Aina on helppo toivottaa toisille mitä vain. Mieluusti sanomme lauseita jotka ovat tuttuja lähes kaikille: Pidä huoli itsestäsi, Terveyttä, Onnea, Hyvää ja rauhallista joulua, jne. jne. Tarkoitukset ovat aina varmastikin hyviä, mikä lienee toivotuksissa parasta. Usein ne ovat kuitenkin lähinnä muodollisia eikä niillä ole minkäänlaista vaikutusta. Silti positiivisuus voittaa negatiivisuuden, ainakin periaatteessa. Drop dead ei ole aivan samaa luokkaa sittenkään.

Positiiviseksi tarkoitettu on myös oma otsikkoni. Iloisuus ei kyllä ole ensimmäinen asia joka itsenäisyydestä tulee mieleen. Pikemminkin se, että oma itsenäisyytemme on aikanaan ikään kuin vahingossa saatu Venäjän kommunistien vallankaappauksen seurauksena ja sitten Talvi- ja Jatkosodissa suurin uhrauksin samaista Venäjää (Neuvostoliittoa) vastaan pidetty.

Iloa on muutenkin juuri nyt vähemmän koronan jo nyt aiheuttamien valtavien yhteiskunnallisten muutosten johdosta. Ne eivät aivan vielä näy, mutta lepäävät tuossa pinnan alla ikään kuin dynamiitti, jonka sytytyslanka palaa.

Mitä tahansa teemmekin, tulevaisuus ei ole varsin valoisa, niin monia taloudellinen katastrofi uhkaa. Veikkaisinpa niin, että vähintään viideosa kansastamme, miljoona ihmistä, vajoaa hitaasti lähelle köyhyysrajaa. Vain talouden uusi nousu maailmalla (edellyttäen että tämä pandemia todella tukahdutetaan eikä uusia tule) saattaa pyörät joskus taas pyörimään ja rahan liikkumaan. Miten ja milloin, sitä ei voi tietää kukaan.

Elämä ilman iloa on kuitenkin todella masentavaa ja nimenomaan siksi tahdon iloa edes toivottaa. Kunpa jaksaisimme iloita pienestä ja vähästä: jopa tuikusta ikkunalaudalla, varpusen sirkutuksesta pensaassa, ystävällisestä katseesta ja hymystä, joutsenten joilotuksesta.

Pieni on suurta, suuri ei sentään aina ole pientä, joskin siltä usein tuntuu. Televisioiden ja radioiden ohjemistosta 95 prosenttia on silkkaa surkeaa roskaa, mutta joskus sentään voi nähdä todellisen dokumentin, kunnon taidefilmin ja jopa haastattelun. Ainoa media, jossa hyvä on säilynyt ja yhä säilyy varmasti, on kirja; nimenomaan kirjallisuuden klassikot. Niitä on edelleen pilvin pimein saatavina antikvariaateista ja netistä vieläpä muutaman euron pilkkahinnalla – ilmaisista kirjastosta puhumattakaan. Mikään ei tunnu juuri nyt yhtä tärkeältä kuin se.

Itsenäisyyttä on myös oma ajattelu, keskittyminen hyvään ja katseen pitäminen toivossa ja tulevaisuudessa. Kunpa pystyisimme siihen.

Omassa elämässämme on yhä yritetty noudattaa yhtä periaatetta: tuoliin ei ole syytä jäädä istumaan, nukkumisesta puhumattakaan. Liikkuminen on tärkeää, vaikkapa sitten talon sisällä, mutta uloskin voi mennä, vaikkei sää sitä suosisi. Joka persuksilleen jää, se kuolee, sanon. Voi olla, että sairauksien tai muiden esteiden johdosta ruumis ei enää liiku, mutta silloinkin pääasia on se, että omassa päässä liikuu ajatus. Ilman hengen ravintoa ihminen kuolee. Kuinka moni meistä elää siksi täällä jo kuin zombi. Yksi koronan pahimpia saavutuksia lienee se, että henkisen kuoleman kohdanneita tulee aina vain lisää.

Kun edes Eestiin ei enää pääse, on jäljelle jäänyt oma maa. Paras ja kaunein kyllä edelleen, ainakin minulle. Paikkoja löytyy onneksi täältäkin, sellaisia joissa emme ole koskaan edes käyneet.

Jos nykyään lähdemme maailmalle, on suunta usein länteen. Sieltä löytyy aina Turku, tuo vanha pääkaupunki. Nyt vuorossa oli Wäinö Aaltosen museo, jonka näyttely ei ollut kummoinen, mutta rakennus aina yhtä hulppea. Salien korkeudessa alkaa ajatus aina lentää.

