Aika on aina oikeassa, se on armoton. Aika kuljettaa meitä. Aika ei palaa.

Niin on, kokemus jo kertoo sen. Aika muuttaa meidät, pitää meitä vankeinaan, kunnes lopuksi päästää vapauteen. Koska, sitä ei kukaan etukäteen tiedä. Ajalla on usein myös siivet, sukkelat, kuten runoilija on sanonut. Ajan voi muistaa, mutta itse aika ei kirjaa muistiin mitään. Sille tämä meidän elämämme on täysin samantekevä. Vaikka juuri me olemme keksineet kellon.

Leino kirjoitti ajasta näinkin (Kangastuksia, 1902):

”Asuu aamuruskon mailla kansa,
jonka Jumala on Aika. Templi
tehty hälle puistohon on pyhään,
virran vieriväisen kaltahalle.
Loitos loistaa templin kaarikatot,
kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
kauemmaksi vielä maine kulkee
Ajan ankarasta uskonnosta.”

Aika jumalana on kiintoisa ajatus. Runoilijalla on aina ollut vapautensa. Yksi Leinon kauneimmista runoista sisältää sekin ajallisen arvoituksen: ”Ruislinnun laulu korvissani/ tähkäpäiden päällä täysikuu./ Kesäyön on onni omanani,/ kaskisavuun laaskot verhouu.” Ja miten tämä yhdistyy aikaan? Niin, ettei se ole ajallisesti mahdollista. Ruislinnulla Leino tarkoittanee ruisrääkkää, sen narina ei ole laulua kuin runoilijan korvissa. Jos tähkäpäitä taas on, eletään jo elokuuta. Täysikuu sopii siihen hyvin. Mutta silloin ei mikään lintu enää laula, rääkkä narise; pieniä ääntelyitä kuuluu vain. Ja entä sitten kaskisavu. Tuo viljelytyyppi oli Suomessa vallitseva 1700-luvulla, mutta kaskenpoltto oli Leinon runon aikaan 1905 Kangasniemellä kyllä jo lopetettu, elokuussa varsinkin… Ja jos savua olisi ollutkin, näkisikö sitäkään pimeänä elokuun yönä? Ehkä kyse on ollut yösumusta. Toisaalta kummatkin näkisi paremmin vasta aamulla, koska yöt ovat elokuussa pimeitä.

Nämä mietteet eivät tietenkään vie runosta tai tuostakaan säkeestä pois mitään. Hieno on runo. Neiti Kesäheinä oli olemassa ja runossa hän elää yhä. Runon kohteena oli Freya Schoultz. Eipä ollut pitkään runouden kohteena vaan vaihtu L. Onervaan. Leinon avioliitoista (Aino Kajanus, Hanna Laitinen) jokainen oli suuri erehdys, mutta rakastuminen aina yhtä ihmeellinen tapahtuma. Leinolle se ei kuitenkaan koskaan kehittynyt rakkaudeksi; ellei sitten L. Onervaan, jonka kanssa hän ei kuitenkaan voinut eikä osannut elää yhdessä.

Palataan aikaan. Hetki on lyhyen ajan määre. Avaruus on aika itse, se on täynnä näkymätöntä aikaa ja näkyvääkin, erilaisia avaruuden kappaleita. Aikaa voidaan mitata myös avaruudesta nykyisin keinoin. Tämän avaruutemme ikä on määritelty. Se on tarkasti laskettu: 13,82 miljardia vuotta. Koska materia ei synny tyhjästä räjähtääkseen, jotain on ollut avaruudessa sitä ennenkin. Ehkä myös Telluksen kaltainen kaunis planeetta, täynnä iloa ja toiveikasta elämää. Millaista, sen voi jokainen kuitenkin vain kuvitella mielessään. Tuskin se aivan tältä olisi näyttänyt, edes teoriassa.

Aika muuttaa luontoa. Vihreä syntyy, elää, kukoistaa ja katoaa. Tässä syksymme ruskaa.

