1.

Muuan tapaaminen. Viime tiistaille sattui parikin merkkipäivää. Lokakuun 10. on nimenomaan Aleksis Kiven syntymäpäivä, mutta minulle jo muutakin. Tasan yhdeksän vuotta sitten olin mainittuna päivänä esiintymässä Pietarissa Suomen instituutin järjestämässä tilaisuudessa. Kerroin siellä Eduard  Uspenskista, josta olen vuosien mittaan jo paljon puhunut, kirjankin tehnyt, ja josta yhä marraskuussa taidan taas puhua. Mutta minkä sille voi, kun miehen ja hänen tuotantonsa on tuntenut jo yli 40 vuoden ajan.

Pietarissa oli vuonna 2008 syksy ja pimeä, sielussa myös. Mutta puhuin koska olin luvannut. Esitelmä meni sinänsä hyvin, kaiketi siksi, että sain suureksi osaksi olla äänessä suomeksi, puhetta tulkattiin saman tien. Välillä sanoin jotain myös horjuvalla venäjälläni. Sen horjuvuus ei johtunut viinasta vaan väsymyksestä ja käytön puutteesta.

Tilaisuuden jälkeen luokseni kiiruhti kaksi naista. En muista heidän kasvojaan, mutta muistan että toinen oli tumma ja toinen vaalea. Toisella oli punainen puku, toisella ei. He halusivat haastattelun lehteen siinä paikassa ja nimenomaan Uspenskista. Olin väsynyt ja yritin vastailla jotain, mutta mitään erityisempää siitä ei tullut. Lopulta annoin heille korttini ja sanoin kyllä vastaavani kysymyksiin jos he niitä lähettäisivät. Ja sitten erosimme. Ilta jatkui eikä sielun synkeys siitä valostunut. Mutta se on toisesta oopperasta, jossa eivät edes sopraanojen aariat enää nostaneet mieltä.

Kysymyksiä minulle todella lähetti sitten heistä toinen. Punapukuinen vaalea, vai oliko se se tumma? Vastasin niihin ja sain aikanaan vastauksistani ja haastattelusta kootun artikkelin katsottavaksi. Se oli niin täynnä virheitä, että kauhistuin. Mutta huvituin myös. Virheet olivat mairittelevia tyyliin ”Hän on Suomessa yhtä suosittu kuin Tove Jansson.” Näin ei ollut silloin eikä koskaan ole oleva. Mutta lauseen muistan kyllä aina.

Sain lopulta toimittajan kiinni ja aloin korjata näitä virheitä. Niiden korjaaminen jatkui ja jatkui ja siinä välissä avioliittonikin päättyi. Ja sitten tapasin lopulta myös jutun tekijän. Näin vihdoin kenen kanssa olin jo ehtinyt kirjoittaa kauan ja vuoden kuluessa aina vain perinpohjaisemmin.

Naisen kasvoja en vieläkään muistanut nähneeni, mutta ainakin tunsin hänet jo erittäin hyvin. Myös kaikki ulkoinen hänessä viehätti minua, mutta tärkeämpiä olivat sanat joita olimme vaihtaneet. Sanat ovat avain jopa ruostuneeseen lukkoon, ne öljyävät sen. Näin myös kävi. Tästä tapaamisesta seurasi, että naisesta tuli vähän yli vuoden päästä vaimoni. Svetlana oli ja on parasta mitä minulle tässä elämässä koskaan on tapahtunut.

2.

Kivi. Aleksis Kiven päivä on aina itsessäänkin yhä tärkeä. Nyt sen merkitys vain korostui kun Suomen Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlaa vietettiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Toki halusin paikalle, kun taas liikkumaan kykenin. Enkä ollut ainoa. Enpä usko että koskaan olen nähnyt yhtä aikaa näin monta suomalaista kirjailijaa, ikäpolvea, kerrostumaa, enkä usko tämän jälkeen näkevänikään. Ellei sitten kun 125-vuotisjuhlaa vietetään?

