Koska karanteenin rajoituksia vihdoin purettiin, alkoi uusi elämä. Koko tämän ajan kahvilat ovat olleet suljettuina, mikä on ehkä tuntunut pahimmalta rangaistukselta mitä itseeni tulee. Nyt ne sitten viimein aukaistiin, jos kohta ankarilta tuntuvin säädöksin.

Ajatus kahviloista ja vapaudesta riitti sytyttämään matkakuumeen. Koska A. on lomautettuna taas kolme viikkoa, oli siis mahdollista lähteä lomalle. Siihenhän lomautus viittaa?

Minne suunnataan, mietimme. Yyteriin, ehdotin ja se sai vastakaikua. Yyteriin olimme olleet muutenkin menossa Porin Jazzin aikaan, mutta jazz peruttiin ja siirrettiin vuodella eteenpäin, joten nyt tuntui asialliseltakin tehdä tiedusteluretki ennen aikojaan.

Jonkinlainen villi vapauden tunne valtasi mielen. Keula kohti Turkua, koska jostain sieltä pitäisi ihan hankkia hellepaita. Ei  sentään Turusta, vaan jo Salosta, jossa meitä odotti ensimmäinen pysähdys. Iso kauppakeskus oli edellisiltä museomatkoilta tuttu, sinne siis. Lopulta paita löytyi ja sitten löytyi vielä kahvila. Ensimmäinen joka kauppakeskuksessa oli auki.

Vanhoja miehiä istui muutamassa pöydässä, yksi nainenkin. Turvavälejä, käsidesiä, rauhaa, hiljaisuutta. Huvittavaa oli, ettei kassasysteemiä ollut vielä ehditty saada kuntoon tauon jäljiltä, mitä iloiset myyjät pyytelivät anteeksi. Vaan ei hätää, aikaa oli istuksia ja lopulta maksoimme kun lähdimme. Ja sitten autolle, jota ei heti edes löydetty, kunnes aloin muistella, minkä nimisen liikkeen eteen se oli parkkeerattu.  

Pitkälle emme ajaneet, kun Design Hillin tuttu viitta tuli näkyviin. Seuraava kahvila! Löimme taas maihin ja söimme kahvin kyytipalana salaatit ja focacciat.

Myös Marimekon myymälä piti katsastaa tutuin seurauksin. Ja sitten taas eteenpäin. Tie vie, kuten kuuluu lyhin koskaan kirjoittamani runo.

Ajoimme Turun ohi ja päätimme pysähtyä vasta Raumalla. Raum on ain Raum. On se. Vanhaan Raumaan opasti oikein viitta. Kolmas kahvila olisi pian vuorossa. Kahvila on ihmisen paikka, mumisin.  Ei näistä vapauden tuulista ollut saada millään tarpeekseen.

Pysäytin auto puiston kupeeseen parkkiin ja sitten, niin, minne? Vanha nainen ja koira olivat kadun toisella puolella, joten menin kysymään häneltä. Hetken mietittyään hän mainitsi sanan Kontion kahvilla ”siel on sellainen pihajuttu” ja viittoi eteenpäin. Kahvila löytyikin vanhasta puutalokorttelista ja pihajuttu oli melkoinen, kaunis ja mukava. Aurinko paistoi ja elämä hymyili. Ja samoin A. Varsinkin se lämmitti sydäntä.

Juotettuina ja ravittuina käänsimme keulan kohti Poria, junnasimme aikamme tietä numero 8. Etenemistä hidastivat erilaiset tietyöt, mutta kun ei ollut kiire, ei ollut hätää. Lopulta käänsimme sitten Mäntyluotoon johtavalle tielle ja siitä Yyteriin. Niin olimme lopultakin perillä.

Parkkipaikalla oli paljon autoja, mutta määränpäässämme eli virkistyshotellissa taas hiljaista kuin huopatossutehtaalla, kuten tuo vanha kaunis sanonta kuuluu. Parkkipaikan autoilla olikin tultu rannalle, kävi ilmi sitten.

Löimme maihin taas, kun saimme huoneen ja availimme heti ikkunaa, koska kuuma aurinko oli paahtanut hotellin kylkeä. Ja sitten? Sitten jälleen eteenpäin ja syömään.  Miksipä ei, kun kerran ravintolakin oli viimein saatu luvan kanssa auki! Pieni nälkä oli myös, sillä  olimmehan me sentään ajaneet ainakin 250 kilometrin legin. Kello näytti jo neljää iltapäivällä.

Miten paljon otinkaan kuvia. Myös kerrankin siitä mitä kahvilat ja ravintolakin tarjosivat. Miten yleensä normaalilta tuntuva arkinen ateriointi saattoikin muuttaa päivän ja tehdä siitä todellisen juhlan.

