Kuvia menneeltä viikolta:

Päivät ovat vaihdelleet. Marraskuu. Harraskuu, tekisi mieli sanoa; niin paljon ovat työt siirtyneet sisään ja muuttuneet kuin harrastuksiksi.

Hartaus taas ei ole ollut pahemmin mielessä. Voisi toki olla. Ainakin minä olen kiitollinen sille, että saamme edelleen olla ja elää tällä kauniilla planeetalla, jota emme ihan kokonaan ole vielä turmelleet. Pidetään siitä kiinni.

Sumuiset aamut saivat minut kuvaamaan paljon. Sumu laaksossa, sumu joella.

Sumua siellä ja täällä, mielessäkin joskus hetken; ehkä hartaudella sittenkin kun katson maisemaa?

Mutta varsinkin miellyin A:n kuvaamiin makroputken näkymiin, kun hän palasi omalta kuvausretkeltään:

Hämähäkinseitit kuurassa ja sumussa lähes pakkasöitten jälkeen.Voiko tämän kauniimpaa olla?

Pari näyttelyä on nyt käyty myös katsomassa turvavälein, käsidesein, maskeinkin sitten lopulta. Varsinkin Pave Maijasen valokuvat koskettivat. Lahjakas hän on silläkin alalla ollut.

Kanneltalon galleriassa olimme tosin ainoat kävijät juuri sillä hetkellä. Valitettavasti Maijasen ottaman kuvan hyvyyden pilaa kuvaajan (itseni) heijastus.

Kun sää selkeni, menimme sieneen Valkerpyyn järven kalliolle, josta aina aukeaa avara maailma. Sielu lepää kun sitä katsoo.

Suppiloahveroitakin löytyi. Pitää olla sienisilmä, toisin sanoen löytää ensin muutama ja sitten niitä alkaa näkyä vaikka kuinka. A:kin löysi itsestään viimein sellaisen silmän. Pakastekaappi kiittää.

Myös pääkapungissa käymme joskus. Joulukatu on jo avattu Helsingissä. Kohta on enää kuukausi jouluun. Miten mahdamme siitäkin selvitä. Minua ei viehättänyt katujen koristelut sinänsä, vaan perspektiivit joita kaduilta avautui.

Kotona kului taas päivä ja toinenkin, työnteossa. Lopulta elämä muuttui, kun juuri ennen viikonloppua satoi ensilumen. Se oli todella kuin unta.

Japaninlyhtykin kaunistuu lumen alla. Kyllä olen lunta ehtinyt kaivata. Mitä vähän on, siitä tulee rakasta? Lumi sai minulta ihan käskyn tulla uudestaan peittämään kaikkea koronaa.

Kaivoin puhelimen esiin ja lähdin taas ulos kuvaamaan. Paljaat oksatkin ovat kauneutta kun saavat jäätyvän nuoskalumen peitokseen.

Sitten kuvaan taas kerran laaksoamme. Sen vaihtuvaan kauneuteen en väsy.

Näin viikko loppui. En väsynyt maisemiin perjantaina, enkä edes nyt sunnuntaina auringon laskiessa.

Lumesta on jäljellä enää muisto, kun sade piiskasi koko yön. Jokilaaksomme on siksi alkanut tulvia. Miten kauniisti pilvet kuvastuvatkaan veteen. Kun tätä maisemaa katson, on hetken olo kuin kevät piankin taas alkaisi.

(22.11.2020)