Ja tässä tämän syksyn ihme: yhä täysillä kukkiva lupiini 9.10.2020:

Ajalla on siis huvinsa, jos ennen lokakuu oli jo lopettanut kaiken kukinnan, on uusi aika ilmastonmuutoksen myötä sen salliva. Silti aika jumalanakin on rajallinen. Lienee selvää, että myös tämä avaruutemme lopulta loppuu vain. Entä aika?  Jatkaako aika silloinkin etenemistään, elämäänsä. Ja onko joku toinen sitä laskemassa? Samantekevää, minulle.  Käytännössä siis, enhän voi muuttaa menneestä mitään, kukaan ei voi, vain Trump. Selvää on vain se, että nämä kysymykset kiehtovat minua oman aikani loppuun saakka.

Ennen nykyistä elämääni kulutin aikaa jotta se kuluisi. Nyt elän enkä mieti, miten saisin päivän kulumaan. Elän siis onnekasta elämänvaihetta.

Kiitos siitä, kumppani. Paljon me teemme, monissa paikoissa käymme A:n kanssa. Hän kuvaa ja vähän minäkin. Ja joskus A. kuvaa myös itseään. Tästä kuvasta pidän erityisen paljon.

Korona-aika ja eristämisen mentaliteetti täällä ovat saaneet aikaan halun nähdä muutakin kuin kodin seiniä. Aika siis antaa syitä toimiin. Nyt kun matkustamisen mahdollisuudet ovat entisestäänkin rajatumpia eikä edes Eestiin voi mennä, on kotimaa taas kurssissa.

Me olemme löytäneet paljon katsomista myös läheltä. Kuten sanoo vanha sananlaskukin: Ei pidä mennä merta edemmäs kalaan. Jokin aika sitten tutkimme Kiskon seutuja lähinnä löytääksemme A:lle kuvattavaa, vanha tehtaan tai rakennuksen seiniä. Muistelin että Aijalassa oli ollut kuparikaivos ja sinne me sitten ajoimme. Kaivos, hylätty, löytyikin, mutta oli aidattu. No, matka jatkui sitten koska olin lukenut että seudulta löytyisi vielä pari muuta hylättyä kaivosta sekä Kärkelän ruukkiyhdyskunta.  Se oli museoviraston suojeluksessa. Sinne siis. Mutta ensin löytyi suo tien varrelta. Suo on sielunmaisemaani.

Kaunis paikka on Kärkelän ruukin ympäristö, tien vierellä ja metsikön uumenissakin viehättäviä punaisia vanhoja rakennuksia, työläisten entisiä torppia ehkä? Nyttemmin kuulemma vuokramökkejä. Sitten iso jykevä varasto, kuin palatsi. Sitä aika ei ole kaltoin kohdellut.

Kuten ei piskuista koskeakaan, yhä kuohuvaista.

Hevosia näkyi, pari ihmistä niiden lähellä puhelemassa, löytyi rauhaa, luontoa, kaivoksen kivimurskalla täytetty kenttä, vesimyllyn paikkakin. Kaikkea voi olla lähellä, kaikkea voi löytää. Merten taakse ei aina tarvitse matkustaa. Kun niin tekee, ei siihen kulu liialta aikaa.

Lisää hullu pyytää, sanotaan; minä pyysin. Silakkamarkkinat ovat olleet Helsingissä vuodesta 1743. Itse synnyin kaksisataa vuotta myöhemmin. Silakka ei ollut lempikalani sodan jälkeen, silakkalaatikosta piti kaikki silakka kaapia pois ennen kuin suostuin sitä lapsena syömään: perunaa siis. Nyt on toisin; mieluummin silakkaa kuin potaatusta.

Markkinat olivat yhä olemassa, vaikka pienempinä kuin joskus. Paatteja oli muualta saapunut paikalle, myös Kotkan läheltä, Ahvenanmaaltakin. Meri kantaa, vie ja tuo.

Hauska oli taas kulkea Kauppatorin laitoja arkimaanantaina ja ihmetellä markkinaväen (ostajien) vähyyttä sekä myyjien sitkeyttä. Toivottavasti aika on armollinen ja sallii tämän tapahtuman aikanaan täyttää täydet 300 vuottaan. Onhan sillä ja silmiä ja mieltä elävöittävä tehtävänsä. Vatsasta puhumatta.

