Juhannus on juhannus on juhannus. Kyllä on. Tuttu hokema A rose is a rose is a rose saa minulta tämän muodon. Aina juhannusta odottaa, pisintä päivää, lyhintä yötä ja tuleehan se viimein. Mutta huomenna sekin on ohi.

Parin päivän päästä alkaa päivä jo lyhetä. Sanooko tuon pessimisti minussa, en tiedä. Mutta optimisti lisää, että uusi juhannus on sitten joulun jälkeen taas tuloillaan. Kunhan pimein aika vuodesta on ensin lusittu. Aina voi valita kumman tavalla haluaa katsoa.

Juhannusaatto alkoi jo ennen kello neljää, sillä molemmat olimme heränneet ja olimme virkeitä. Jo viideltä lähdimme noin vain eli ad hoc maailmalle.

Aamua piti ihailla. Pysähdyimme ensin joen sillalle katsomaan miten aurinko ajoi pois sumua ja miten kauniita heijastukset olivat.

Niitä riitti.

Tässä vielä yksi.

Tässä puolestaan A. kuvaamassa samaa näkymää paremmalla putkellaan.

Jonkinlaisena haaveena oli käydä jossain oikealla torilla ja sitten pistäytyä vaikka kauppahallissa ostamassa savukalaa. Sen esteenä oli vain varhainen aika. Mutta kun ehdotin että ajaisimme ihan Turkuun saakka, aikataulut muuttuivat sopiviksi.

Kello kuudelta olimme jo ensimmäisessä pysähdyspaikassa eli Kivihovin hiljaisessa pihassa. Kahvila vasta avautui, mutta sehän riitti. Ja kun olimme ravitut, matka saattoi jatkua.

Oli iso nautinto ajaa maailman hiljaisinta pikatietä omaa rauhallista vauhtia ja katsella vihreyttä kaikkialla. Kun lähdimme ulkolämpötila näytti 13 astetta. Perillä Turussa se oli noussut jo 23:een, lähelle hellerajaa. Auringossa on juuri nyt voimaa ja sen olin nähnyt toki aurinkopaneeleistammekin. Joka päivä maksimäärä eli yli 20 kWh:ta on tullut mittariin. Sähkölaitos toimii viimein kuten pitää ja sen johtaja on tyytyväinen.

Turun kauppahalli avattaisiin vasta kello 8, joten menimme torille joka vasta aloitti toimintaansa. Ihmisiä ei ollut liikoja, tyyniä rauhallisia kauppiaita löytyi joka pöydän takaa. Itse kasvatettuja tuotteita: perunaa, tomaatteja, marjoja. Mansikoitakin. Vihdoin niissä ehkä olisi makua. (Olikin.)

Myös kahvila oli auki, joten taas kerran katosi kuppi kahvia ja sitten kohti autoa kassin kanssa, johon oli kertynyt tuoretta kasvista ja marjaa. Olihan juhannuspäivänä tulossa kylään siskoni, jota veljenpoika kyyditsisi. Nyt provianttia löytyi.

Vielä puuttui kala. Kun kuljimme autolle, näin että Stockan Herkku (nykyisin Food Market tms.) oli ihmeeksemme auki.

Isosta ja näin aikaisin aivan tyhjästä liikkeestä löytyi meille todella tilaa. Nostalgiaa oli jo kulkea siellä. Salaattitiski oli entisellään. Ystävällinen nuorimies antoi avuliaasti sen, mitä A. pyysi.

Olin maksaa hänelle, kunnes muistin, että maksu hoidetaan vasta kassalla. Ja niin menimme kohti kalatiskiä jota myös juuri avattiin.

Kalaa löytyi ja jäätäkin saimme valtaisan pussillisen jotta kala kestäisi perille kuumassa ilmanalassa ja autossa. Haroin jälleen lompakkoa ja käsitin äkkiä, ettei sitä ollut missään. Ei, vaikka etsin joka ainoan taskun moneen kertaan.

Sydämessä kylmeni ja A. huolestui. Samoin huolestuivat kalatiskin mukavat myyjät, kun tajusivat mitä oli tapahtunut. He neuvoivat minua menemään sinne mistä juuri olimme tulleet eli torille. A. jäi vielä tutkimaan Hansakorttelia, jossa myös olimme käväiseet ja minä puolestani kiirehdin torikahvilaan ja kirsikkakojun luo.

Vesiperä. Lompakko oli ja pysyi poissa.

