Vaikka meillä maalla on väljyyttä olla ja metsää riittämiin ympärillä, voi joskus tehdä hyvää päästä myös pitemmälle. Kun koitti sunnuntai, sain mieleeni näkymän Hangosta ja aavasta ulapasta. Sillä on aina ollut minuun samanlainen vaikutus kuin jollekin Lapin tunturille kipuamisella. Voit nähdä kauas ja vastoin runon säettä myös silloin nähdä ja tuntea avaruuden sekä merellä että taivaalla.

Hankoon tutustuin hieman paremmin aikanaan kun Antti Tuurilla oli siellä majapaikka ja purjevene laiturissa. Ne seilaukset merellä, ne hetket aalloilla eivät unohdu. Hanko itse miellytti sekin jo silloin: vilkas kesällä, kuollut talvella, mutta aina, lähes aina siellä oli ja on meri auki ja näkymiä niin pitkälle kuin silmä siinsi ja mieli halusi. Myöhemmin kävin ainakin kerran kesässä katsomassa miten varttuneemmat pelaajat mittelivät voimiaan tenniskisoissa ulkokentällä. Aina siellä joku tuttu menestyi, kuten uuras opettajani Horsman Mikko, tuo stoppareidenkin mestari.

Hankoon siis. A. lähti mielellään mukaan ja vaikka sääennuste oli luvannut sateita, matkaamme säesti pilvipouta. Hangon yllä lepäsi lopulta vain pilviverho.

Aurinko kuumotti salaa kasvoja. Muistelin, että hiekkainen niemi on jatkoa Lohjanharjulle joka jatkuu samanlaisena myös meressä veden alla pitkään pitkään.

Männyt ja piskuiset hiekkadyynit ovat minusta aina jotensakin nostalginen yhdistelmä. Täällä on ollut herraskaista huvila-asutusta todella kauan. Nuori Leevi Madetoja hoidatti jopa alkoholismiaan Hangossa rakastuttuaan aluksi toivottomasti L. Onervaan, joka kaiken aikaa piti yhteyttä myös Leinoon. Paljon ovat vanhat villat ja niiden seinät nähneet ja kokeneet.

Ajoin hitaasti rantatietä ja näin, että tutut tenniskentät olivat jo osin auenneet, pelaajia riitti jokaiselle. Tiesin, että siellä oli kahvila ja koska A:n teki mieli kahvia, päätimme katsoa, olisiko se auki. Kyllä: noutokahvi, tuo nykysuomeksi takeaway löytyi ja sen lisäksi juuri uunista otettuja korvapuusteja, jotka tuoksuivat kuumuuttaan. A. tunnisti ne hyviksi jo niiden painosta ja hyviä ne myös olivat; tuon yhden miehen pajan itse leipomia ja paistamia. Chapeau!

Menimme niitä mutustelemaan ja kahvia hörppimään lähimmän tenniskentän laitaan. Nuoria naisia (minun silmissäni nuoria) oli siinä pelaamassa reipasta neluria. Tuntui hyvältä katsoa.

Kohta pääsisin ehkä itsekin ulkotennikseen, kun kentät Torpalla ja Lohjalla avautuisivat toukokuun puolella. Voi meitä karanteenilaisia, mihin synkään jamaan (kuoppaan) meidät pelaamiseen halukkaat on eristämisellä tungettu. Liikunnan riemu on suurta ja korona on pääosin yrittänyt estää senkin, rajoituksineen kaikkineen. Mutta tennis on myös siitä hieno laji, ettei lähikosketuksia tarvita ja suihkussa voi käydä sitten kotona. Korona pysyy kaukana tennismiehistä ja -naisista, uskon. Tai ainakin toivon. Ulkokenttä rules, ok. Ah, tätä lapsekasta ja niin totista lausetta.

Lähdimme sitten katsomaan Neljän tuulen tupaa, joka tietenkään ei voinut olla auki. Miten kaipaankaan avoimia kahviloita, ihmisiä, sitä rauhallista hälinää joka kunnon kahvilassa vallitsee. Sukellan aina sinne kuin kala veteen. Onneksi A:n kanssa ei kuitenkaan tarvitse olla yksin. Kaikki hoituu näinäkin aikoina, jolloin Hangossa kaikki paikat tuntuvat olevan kiinni. Yhteisyys auttaa, siinä sanat joista pidän. Hetkittäin tuntuu että olimmepa missä vain, jokainen matka – pienikin –  on hauska, ja kumpikin tuntuu saavan siitä jotain. Jos emme nyt pääsekään maailmalle, pääsemme ainakin liikkeelle täällä koto-Suomessa. Oliko se Mauno Koivisto joka kerran tuli tokaisseeksi, että liike on päämäärää tärkeämpi? Kavafislainen ajatus, muuten.

Neljän tuulen tupa on erään elämän muistomerkki yhä ja sen paikka uskomattoman viehättävä. Mannerheim, vapaussodan uljas sankari, joutui sivutielle ja päätyi Hankoon ihmettelemään kohtaloaan entisenä suurmiehenä ja senhetkisenä kahvilanpitäjänä. No, tuli toinen sota ja kolmaskin ja mies pääsi taas uuteen kunniaan, joskaan ei silloinkaan kovin pitkään. Kahvila jäi, muttei onneksi tuhoutunut. Tuskin retki Hankoon toteutuu ilman tuolla kallioniemellä käyntiä. Sen appoisenavara maisema palkitsee kyllä jokaisen tulijan.