Eilen eli 10.10. kävimme vielä pitemmälle aikamatkalla, koska oli halu nähdä taidetta. Suunnaksi valikoitui Hämeenlinna, koska mieli teki tavata taas myös Jalosia; Riittaa ja Ollia. Se onnistuikin. Ja sitten vuorossa oli Hämeenlinnan taidemuseo.

Itse päärakennus valmisteli uutta näyttelyä, ITE-taidetta, joka ei ole koskaan kiinnostuksen ollut oman kohteeni, mutta vanhassa makasiinissa, joka 1900-luvun lopulla kunnostettiin näyttelytilaksi oli esillä niin vanhaa taidetta kuin Kasaritaidettakin, 1980-lukua siis.

Vanhan taiteen osastolta löytyi taas kerran Schjerfbeck. Ei milloinkaan mikään yhden silmäyksen maalari. Eniten minua kuitenkin tällä kertaa kiinnosti se, että Hugo Simberg oli maalannut ruusuköynnöksen kantajan suoraan elävästä mallista. Tässä malli.

Ja tässä lopputulos.

Kasarista ei löytynyt kovinkaan monta kiinnostavaa taulua. Tuttuja nimiä onneksi muutama, tuttuja muutenkin: Juhana Blomstedt ja Marjatta ´Tatta´ Tapiola. Juhanan kanssa pelasin tennistäkin, Tatan tunsin muuten. Molempien työt ovat pitäneet pintansa.

Edelleen minua miellyttää Juhana Blomstedtin hänelle niin tyypillinen puhdas maalaus.

Tässä taas Tapiolan erinomainen muotokuva juuri äsken edesmenneestä Vexi Salmesta. Hänet näin viimeksi Arto Paasilinnan hautajaissa Siuntiossa pari vuotta sitten.

Aika kuluu, kului, on mennyt, mutta minä muistan. Ja maalaus muistuttaa kohteestaan minun jälkeenikin.

Nyt on taas uusi päivä, sunnuntai. Uuden viikon alku. Se alkaa syksyn tapaan: satelee. Eilen oli onneksi kaunista ja silloin on aina mukavampi matkailla, katsella, ihmetellä, tallentaa kaikkea muistiin. Viimeistä hiipuvaa ruskaakin.

 Aika matka meillä taas oli. Eilen oli Aleksis Kiven syntymäpäivä, miehen joka eli vain syksystä jouluun, taas Leinon sanoin. Hämeenlinnassa vietimme hetken myös Aleksis Kiven päivää. Sataviisikymmentä vuotta on kulunut Seitsemän veljeksen ilmestymisestä 1870. Torilla myytiin vanhoja kirjoja ja ostin Waltarin Neljä päivänlaskua ihan vain nuoruuteni muistoksi. Minusta kirja on edelleen ilman muuta yksi Waltarin parhaista.

Lippu liehui kuitenkin Kiven kunniaksi maassamme ja se oli vedetty myös toisen suurmiehemme Sibeliuksen syntymäkodin salkoon Kiveä muistamaan. Kuvasin senkin.

Aika muuttaa meitä elossa olevia, mutta kuolleet pysyvät aina samanikäisinä. Perikainuulainen Leinokin kuuluu osaksi Hämeenlinnaan, koska kävi sielläkin koulua Kasimir-veljen hoivissa. Aikaa on siitä kulunut yli 100 vuotta, silti rakennukset ovat yhä olemassa. Niitä aika on syönyt, mutta ihminen osaa paitsi tuhota myös sentään kunnostaa. Kun vanhaa rakennusta hoidetaan hyvin, se kestää myös tulevat ajat.

Taas kerran ajattelen, että hyvyyttä on maailmassa sittenkin pahaa enemmän. Vaikka edessä olisi vaikka mitä hankalaa, siitä selviydytään kyllä jos tahtoa on. Senhän Seitsemän veljestäkin osoittaa: ”(—) maine pysyi totena, jota kummastuen kerrottiin: ja rupesipa vähitellen nousemaan veljeksille arvoa ja kunniaa.”

Näin kävi Kivellekin vaikkei hän sitä itse ehtinyt kokea. Mutta kirja jäi ja Kiven runous jäi. Aika on ainoa todellinen tuomari. Vain aika päättää sen, mikä taiteesta jää ja mikä katoaa. Myös siksi luotan aikaan.

(11.10.2020)