Yhä vain kärvistelemme koronakaranteenin jälkiaalloissa, mutta viikon päästä edes osa kärsimyksistä loppuu, ainakin hetkeksi. Eihän sitä toisaalta tiedä missä liemessä meitä kohta kesällä jälleen marinoidaan, ja marinoidaan niin kypsiksi, ettei liha saati lihaskaan enää liiku.

Viikko vielä ja kesäkuun alussa tulee mahdolliseksi ainakin istua hetki kahvilassa vaikka uuden normaalin (!) mukaisesti. Kahviloissa voi silloin olla vain puolet entisistä asiakkaista ja samaa koskee ravintoloita. Lohjalainen Mikko Utter, erinomaisena pidetyn ravintolan omistaja, kyseli miten se häneltä onnistuu: kun pienessä restorantessa on nytkin vain kahdeksan paikkaa, siellä saa siis istua enää neljä. Tilataksissa taas voi matkustaa kahdeksan. Ajatteleeko kukaan sitä, mitä tulee säännöksiä laatiessaan tehneeksi. Samahan oli kyseessä, kun 70-vuotiaat ja sitä vanhemmat eristettiin yhteiskunnasta. Ei järjen hiventä. Yhtä hyvin maantiet voisi vetää viivottimella kartalle ja sen mukaan tiet tehtäisiin luontoon.

Lähinnä huvittavaa on ajatella, kuka vahtii uutta ohjeistusta, sitä että paikoista täytetään vain puolet; poliisiko? Se selvinnee sitten. Turha miettiä käytäntöjä nyt, elämä kertoo kyllä miten tästä jatkamme.

Maalla on ollut hyvä olla kaiken tämän pahimmankin ajan, vaikka on ollut muistini mukaan vuosikymmenten kylmin toukokuu. Mutta lohtua saimme lopulta, pari päivää on kulunut lähes kesäisessä lämmössä ja sen mukanaan tuomassa auvossa. Paljon on myös tehty, varsinkin ulkona, jossa piha siistiytyy  ja kaunistuu yhä, etenkin A:n toimesta.

Jos kohta hieman minunkin. Jotkut saavat lahjaksi jalokiviä, A. taas sai ihan tavallisia, yhden tonnin verran. Se tonni ei tarkoita rahaa (jonka määrän jalokivestä kait olisi voinut maksaa) vaan painoa. Tilasin nimittäin maalaiskaupasta samansuuruisen säkillisen kiviä. Ne olen nyt jopa kantanut kekoon sen jälkeen kun niillä ensin ympäröitiin perhoskeitaan kukat.

Asetelmani muistuttaa ehkä hieman muinaissuomalaisten hautaa (A. somisti röykkiön kukilla) ja muistin siitä heti sen haudan, jonka Kukkialla lapsena Ripan ja Topin avustuksella tuhosin Vehkasaaren kalliolla kaikki kivet kääntämällä 50-luvun alussa. Se tuli tehdyksi eikä paikalle myöhemmin osuneiden arkeologien kauhulla ollut rajoja. Mutta pitihän aarteita etsiä, eikö sentään? Mitään ei löytynyt ja se siitä sitten. En tuonkaan kokemuksen tähden enää etsi aarteita maasta; kyllä ne täytyy löytää ihmisestä itsestään. Omnia mea mecum porto eli Kaiken oman mukanani kannan -lause koskee meitä jokaista.

Perjantai-iltana oli niin lämmintä ja niin tyyntä että ehdotin A:lle pientä souturetkeä joella. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. A. otti kameransa, minä puhelimen. Siinäkin yksi merkittävä ero välillämme. Toisen kuvausjälki on parempaa kuin toisen; en kohteliaisuudesta itseäni kohtaan sano kumman.

Toinenkin ero meidän välillämme on: kun minä en saa kuvata häntä kuin takaa, hän saa kuvata minua noin sata kertaa minuutissa, tuntuu. Mutta joskus minussakin herää leijonan sielu (olen elokuun satoa) ja vastustan tätä satraappini lakia kuvaamalla häntä salaa. Ja katso. Joskus kuva myös onnistuu.

Minua hän kuvaa sekä päin naamaa että salaakin. Kun tyhjensin vettä veneestä, sekin tallentui. No, ainakin siitä näkee, että olen edelleen työkykyinen.

Omaan kännykkäkameraani taas tallentui tyynentyyni virta sekä koivukujan poukama jälleen kerran.

Sitten jäin ihailemaan kaislikkoa, joka ei vielä viikkoihin osoita vihertymisen merkkejä.

Sitten taloamme jo lähes täyden vihreyden keskellä.

Varsinkin (kuten aina)  minua kiinnosti A. ja hänen tarkka silmänsä: iso putki jolla vaimoni tutkii maailmaa. Samat asiat me näemme, mutta eri tavoin. Eikö juuri se ole ihmisen elämän rikkautta?

Lauantai oli sitten vierailupäivä. Uusia sukulaisia saapui, vanhoja tuttuja jo. Ja mukavaa oli. Lopulta ajoimme vielä katsomaan Valkerpyyn kallioilta avautuvaa järvinäkymää ja sain tallennetuksi A:n tyttärineen järveä ihailemassa.

Matkalla takaisin poikkesimme Oittilan pikkutielle ja jäimme kuvaamaan ajan ja ihmisten hylkäämää entistä ökytaloa, suurta kaksikerroksista hirsitaloa, joka on romahtamaisillaan kokonaan.

Miten kaunista voi olla rappiokin, joskus.

Ja silti miten surullista, kun näkee kuinka hienot käsinmaalatut tapetitkin seinillä on ollut. Viimeisiä ihmisen virityksiä suuressa salissa on  pyykkinaru, jolla yhä pari pyykkipoikaa. Ja sitten on päättynyt jälleen kerran yksi elämä?

Siihen hupeni lauantai. Tuli yö, alkoi taas aamu. Nyt on sitten sunnuntai. Heräsin aikaisin ja otin kuvia kello neljältä A:n vielä nukkuessa.

Aamu punersi jo tuolloin, aurinko heijastui ylätaivaan pilviin. Elämä on jatkumo, unelma, ikuinen sellainen, jota ihmisen loputon toivo pitää yllä. Pidetään kiinni siitä. Pidetään. Huomennakin on taas uusi päivä, aivan kuten tämä. Myös se on yhä sellainen, josta voi löytää näitä samoja, yksinkertaisia, ja silti elämämme kaikkein todellisimpia ihmeitä.

(24.5.2020)