Koitti päivä jolloin halutti nähdä myös muuta maailmaa. Meille se tarkoitti suunnistamista Helsinkiin, vanhaan kotikaupunkiini. Siellä olisi elämää ja varsinkin meri. Meri, jonka ulappa aina saa ajatukset lentämään.

Päivästä oli tulossa helteinen, joten lähdimme matkaan aikaisin. Ja ensin suuntasimme siitä syystä torille. Emme Kauppatorille, joka tosin koronan takia on henkitoreissaan. Mutta meri ei ollut nyt pääkohteenamme, joten menimme Hakaniemen torille, joka on sentään edes jotenkin sinnitellyt, jos kohta tekohengitystä kaivaten. Kun olen käynyt siellä iäkkään siskoni kanssa, ei ole ollut pelkoa turvarajoista. Muita kävijöitä on ollut vähän, tai ei lainkaan.

Ensimmäinen yllätys oli se, että aamun menoliikenne oli vilkasta ja toinen vastaava odotti Hakaniemessä, kun auto piti parkeerata. Paikkaa ei löytynyt kuin lopulta hyvällä onnella merenrantahotellin edestä, josta iso amerikanrauta lähti teilleen. Piskuinen pätkä merenlahtea siitäkin näkyi. Hetken tuijotin sitä, mutta saman tien aloimme kävellä kohti toria.

Kaikesta näki, että koronan säikyttämät ihmiset olivat taas liikkeellä. Niin vain on, että kun pato murtuu, seuraa tulva.

Tämä oli pääteltävissä jo kukkamyyjien nurkkauksesta.

Kun lähestyimme A:n kanssa torin keskustaa, liikkui siellä ihmisiä kuin Vilkkilässä kissoja. Ennen kaikkea heitä istui kahviloiden piskuisten pöytien äärellä. Turvaväleistä tai säädöksistä ei kojuissa tai niiden ulkopuolella näkynyt jälkeäkään.

Sama odotti meitä hallin sisällä. Jonkinlaista etikettiä yritettiin siellä vielä seurata. Pieniä välejä pidettiin, käsidesiä löytyi vähän joka paikasta. Erityisesti halusin maukasta juustoa ja hallin juustomyymälästä löytyikin bretagnelaista tommea. Sillä on hintaa, mutta maun antamiseen riittää niin pieni pala, että se tulee helposti balanssiin halvemman pahvijuuston kanssa, jota pitäisi kai syödä kilo ennen kuin vastaavan makukokemuksen saisi. Jos saisi.

Omatunto ei siksi soimannut tätä rahanmenoa. Bretagne on aina Bretagne, tuo pikku Britannia, mutisin. Carnac kivikauden megaliitteineen (megas lithos = suuri kivi, kreikaksi) ja pronssikauden menhireineen (men hir = kivi pitkä, bretoniksi) tulivat juustosta taas mieleen.

Bretagne konkretisoitui silmieni eteen nimenomaan Carnacin tuhansista ikivanhoista myyttisistä kivistä joiden parissa olen itsekin harhaillut.

Tietenkin mieleen palasi taas kerran siellä jo aikanaan käynyt Mika Waltari ja hänen yhä erinomaisen luettava novellinsa Fine van Brooklyn (1928).

Näinkin ruoka ja kirjallisuus voivat hieman oudolla tavalla löytää toisensa.

Tuntui hyvältä istua hetki hallikahvilassa. Nyt se on mahdollista eikä paikalla ollut vielä suurta tungosta. Silti etäisyyttä yritti kunnoittaa, taas käsidesiä kului ja cappuccinoakin – ikään kuin muuten vain. Ja sitten lähdimme ulos ja kuljimme autolle. Kello läheni yhtätoista jolloin Kiasma avattaisiin.

Jos jotain olimme kaivanneet niin museoita, kahviloita ja matkailua. Matkailu on toistaiseksi lähinnä kotimaassa tapahtuvaa, mutta mieli tekee jo siintävän lämpimän meren äärelle. Joskus sitten, kai. Kaksi kertaa olemme jo yrittäneet päästä häämatkalle; ehkä kolmas kerta sanoo sen toden. Aina voi ainakin toivoa.