Kun olimme valmiit, odotti meitä Yyterin hiekkaranta mäntyineen ja ulapoineen. Hipsimme sinne. Taas A. sai kuvata minua miten mieli ja minä taas kuvasin häntä salaa. Sen A. toki huomasi; hän huomaa kaiken.

Pari kuvaa saattaa kuitenkin saada armon?

Ainoastaan tämä sai.

Hiekkaa riitti, mäntyjä, tuulta, aaltoja, ja merivettä joka oli puhtaan puhdasta, kirkasta kuin ajatus parhaimmillaan. Kilometrien pituiselle rannalle oli tullut ihmisiä, mutta sen verran vähän sittenkin, että turvaväli oli satakunta metriä. Satakunta! Siellä me toden totta olimme.

Otin kuvia maisemasta, ulapasta, kaukaisuudesta.

Ja sitten ihan vain vedestä. Sen heijastuksista. Niitä riitti. Miten paljon maailmassa olisi kuvattavaa. Mutta kuka kaikkia kuvia katsoisi?

Lopulta otin kuvan meistä, kahdesta varjosta.

Kauan kauan sitten kirjoitin yhteen novellikokoelmaan tarinan nimeltä Suomessa kuin ulkomailla. Siltä tuntui matkailu tuntui juuri nyt. Mikä tahansa on hyvää vankeuden jälkeen. Ja kaunis on Suomemme maa.

Huone oli yhä kuuma, kun palasimme hetkeksi lepäämään. Tuuletin suhisi, ikkunasta alkoi kuitenkin jo tulla hieman viileämpää ilmaa mikä tuntui hyvältä. Ja kun vielä kerran piipahdimme ravintolassa jossa tarjoilu lopetettiin jo kello 20, oli illan ohjelma ohi. Ei muuta kuin huoneeseen, uutisille ja nukkumaan. Olihan takana jo kokonainen matkapäivä.

Heräsimme niin aikaisin, että koko hotelli nukkui. Ovet olivat lukossa, hissitkään eivät toimineet. Kävelimme raput alas, menimme autolle ja aloimme miettiä mistä löytyisi varhainen kahvila. Tiesimme että ABC:t olivat korona-aikanakin auki 6 – 24, joten etsimme lähimmän. Ja ihme tapahtui, se oli auki kello kuusi ja kahvia sai. Meidän lisäksemme paikalla näkyi vain muutamia huomioliivimiehiä. Muuten koko Porin seutu tuntui yhä uinuvan.

Aamiainen oli pitänyt tilata jo edellisenä iltana, ja kun ilmestyimme aamupalalle, sen sai nopeasti pöytään, ison runsaan annoksen. Buffet on edelleen kiellettyjen listalla. Kaikkialla näkyi vielä se, ettei uusista normaaleista ollut tullut rutiinia, mutta siitä viis. Lomalla on aikaa ja nopeasti kaikki hoituu, ellei ihmisiä tule liikaa. Pitkän päälle tämä järjestely ei onnistu, jos niin on. Ja yhtä lailla tulee lähes mahdottomaksi nousta nopeasti Tallinnan laivaan saati poistua sieltä.

Lyhyt oli retki, mutta kokemuksia kertyi ihan uima-allasta ja ulkoallasta myöten. Sekin! Nyt olen uinut kesän ensimmäisen kerran Suomessa… Toivotaan että vesi lämpenee joskus järvissäkin – jokeamme myöten.

 Kun kokosimme tavaramme ja lähdimme kohti kotia, miehistön mieliala oli mitä parhain. Harjavallasta muistin Emil Cedercreutzin museon ja sinne myös löysimme.

Sekin oli kiinni, mutta hienoa oli harhailla Kokemäenjoen rantamilla ja katsella kauniita vanhoja rakennuksia; uusista viis. Maahengen temppeli oli edelleen pysyssä ja muutama patsas näkyvillä. Taide elää tavallaan ja vieras saapuu ajallaan, sanoin itsekseni yhtä Kekkosen lausetta mukaillen.

Poissa hyvä, kotona paras. Syreenit olivat poissaollessamme puhjenneet kukkaan ja omenapuut kukkivat edelleen kuin viimeistä päivää, jos kohta hentoa kukkalunta oli jo alkanut varista. En kuitenkaan halunnut ajatella luonnon kiertoa, sitäkään, että jo kuukauden päästä päivä on taas alkanut lyhetä.

Kun kuljimme viljeyksiä katselemassa, tajusimme että  maa vaati vettä. Ei muuta kuin toimeen taas. Hoituihan sekin,  toki. Ja nyt, nyt on hyvä olla vain. Jos ei aivan niin kuin läkkiseppä Lindbladina, niin lähes. Työtä ja touhua, oloa ja lepoa. Sitten koittaa taas ilta ja yö. Mutta myös huomenna meitä odottaa uusi päivä.

(2.6.2020)