Lokakuu on lopussa, loka ei. Vaan viis siitä. Vaikka tulee sadetta niskaan, se ei meitä lannista. Sumuiset aamut ovat aina yhtä pehmeitä.

On tosiaan jo marraskuu. Marras, kuoleman kuu. Taas ovat päivät juosseet ohi. Taas olemme juosseet päivien mukana. Ja yhä syksy jatkuu harvinaisen lämpimänä. En muista tällaisia säitä. Ennen oli aina jo lunta jäätä ja liukkautta. Nyt minulla on autossa talvirenkaat kesäkeleillä. Outoa on nykyinen elämämme. Mutta en valita siitäkään. Kaikkihan on lopulta vain kokemusta.

Vielä nousee aurinko aamulla ja valoa on jo seitsemän maissa hiukka, mutta illat pimenevät aina vai nopeammin, kiitos myös kellojen siirron. Pidän kesäaikaa parempana kuin tätä normaalia. Se sulkee ihmiset talojensa sisään liian aikaisin – ainakin maalla.  Pimeys on vaate ja suoja, mutta myös este vapaalle liikkumiselle.

Ohi on mennyt pyhäinpäiväkin. Kävimme haudoilla, sekä A:n vanhempien että oman äitini ja vanha traditio jatkui siten kuten kuuluukin. Halloween ei ole minulle itselleni muuta kuin pölhöä pilaa, kuolema taas pyhä.

Jos kirkoissa ei muuta olekaan, niin hiljaisuutta. Ja se tekee mielelle aina hyvää.

Lohjan Pyhän Laurin kirkko, jonka lähellä A:n vanhemmat lepäävät, on yli 500 vuotta vanha ja edelleen komea maamerkki, Hattulan kirkon isoveli seinämaalauksineen kaikkineen.

Lempimaalauksiani siellä on kaksi. Toinen ovenpielen ahnas piru, jonka suu on varmastikin tehty siksi, että seinässä on ollut valmis kuoppa.

Toinen taas on kuvaus ihmiskunnasta, joka tuolloin eli viitisensataa vuotta sitten kaipasi korkeampaa suojelua itselleen. Eikä vain viisisataa vuotta vaan tuhatviisisataa ja kymmeniä tuhansia, sillä yliluonnollisiin voimiin uskottiin aina vain enemmän mitä kauemmas menneisyyteen menemme. Nyttemmin usko korkeampiin voimiin on jo horjuvaa, mutta vanha maalaus on minulle silti hyvä symboli ja muistutus elämän hauraudesta.

Jos ei enää Jumala niin sitten tämä ihmiselle sentään annettu järki pelastakoon meidät niistä katastrofeista, jotka yleisen piittaamattomuuden ja suoranaisen tyhmyyden tähden uhkaavat jo nyt murentaa tulevaisuuttamme tällä lumoavalla maapallollamme.

Kaunis on luonto yhä olipa vuodenaika mikä tahansa. Kävimme katselemassa maisemia myös Paloniemessä. Lohjanjärvi oli levoton, mutta mieli rauhaisa.

Kävi taas niin, että myös A. putkensa kanssa omaan tähtäimeeni. En ollut siitä pahoillani, päinvastoin. A:n jupinat siitä etten saa kuvata häntä olivatkin yllättäen kärpäsen surinaa korvissani.

Korona-aika on tahtonut rajoittaa ihmisten liikkuvuutta tavoilla, jotka murentavat yhteskunnan rakenteita termiittien tavoin. Korona on kavala paha tauti, mutta silti paikallaanolo tappaa lopulta vielä tehokkaammin kuin mikään muu. Olemme siksi jatkaneet liikkumista (etäisyydet, käsidesi) ja lähteneet jonnekin, vaikkapa taidetta ihailemaan.

Sitäkin on vielä löytynyt. Taidehallissa oli viimeistä päivää esillä australialaisen Patricia Piccininin näyttely. Muotokieli oli alkueläimiin viittaavaa, mutta parhaat työt jotensakin liikuttavia, varsinkin se, jossa kaksi karvaista apinaa (ihmistä) syleilee toisiaan. Läheisyys ja rakkaus. Kyllä.