A. kuvasi ja minä otin kuvia hänestä. Paljon ei tarvita jotta mieliala nousee. Kuvia siis tästäkin reissusta jäi, kuten yleensä aina matkoistamme.

Lännestä meren rannalta löytyy myös Mathidedal, jossa kerran jo pistäydyimme. Toinen kerta ei ollut ensimmäistä pahempi, päinvastoin. Matildankartanon tarjoomukset ovat mainioita ja ilmapiiri siellä ihmisystävällinen. Sillä on merkitystä. Ihminen ei aina ole ihmiselle vain susi, vaikka ikivanha latinankielinen lause Homo homini lupus niin väittääkin. Teeskennelty ystävällisyys ei toimi, sen vaistoaa, mutta aito kyllä.

Alpakat ja alpakkamyymälä eli Ruukin kutomo ovat myös edelleen katsomisen arvoisia. Ensin kuvasin alpakan, jonka karvoista kudottu villa ei kutita allergista ihoani.

Sitten Ruukin kehräämön piha tuli vuoroon. Alpakkasukat seurasivat minua myymälästä ihan kotiin saakka.

Paluumatkalla löysimme Teijon keskustasta aivan sattumalta vanhanaikaiset joulumarkkinat. Kun Lohjan Menneen ajan markkinat oli peruttu, tästä tuli hyvä korvike. Kyllä ulkona voi markkinoida ja liikkua, kunhan välimatkat pitävät. Paljon näki jo myös kasvomaskeja, jota useilla ovat kuitenkin enemmän koristeita ja joukkoon kuulumisen tunnuksia kuin varsinaisia eli todella auttavia suojia.

Itäänkin ajoimme, Gumbostrandiin ja sen taidekeskukseen. Taide on siellä nykyään suoraan sanottuna tylsää sisutustaidetta, mutta tie sinne taas yksi kauneimmista minkä tiedän ja keskuksen tilat samoin. Onneksi yksi lasitaiteilija eli Ella Varvio sai silmissäni armon. Thread of life, Elämänlanka on tosiaan hauras. Se katkeaa, ellemme pidä varaamme.

Söimme ravintolassa maa-artisokkasopan, hyvää, mutta kahvit joimme sitten Gumbon rantakioskissa. Merellä oli taas kerran kunnon hiivari. Ainahan minä merestä pidän ja mieluusti sitä myös kuvaan. Niin nytkin.

A. kuvaa jatkuvasti ja on hankkinut lisää oppia. Juuri nyt hän on ottanut kuvia, jotka minusta näyttävät 1600-luvun hollantilaisen asetelmamaalarin tekemiltä. Miten hienoa, että kaikki on maailmassa yhä mahdollista. Vuosisadat kuluvat, paras taide ei. Siinä, jos missä on minulle elämän suola.

Juuri ennen itsenäisyyttä lumikin armahti hetkeksi kun saapui peittämään laaksoamme. Se lisäsi pimeyteen omaa valoaan.

Lumen maa, Kawabatan kuolematon kirja tulee aina mieleen, kun lunta katson. Tosin lumen maassa, Japanin pohjoisosassa lunta oli kirjan mukaan parhaimmillaan jopa puolisentoista metriä.  

Yasunari Kawabata (1899 – 1972) opetti minulle aikanaan 60-luvulla kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan toinen. Parasta oppia itselleni on aina ollut lukeminen. Miten olen oppia osannut soveltaa, se on sitten toinen tarina. Mutta oppi ei kaada koskaan ojaan, kai. Ja kuvat lumesta täällä, keijunmekon kukinta vielä joulukuussa, lumen allakin, on symboli josta on hyvä pitää kiinni.

Kaunis ja hauras on kukka, vähän kuin itsenäisyytemmekin. Grimmin sadun nimenä on Lumivalko ja Ruusunpuna. Meidän satumme taas voisi olla nimeltään vaikkapa Sinivalko (itsenäisyytemme) ja Viherpuna (luontomme).

Ei meille aivan huonosti voi käydä niin kauan kuin kummatkin pysyvät elossa. Niiden seurana pihalla filosofoi japaninlyhty. Se on kaukana Kawabatan maailmasta, mutta näyttää pitävän pintansa lumen allakin. Sitkeyttä jos mitä täällä juuri nyt myös tarvitaan.

(6.12.2020)