmisin, pääasiassa Suomi-neidon päässä; se on minulle se aito ja oikea Lappi Pallas-Yllästunturien lisäksi. Retkueeseen kuuluivat Antti, minä ja Pertti Terho eli Ville, joka kuvat sitten otti. Mukana Antilla oli laavu, jossa pääasiassa nukuimme, mutta jos räkkä oli paha, kannoin myös pientä vaellustelttaa, jonne mäkäräinen saati edes polttinen ei päässyt – hyttysistä puhumatta.

Joka reissulla laihduin muutaman kilon. Katson taas kuvaa jossa nukun ja huomaan, miten märkä vaellustakkini selkä edelleen on; olemme siis juuri tulleet senpäiväisen matkamme määrään. Kokki eli minä on sammunut ennen ruuanlaittoa? Tai ehkä ateria on tehty ja uupumus voittanut vasta sitten. Muistan kyllä, että myrskykeitin Trangiaan piti heti leiripaikkaan tultua tehdä tulet, laittaa äkkiä nöttköttimuusi valmistumaan ja sitten vielä keittää tujut kahvit päälle. Ne keittimen yhdellä spriitäytöllä sai juuri ja juuri aikaan.

Muistan senkin, miten väsyimme tylsään muonaan ja rupesin varioimaan ruokia, kantamaan mukana mausteitakin (oi, sitruunapippuri!) ja miten Antin saamat kalat olivat todella maukas ja mainio lisä ruokavalioomme. Tässä kuva, jossa kalastuksenkin mestari (kuin nuori Hemingway tai Errol Flynn) näyttää senpäiväistä saalistaan. Pian tuokin kala joutui osaksi ruuansulatusjärjestelmiämme (onpa kauniiseen suomen kieleemme eksynyt sanahirviö!).

Koska myrsky ei ainakaan vielä ole katkonut sähköjä, alkoi A:n päivä leppoisasti. Paistoin aamiaiseksi croissanteja, keitin munia ja söimme niitä sitten hillon ja juustojen kanssa kahvia hörppien. Joskus näinkin. Kun matkoille ei pääse, voi tällaisesta ´eurooppalaisuudesta´ saada pientä iloa. Kyllä me vielä näemme Calabrian, vielä pääsemme Sisiliaan tai Normandiaan Caenia ja Omaha Beachiä katsomaan – ja sitten Lontooseen ja Englannin vehreälle maaseudulle. Last of the Summer Wine! Minne emme lähtisi, jos vain aikaa, mahdollisuuksia ja rahaakin löytyy  ja ehkä sitä löytyy joskus taas. Onhan häämatka yhä tekemättä.

Näin myrskypäivä on alkanut. Mihin se loppuu, emme vielä tiedä. Kävin äsken hakemassa puita liiteristä ja kahlasin jo nietoksissa. Paljosta lumesta tulee aina mieleeni nuoruuteni suuri rakkaus johon näemme ikuisesti palaan: Kawabatan teos Lumen maa. Sain sen palkinnoksi, kun voitin vuonna 1964 Ylioppilaitten taidekilpailujen proosasarjan. Se tuli paketissa yhdessä yhdeksän muun Keltaisen kirjaston teoksen kera.

Lumen maa niistä teoksista lopulta ainoana jäi. Osaisipa kirjoittaa kuin hän. Mutta kirjailija ei voi olla kukaan toinen, vain oma itsensä sanon Erno Paasilinnan aforismia mukaillen. Emmekä me vielä aivan Lumen maassa asu. Siellä, Japanin pohjoisosassa lunta saattoi olla puolikintoista metriä ja tietyöt tehtiin lapioilla. Naapurin traktoreista ei silloin ollut tietoakaan!

Syntymäpäiväsankari ahkeroi salin sohvalla. Minä naputan tätä makuuhuoneen vuoteella. Kaksi työhuonetta, kaksi tapaa tehdä. Muutaman tunnin päästä alan valmistaa päivällistä ja jos sähköä ei ole, teen sen vaikka uunin hiilloksella. Lohta ja perunaa; kyllä se meiltä niinkin käy, sanon nyt kuin uhossa. Mutta toivottavasti säänhaltijat eivät kuule uhoani: ulkona vinkuu yhä, lumi lentää vaakasuoraaan. Pysy sähkö, pysy! Pieni on ihminen luonnonvoimien edessä. Vähän niin kuin minä A:n.

P.S.´

Oli jo lähdettävä auraamaan tietä ja päivän sankari otti myös kolan käteen.

Niinpä tie on taas auki ja autolla pääsee mäen päälle. Ja illemmalla vielä kerta ja huomenna kerta ja siinä se on taas. Hetken. Mutta työ tekijäänsä paitsi neuvoo, myös kiittää. Ja minä myös. Kiitos A.

(12.1.2021)