Johonkin librettoon kirjoitin muutama vuosi sitten: ”Elämän tarkoitus on lapset ja rakkaus.” Siihen yhä vain uskon.

Käväisimme samaan hengenvetoon myös kaupungilla. Söimme Kappelissa Eino Leinon kunniaksi. Sekin rakennus on jo yli 150-vuotias, vähintään. Ja aina sieltä on saanut jonkin sortin tarjoilua. Hyvääkin, kuten nyt. Kasviksia taiten tehtyinä.

Käy niin, että aina kun sinne vain katsahdankin, muistan miten Hella Wuolijoki haki 1914 juopuneen Leinon juuri Kappelin kantapöydästä ja vei korvasta taluttaen junaan, joka toi heidät Hämeenlinnaan. Sieltä matka jatkui hevoskyydillä Kukkialle Ahonsaareen. Se saari oli ja edelleen on lähellä lapsuuteni Siikasaarta, jossa yksinäiset kesät vietin. Ja kaipa siitä yhteydestä myöhempi rakkaus Leinoon ja hänen runoihinsa sai ensimmäisen kosketuksensa.

Kävimme myös Leinon patsaalla. ”Kämpistä Cataniin vaeltaa” kirjoitti Leinosta Parta-Arska eli Arvo Turtiainen. Muistan edelleen miehen hyvin, hänet tapasin, Leinon vain hengessäni. Mutta äitini niiasi Leinolle jo Kajaanissa 1900-luvun alkupuolella, kun pientä tyttöä vastaan tuli Lönnbummin sakki mukanaan pulskinaamainen runoilija. Leino hymyili äidilleni. Kunnon mies. Rahakäsi Eikka; toiseen käteen taiteilija laittoi lantin valuvaiheessa.

Viime lauantaina käväisimme Emmassa. Muistan rakennuksen jo niiltä ajoilta kun se oli Weilin & Göösin painotalona. Hienot raamit museolle ja erinomaisia näyttelyitä juuri nyt. Viihdyimme siellä parisen tuntia ja vieläpä söimme viihtyisässä kahvilassa. Ei vähä mitään.

Mutta se taide. Taide, joka kuvaa meitä, jotka kuvaamme taidetta.

Jo Aldous Huxley kirjoitti Taiteen irtautumisen inhimillisestä, mutta eihän siinä niin ole käynyt. Ilman ihmisen katsetta ei ole taidetta, mitään. Kyllä taide meitä, alastomia apinoita, yhä tarvitsee.

Tässä kohta väläyksiä parkkihallista, joka oli päänäyttelyn teemana. Väliaikaisessa parkissa me kaikki täällä olemme.

Erityisesti pidin yksinäisestä pojasta auton katolla. Muistutti omaani.

Ja sitten pidimme paljon peileistä joiden keskelle päädyimme.

Tässä niistä vielä toinen otos.

Maskeja on nykyään pakko museoissa pitää ja se on koronan lisärangaistus. Suussa maistuu myrkyltä, hengitys höyryyntyy, olo on tukala. Itse uskon että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, ne ovat nykyään lähinnä sosiaalinen pakko. Mutta pakko mikä pakko.

Nyt on tiistaiaamu ja koko yön on myrskynnyt. Jo eilen käväisimme Helsingissä ja kun A. jäi opiskelemaan valokuvausta, minä poikkesin katsomaan miltä meri näytti myrskyn kourissa Kaivopuiston rannalla.

Komeaa oli. Ja myrsky on jatkunut koko yön. Mutta nyt puhuri alkaa taas hellittää eivätkä sähkötkään menneet kuin muutamaksi hetkeksi. Ilman sähköä on ihmisen nykyisin paha elää. Mutta on tuolla ölylamppuja varastossa, puita liiterissä ja petrolilämmitinkin. Selviämme, jos on pakko.

Emme taida enää muistaa, että niin normaali suomalaisen metsäläisen menneisyys on vasta muutaman vuosikymmenen päässä.

Näin jatkuu elämämme täällä, hyvällä mielellä, hyvällä päällä. Ja kohta myös hyvällä säällä, kun niikseen aivan pian taas tulee. Ja tulee kai se talvikin vielä.

(3.11.2020)