Juhlan kunniaksi oli saatu valmiiksi myös liiton historiikki Kivelle rakennettu. Dosentti Kai Häggman oli tehnyt kelpo työn. Hän piti lopuksi puheen selostaen historiikin kursimisen monipolvisia vaiheita sekä liittomme hidasta kehittymistä ammattiyhdistyksen kaltaiseksi. Häntä ennen olivat jo puhuneet liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen sekä tasavaltamme presidentti Sauli Niinistö. Kaikki puheet kuunteli mielellään, mikä ei ole kovin tavallista. Sauli Niinistö puhui jopa ilman paperia, vapaasti ja hyvin. Mietin sitten liittoamme, jonka jäsenenä olin tullut olleeksi 52 vuotta. Se on kohtuullisen pitkä aika. Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin siihen on jo ehtinyt mahtua.

Lämpiössä oli juhlan jälkeen tarjoilua ja sellainen meteli ettei ajatuksiaan enää kuullut. Kiven patsas oli kivenheiton päässä ikkunoiden takana torilla. Alakuloinen patsas, mutta harvatpa olivat metsän pojan ilonaiheet kirjallisuuden rintamilla. Paljon on Kivestä kirjoitettu ja paljon hänestä varmaan yhä kirjoitetaan. Mutta yksi on varmaa: kaikki minkä me jäljessätulevat itse kirjoitamme perustuu hänen tuotannolleen – tavalla tai toisella.

3.

Oksanen. Jotain yhteistä on August Ahlqvistilla alias A. Oksasella ja Sofi Oksasella. Kumpikin on näköjään ollut ja yhä on jumalallisen varma omasta nerokkuudestaan ja erinomaisuudestaan, kumpikin on ladellut mielipiteitä joiden uskoo järisyttävän Suomea ja koko maailmaa. Ahlqvistin silmätikkuna oli Kivi, Sohvin kohteena milloin hiuslisäke, milloin silmitön Venäjäviha ja juuri nyt Melanie Trump. Itäblokin naisista Sohvi ei näyttäisi tietävän juuri muuta kuin omat stereotypiansa. Mutta eihän se noin suurenmoista ihmistä häiritse. Kumpikin naurattaa ilmiönä ja ihmisenä. He ovat paisuneet kuin sadun sammakot eikä omahyväisyydellä tunnu olevan mitään loppua. Kirjoittajina he ovat pelkästään keskinkertaisia jos sitäkään (A. Oksasella tosin on yksi hyvä runo), ajattelultaan yksinkertaisia ja jopa alkeellisia, mikä vain näkyy lisänneen vettä kummankin tyhjänä jauhavaan myllyyn. Ehkä on hyvä muistaa, että sana oksanen tarkoittaa edelleenkin vain pientä oksaa.

Taisi olla Bisquitin pakinassa, jossa Jumala pulaan jouduttuaan päätti kysyä neuvoa Jukka Kemppiseltä. Nyttemmin näyttää varmalta, että Hän kääntyy suoraan Sohvin puoleen.

4.

Kontinen. Pääsin viimein taas Taliin tennistä pelaamaan. Kyllä sitä olinkin jo ehtinyt kaivata. Ei vain liikuntaa kentällä ja reipasta lyömistä, pallon sijoittelua niin kuin mailalla joskus voi. Vaan koko repertuaaria: yläkierre, alakierre, lobbi, stoppari. Ja sitten täydellä voimalla pitkin linjaa! Se siitä ja loput pukuhuoneessa sitten. Kaivannut olin myös atmosfääriä, tuttuja kasvoja käytävillä, hälinää, iloa. Niin kuin kotiinsa olisi pitkältä matkalta palannut.