Olin ajatellut että Kiasman edessä olisi jonoa, mutta ainoat tulijat olimme me, kun saavuimme ovelle, jota juuri aukaistiin. Eipä sitten muuta kuin käsidesiä taas ja menoksi.

Olen aina pitänyt Kiasmasta, lähinnä kyllä sen Steven Hollin arkkitehtuurista; suuri osa taiteesta kun on jättänyt välinpitämättömäksi. Mutta rakennuksesta pidän edelleen. Ja kun nousimme ylöspäin osuimme Seppo Fräntin lahjoittaman kokoelman ensimmäiseen ripustukseen.

Jo näyttelyn nimi huvitti.

Onko rakkaus hullua? Ainakin vaikeaa se on. Mutta joskus myös unen helpoudella aistittavaa. Ja ikuisesti se kiinnostaa ihmisiä, varsinkin silloin jos kohdekin vastaa rakkauteen ja syntyy yhteys. Sitä parempaa huumetta ei maailmasta löydy.

Olkoon siis vaikkapa hullua. Fräntin rakkaus ei ole tainnut ole helpoimmasta päästä, mutta rakkaus taiteeseen on ainakin ollut pysyvää. Lahjoitetun kokoelman laajuus tuntuu suunnattomalta, ripustuksessa on siitä tietenkin vain pieni osa.

Monet taiteilijat ovat olleet nuoria kun ovat työnsä tehneet, myyneet taulunsa ehkä halvalla tai osamaksulla, ja kait siten on Fränti pystynyt kokoelmansa keräämään. Hinta ei ole taiteen arviointiperuste, onneksi. Paljon sekulia, minun makuuni, mutta jotain hyvääkin.

Lopulta löytyi muutama työ josta todella pidin.

Ensin minua kiinnosti Olli Marttilan henkilökuva Nimetön. Kasvoja, ihmisten ilmeitä Fränti näkyy keränneen paljon.

Sitten tuli vuoroon Teppo Mäenpään It takes 2 to Tango. Mäenpään Mirkka Rekola -muraalia olimme juuri Tampereella ihailleet ja myös tämä taulu jäi mieleen. Hyvä niin.

Näiden kahden miehen jälkeen odotti omalla seinällään Heidi Lampenius. Jotain tasapainoista ja rauhallista ja silti puhuttelevaa tässä eräänlaisessa kollaashissa oli: se oli koottu suikaleista jotka oli leikattu hänen muista maalauksistaan.

Kiasman käytävät kumisivat tyhjyyttään. Laskin meidän lisäksemme ehkä neljä muuta kävijää, kun huoneitten vartijoita ei ottanut huomioon.

Missä nyt olivat ne massat jotka niin pitkään olivat rukoilleet museoitten avaamista. Oliko kaunis keli vienyt heidät sittenkin terasseille ravintoloitsijoiden suuria vajeita paikkaamaan. Kyselin hiljaa mielessäni tätä ja myös sitä, voittaako mielihyvän hakeminen ruuasta ja alkoholista noin vain taiteen? Jos, olemme taas kerran ottamassa peruutusaskeleen tiellä, jossa ihmiskunnan ainoana toivona olisi edes hitaasti jatkaa etenemistään kohti etäisyydessä odottavia rappusia.

Parasta taisi olla se, että kokoelmaan saattoi rauhassa tutustua. Yksikään selkä ei vienyt näkymistä miliäkään. Ellei sitten A:n. Mutta hänen selkäänsä olenkin rakastanut jo puolentoista vuoden ajan aivan suhteemme alusta asti.

Vielä hetki harhailua siellä täällä, sitten viimeinen kuva. Ah, eduskuntatalo! Kuinka juuri se tulikin näkyviin sivuikkunasta. Tämä keväänä en ole ollut juuri mistään samaa mieltä tuon talon päättäjien kanssa (hallituksen), ja uskon edelleen, että kun pari vuotta on kulunut, me näemme toisenlaisia kuolintilastoja kuin nyt, jos niitä kukaan osaa laskeakaan. Mutta mitäpä siitä. Elämä jatkuu täällä ja jatkuu myös Ruotsissa. Mieli tekisi jo päästä vaikka Tukholmassa käymään. Voisiko joku Arkadianmäen haltija ystävällisesti avata meille myös sen portin oven? Ainakin minä liittyisin mieluusti lähtijöitten joukkoon.

(16.6.2020)