Kun elämän kolhut edes hieman hellittävät, alkaa ihminen taas katsella ympärilleen. Näin on käynyt ainakin minulle. Muutamat asiat ovat jopa huvittaneet, vaikka itse asiassa maailman tilanteessa ei ole mitään huvittavaa. Yhä hullumpaan suuntaan ollaan mitä ilmeisimmin menossa.

1.

Macron. Ilmiö, joka vuodessa rakensi itsensä tyhjästä. Populisti, jota ei missään nimessä saa sanoa populistiksi. Sanotaan sitten toisin: mies joka oidipaalisessa innossaan murhasi isänsä (Ranskan vanhat politiikot), oli toki jo nainut äitinsä, ja tulee lopulta kokonaan sokeaksi, jos vanha taru pitää paikkansa.

Vaikka Kreikalla muuten menisi kuinka huonosti tahansa, hieno kirjallinen ja taiteellinen menneisyys maalla on. Sen tarut toistavat yhä itseään. Kuuntelin Macronin ns. suurta puhetta ja mieleen jäi vanha määritelmä siitä mikä konsultti on: vaikka ajatus kuinka pätkisi, puhetta sataa suusta. Fraasi toisensa jälkeen liittyikin kauniiseen ketjuun, jota pujotettiin Europa-neidon kaulaan. Hirttosilmukka? Kreikkalaista tarustoa Europakin on.

Oli myös kiintoisaa kuulla, mitä hän puhui Eestissä kätellessään Naton sotureitaan. He ovat hänen mukaansa siellä Venäjän uhkaa vastassa. Minun silmissäni he ovat lähinnä miehitysjoukkoja eikä Eesti enää ole vapaa maa. Mutta sitä samaa herranlahjaa suuri osa herroistamme haluaa tännekin. Veteraanit kääntyvät haudoissaan kunhan sen joskus käsittävät.

Aina voi lohduttaa itseään sillä, että jokainen populistinen liike tuhoaa lopulta itse itsensä. Millaisen seppukun Macron tekee, on kuitenkin vielä näkemättä. Euroopan Trump, vain toisin aattein ja etenkin vaattein.

2.

Saska Saarikoski. Ajattelija, filosofi, suuren runoilijan poika. Hän on taas kerran kunnostautunut ja nyt oikein Helsingin Pyhien Sanomien pääkirjoituskolumnilla. On siinä keksinyt, että uusi kansallisrunoilijamme on Sanni, koska on tätä laulelijaa autossaan kuunnellut. Jos hänelle lähettäisi jonkin toisen ns. artistin cd-levyn tai muistitikun, seurasiko siitä samaa? Pitäisikö yrittää? Kansanliike pystyyn!

3.

Diesel. Tuo ennen niin kiitetty voimanpesä, mutta äkkiä maailman ylivoimaisesti vaarallisin myrkky. Kaikki lähti siitä että luotettava Saksa – ja miten luotettava kumppani se oli jopa toisessa maailmansodassa nykyisestä taloussodasta puhumattakaan – eli sen talousveturi autoteollisuus oli hieman manipuloinut diesel-autojensa päästöjä. Rikoksesta on seurannut Dostojevskiakin pahempi rangaistus.

Nyt koko teollisuutta ajetaan sähköautojen suuntaan. Mahtaako järjettömämpää suuntaa ollakaan. Jossain Puerto Ricossa ne toimisivat nyt todella hyvin. Mikään ei ole niin haavoittuva kuin sähköverkko; akkuteollisuus taas imee voimavarat maapallosta, jos tätä hienoutta laajamittaisesti ryhdytään toteuttamaan esim. Kiinassa. Ja kun jokin sota jälleen ja aina tulee sähköiset tankitko pyöriskelevät kentillä sinne tänne latauspisteitä etsien? Siinäpä aineksia uuteen Outolempi-filmiin.

Voisiko asiaa tuumia toisesta näkökulmasta. Dieselauto kestää bensavehjettä kaksi kertaa kauemmin, on siis ekologisempi, se ainoana pystyy raskaisiin kuljetuksiin ja suurten työkoneitten voimanlähteeksi. Biodieselkin on jo kehitetty, sitä saa tankata. Ratkaisu päästöihin olisi hyvinkin yksinkertainen, suodattimien kehittäminen. Mutta ei; mikään simppeli ja halpa ratkaisu ei koskaan kelpaa. Onhan kysymys uskosta, ja uskon asiat määrävät myös sekularistisissa valtioissa.

4.

Tampere. Vielä kerran. Dieselhypetys  muistuttaa Tamperetta joka laittaa jättimäisiä rahoja projekteihin, jotka voisi tehdä halvallakin. Miksi ihmeessä Tampereelle pitää rakentaa suureleisesti piskuinen raitiovaunulinja; eikö saman asian olisi ajanut vanha kunnon johdinauto eli trolleybussi. Eipä siinä olisi tarvinnut kaupunkia myllertää ja saada jopa Stupidolta rahaa linjojen hartaaseen kaiveluun. Samasta sähköstä lienee kysymys. Eikä se sähkö muuten juuri koskaan ole tuulivoimalla tuotettua.

5.

Anna Ahmatova. Jostain syystä kuluneesta viikosta mieleen palaa hänen runonsa. Se on hyvin lyhyt, mutta hyvin puhuva ja puhutteleva yhä. Jonkinlainen kansallisrunoilija tuo pitkään elänyt nainen oli ja on, vieläpä todellinen sellainen. Kas näin Ahmatova kirjoitti:

”Я живу, как кукушка в часах,
Не завидую птицам в лесах.
Заведут – и кукую.
Знаешь, долю такую
Лишь врагу
Пожелать я могу.”

Runon on jo aikanaan suomentanut Pentti Saaritsa, tuo kelpo runoilija itsekin. En tähän hätään löydä suomennosta, joten teen korvikkeeksi omani, lähinnä vain varoiksi:

”Elän kuin kellossa käki,

metsän lintuja en kadehdi.

Kukun kun käyntiin vedetään.

Tiedätkö – tällaista kohtaloa

edes viholliselle minäkään

en haluaisi toivoa.”

Enkä minä. Aina koittaa uusi päivä, alkaa uusi armo. Huomenna on jo lokakuu, nimensä veroinen. Kiidämme päin pimeää. Jos vielä sammutamme päämme, mistä sitten löytyy se tuikku, joka maailmaa valaisee, tai käkikello joka yhä saadaan vedetyksi käyntiin?

(30.9.2017)