Mäkelän Pekka, Talin tenniskeskuksen johtaja eli tuo Parempi Mäkelä näytti myös tyytyväiseltä. Kontinen-Peers nelinpeli-iltaan oli myyty jo aimo kasa lippuja ennakkoon. Jarkko Niemisen jälkeen Suomen tenniksessä onkin ollut hiljaista, mutta Kontisen saavutukset ovat taas hiljalleen nostaneet lajia näkyviin. En ole enää mikään iltatilaisuuksien ihminen, mutta kun pelikentältä ja suihkusta lähdin kohti toista maailmaa, jossa aurinko pilkahteli pilvien lomasta kuin härnäten, tulin alakerran tiskiltä ostaneeksi lipun ensi viikon torstain otteluun lähes vahingossa.

Mitä näen, sen saan nähdä. Mutta aina näen jotain, myös uutta. Monta kertaa olen jo sanonut ja sanon taas: mikään peli ei muistuta elämää niin paljon kuin tennis. Voi olla että lause jää tyhjäksi sille, joka peliä ei tunne, katso tai itse pelaa. Uskokoon minua siis vain se joka haluaa. Uskon asioista kuten tiedämme on joka tapauksessa turha kiistellä.

5.

Sauna. Kaarlo Sarkialla on hieno säkeistö yhdessä runoistaan: ”On ehtoo hämäräinen/ ja saunat sauhuaa./ Ruislintu yksinäinen/ vain jossain narahtaa.” Leinon ruislintu taas laulaa, mutta kyllä se narahdus on, olen rääkän äänen alapellolta aikanaan kerran pari kuullut. Tänään on lauantai ja hämäräinen ilta lankeaa aina vain aikaisemmin. Mutta saunan laitan varmuudella sauhuamaan, kun viimeinkin viimeisimmän leikkauksen jälkeen saan taas sinne mennä.

Kylläpä sitä jo odotan, vaikka yhä on varhainen aamu, hipihiljainen ja pimeä. Ulkona liikkuvat lähinnä vain supi, ilves ja ehkä herra Mäyräkin. Kello on 5.12. Ei enempää, ei vähempää. Suurin osa Suomen kansasta nukkuu autuaan unta tai sitten vähemmän autuasta horrosta. Mutta jokin vipu minut herätti ja sai pystyyn liian aikaisin taas kerran. Vaan mikä tässä on ollessa. Voin vaikka päivällä ottaa ettonet, kuten vanha kansa ennen.

Tätä päivää aion juhlistaa Sarkian sanoin eli saunomalla. Saunaa ja rukiista leipää taitaa suomalainen kaivata aina kun ulkomaille joutuu (tai tahtoo) asumaan. Sakari Pälsi puhui ”kotoisesta kylystämme”. Se! Minulle sauna on sielun, mielen ja ruumiin alituinen uudelleensynnyttäjä, puilla lämpiävä sauna siis. Sähkögrillistä ei juuri saunaksi ole, vaikka sen kanssa miten venkoilisi.

Ehkäpä armas Unionimme vielä onnistuu kieltämään puiden poltonkin jota aletaan sitten ihan satelliiteilla valvoa. Mutta ainakin toistaiseksi voin edelleen pilkkoa rauhassa puut, sytyttää tulet sekä käydä aina välillä lisäämässä puita kiukaan uuniin sekä pari klapia myös vesipadan alle. Vihdat tai toisella murteella vastat ovat jo rutikuivia, yhtä niistä kostutan tulikuumassa vedessä ja laitan kiukaan päälle hetkeksi hautumaan sitä käännellen. Miten hyvä tuoksu täyttääkään silloin saunan. Sen helmassa kyyhötän ja puhdistun ja saan kuin syntinikin siinä anteeksi. Sitten vilvoittelen saunan kuistilla ja katson kauas alas laaksoon. Linnut ovat vaiti, ruislinnusta puhumattakaan. Mutta kevät odottaa jo tuolla jossain, siitä olen varma. Sen ajatuksen turvin voi jopa pahimman pimeyden taas kerran kestää.

 

(14.10.2017)