Palasimme keskustaan ja otimme vielä kuvia myös yksinäisestä pukukopista. Sama näky miellytti A:ta aivan erityisesti. Mutta myös minulle sillä oli iso merkitys. Symboliksi voi muuttua mikä tahansa, jonka silmä sellaiseksi mieltää.

Kun siinä oltiin, jatkoin sitä mitä olin saanut tehdä hänen kanssaan jo Neljän tuulen tuvalla: sain siellä luvan kuvata häntä ja hänen kasvojaan. Sain jopa käyttää siihen hänen kunnollista kameraansa, johon en tätä ennen ollut uskaltanut kunnolla edes koskea. Ja mikäs, kun mies saa tehtävän, hän yrittää siitä myös suoriutua. Otin arviolta viitisenkymmentä kuvaa ja ajattelin että ehkä yksi voisi onnistua. Näin myös kävi. Turha sanoakin, etten saa sitä silti laittaa tähän. Onneksi otin itsekin muutaman kuvan. Niissä A. kuten aina seisoo kasvot poispäin ja katsoo jonnekin kauas. Kaunis hän on minulle niinkin, pakko myöntää; ison iso ilo.

A. toimii tietenkin tavallaan. Hän ottaa minusta kuvia toisella menetelmällä: avoimesti ja väliin jopa iloisesti komentaen. Minkä mahdan. Hän painaa laukaisinta vielä uutterammin kuin minä. Kumpikaan meistä ei pidä kameran edessä olemisesta, mutta minun on ollut siihen pakko tottua. Se lienee tällaisen miehen (ikuinen?) osa.

Jokaiseen matkaan liittyy myös paluu. Se sujui oikeastaan vielä nopeammin kuin matka Hankoon. Pieni pysähdys Lempolassa, kaupassa käynti ja koti. Sitten nopea ruokailu ja taas kerran oli ryhdyttävä edessä odottaviin kodinhoitopuuhiin ja muihin huveihin. Niihin kuuluu veroilmoituksen tekeminen, mikä leimaa jokaista huhtikuuta ja tekee siitä kuukausista julmimman ilman T. S. Eliotiakin. Onneksi ilmoituksen jättämiseen on vielä parisen viikkoa aikaa. Huomenna ryhdyn kasaamaan vähennyskelpoisia kuitteja ja laskemaan niitä yhteen, huomenna huomenna… Vaikka parempi olisi aina ryhtyä heti siihen, mikä eniten mieltä kaihertaa.

Taivaanranta muuttui iltapäivän myötä. Synkkiä pilviä levisi kaikkialle, niiden mahat riipoivat maata. Seurasi rankka raekuuro, mutta sitten myräkkä oli ohi ja kohta paistoi taas leppoisa ilta-aurinko. Vaihtuvia ovat täällä säät ja päivät. Milloin sataa, milloin tuulee, milloin vesille käy venosen ja sen soutajan mieli. Tyynellä ilmalla veden pintaan heijastui talommekin. Hauska oli sitäkin kuvata ja antaa veneen lipua veden pinnalla.

Niin paljon on valoa jo tullut ja lämpöä samoin, että ensimmäinen kirsikkamme, aito sakura tai ainakin siltä näyttävä, oli päättänyt puhjeta kukkaan. Otin kuvia myös siitä ja iloitsin näkemästäni. Luonto tuntuu parantavan senkin, minkä ihmiskunta tai tauti haavoittaa ja tukahduttaa.

Kun aurinko lopulta laski, näkymä oli huikaiseva, usein keväällä on. Olen siitä jopa oudon ylpeä niinkuin juuri sillä hetkellä hallitsisin koko maailmankaikkeutta.

Hämärä muuttui hitaasti yöksi. Nyt oli todella vuodenajoista parhain menossa. Huhtikuu, toukokuu, sitten alkaa kesä. Mikään tuttu ja totuttu ei enää pidä meille ihmisille täällä paikkaansa kun virus riehuu ja saattaa ihmisiä pelon reunalle, mutta luonto toimii kuten aina; se ei ole koronasta kuullutkaan. Elämän parhainta aikaa tämä on. On tunnustettava, että pidän heräävästä keväästä kaikkein eniten.

Syytä siihen löytyy tukuttain. Aina vain enemmän lintuja  on tullut ikään kuin tutkimusmatkalle taloomme ja sen lähistöön. Kukapa keikuttaakaan pyrstöään kuistin katolla ellei västäräkki. Aina joku heimolaisensa on tehnyt pesän ullakolle, talon sisään, katon ääriliepeitten suojaan. Kaulushaikara puolestaan töräyttää kumeasti tuubaansa, ääni kantautuu kilometrienkin päästä. Olimme tähän asti säälineet sitä, kun olimme luulleet, ettei sen huuto ollut vieläkään saanut paikalle vaimoehdokasta, kunnes luin, että se onkin moniavoinen hyppelijä eikä taida lainkaan piitata perheittensä hoitamisesta.

Synd o skam. Mutta minkäs haikara luonteelleen voi. Onneksi olemme ihmisiä, sentään. Ja kun pimeä tuli, se jatkoi yksitoikkoista ja kuuluvaa houkutteluaan. Eikä haikara huutele yksin; aina jokin muukin lintu laulaa. Satakieli oli tullut tuttuun tiheikköön ja kajautti säkeensä niin voimallisesti, että sydämeen koski. Jälleen alkoi viitasammakkojen kuoro pitää ääntä vesijätöllä. Ei elämä kuole, ei koskaan. Miten täynnä toivoa voi silloin ihmislapsikin olla – ainakin tämän niin nopeasti ohimenevän mutta silti mielessä pitkään viipyvän hetken.

(27.4.2020)