Sydämessä kylmeni taas hieman. Troubles is my second name. Istuimme kävelykadun penkille ja koska minulla kuitenkin yhä oli puhelin, sain A:n ohjeitten avulla suljetuksi tilapäisesti kaksi Nordean luottokorttiani. Mutta S-pankkiin piti oikein soittaa. Sekin hoitui siinä penkillä ja olo oli hetken parempi. Jos kohta edessä oleva erilaisten korttien uusimisrumba kauhistutti. Ajokortti oli sekin ollut lompakossa, samoin henkilötodistus. Koko elämä. Mutta ehkä minä selviäisin jotenkin. Olihan vaimo vierellä.

Puhelin soi, kun vielä tuijotin S-pankin tilejäni. Tuntematon numero. Vastasin silti, mutta puhelu katkesi. Onneksi se soi heti uudestaan ja iloinen nopeasti puhuva naisääni osoittautui kalatiskin myyjäksi. Hän kertoi että salaattibaarin hoitaja oli löytänyt lompakon ja tuonut sen heille. He olivat juuri antaneet sen kassalle. Olin hajamielisyydessäni laskenut lompakon salaattitiskille, kun olin silloin ajatellut maksaa. Ja sinne se oli jäänyt.

Helpotus oli todella suuri. Olin siis taas olemassa ihmisenä ja kansalaisena. Valtava on nykyaikana korttien voima, ilman niitä olet todellakin et-kukaan, silkka nobody. Änkytin ja huutelin kiitoksia ja kun sitten kiiruhdimme Herkkuun, sain lompakon taas haltuuni.

Helpotuksen tunne oli rajaton. Ja niin myös haluni kiittää. Kiitos vielä teille siellä. On ollut hienoa syntyä Suomeen, jossa olen jo elänyt ihmisen iän, ja käsittää, että suomalainen rehellisyys ei vieläkään ole kadonnut. Olkaamme jo tästä todella kiitollisia.

Koko prosessi oli vienyt ajatukseni niin, etten tältä matkalta muistanut ottaa kuvan kuvaa. Olkoon ainoa kuvani Turusta nyt sitten tämä: sanallinen.

Kun palasimme kotiin (toki Design Hillin kautta josta ei ole kerrottavana enempää kuin se tavallinen Marimerkko-tarina) oli edessämme vielä kokonainen aatto. Leppoisaa oli taas elää ja olla. Kävimme joellakin ja joitain kuvia sain sieltäkin aikaiseksi, mutta enää vain heijastuksia. Muita jokikuvia tuntui jo olevan enemmän kuin riittävästi.

Soudin aina Musterpyyn järvelle ja tulimme sitten leppoisasti takaisin. A. otti minusta kuvia. Hänellä kun näkyy olevan ikuinen oma lupa siihen.

A. kuvasi myös sudenkorentoja niiltäkään kysymättä ja lopulta yhtä niistä kuvasin minäkin; se oli istahtanut vapaamatkustajaksi lotjaamme. Eroa otoksissa on. Tässä ensiksi omani.

Ja sitten A:n ottaman kuvan samasta korennosta.

Me emme kilpaile. Toinen on vain parempi toista.

Niin kului päivä, minulla osin myös maalaushommissa. Niistä ei sen enempää kuin että pudotin tikkailla roikkuessani ainoastaan pienen maalipänikän ruohikkoon, johon se kaatui ruohoa värjäten, vaan en pudottanut sentään itseäni. Lopulta alkoi ilta ja vaikka aikomuksemme oli ollut valvoa pitkään, A. nukahti kainaloon kello kahdeksalta.

Mutta ihmisen elämää ei kellonaika aina määrää. Kun juhannuspäivä koitti, olimme taas jo viideltä valveilla terävinä kuin tikat. Uusi päivä, uudet mietteet, uudet kujeet. Vanhaa on vain rakkaus. Mutta myös se on alati ja aina kuin uusi.

Kävimme kaupassa heti aamulla. Taas olimme aikaisia lintuja. Ainoa kauppa joka oli auki oli tietenkin Lohjan ABC:n asemalla. Ihmisiä oli paikalla vain muutama, kahvilassa meidän lisäksemme yksi pariskunta.

Ehkäpä juhannus oli venynyt pitkäksi. Meille se sopi. Ei tuntunut hullummalta istua isossa salissa, jota mikään tungos ei ahdistanut.

Kuinkahan kauan tätä jatkuukaan. Mutta uskon, että ainakin joskus edessäpäin ovat taas kaikki tulevat juhlat, niin kuin Jyrki Pellinen kauan kauan sitten (1972) runokokoelmansa nimessä totesi. Näytän siteeraavan myös tuota lausetta kuolemaani saakka, vaan mitäs. Oikein hyvä ei pahene vuosienkaan myötä.

(20.6.2020)