Muistelen että yhdessä isä Camillo-kirjoista isä sai kommunistijohtaja Pepponelta pääsiäismunan joka olikin pommi. Siihen oli kirjoitettu: ”Hyvää päästäistä.” Näin siis suomennoksen mukaan, italiaksi hieman toisin. Mutta vitsi oli siinä, etteivät kommarit osanneet kirjoittaa.

Giovanni Guareschin Camillo-kirjat olivat suosittuja perheessämme, suomennokset ilmestyivät 1950-luvun alussa. Niissä katolinen pappi mitteli Italiassa voimiaan sodan jälkeen vahvoilla olevia kommunisteja vastaan – ja voitti, tietty. Kuinka muutenkaan. Ja valtaa Italiassa papeilla yhä on kun taas kommunismin aave on kaikonnut historian syvyyksiin. Kiinaa lukuunottamatta.

Jollain tavalla näiden kahden sankarin jatkumoa edustaa meidänkin televisiossamme esitetty Don Matteo, jossa katolinen pappi saman kaavan mukaan ratkoo rikoksia – voitokkaasti, sillä karabinieerit myöhästyvät aina. Katson pölhöä sarjaa siksi, että sen henkilöt puhuvat hitaasti ja todella hyvää italiaa. Niinpä kielitaitoni rippeet eivät unohdu, kun lähinnä kuuntelen heitä ja seuraan alkeellisten juonenkäänteiden kautta tapahtuvaa ennalta arvattavaa tolloilua. Sama kaava kuin Guareschilla lienee sarjan menestyksen salaisuus ainakin Italiassa?

Vaan siitä viis. Hyvää päästäistä yhtä kaikki, kaikille. Päästäinen, tuo vikkelä pieni eläin, vertautuu mielessäni sanaan päästäkää. Päästäkää meidän pahasta, sanoi raamattu. Päästäkää meidät vankilasta, sanon minä. Juuri tänä aamuna A. luki lehdestä että joku EU-johtaja sanoi vanhusten eristämisen ja karanteenin jatkuvan vuoden loppuun: se tosin oli toive. Kun korona ei heitä (meitä) tapa, eristys tappaa kyllä eli tekee ihmisistä aina vain kyvyttömämpiä. Kaikki tämä tietenkin hieman nuorempien hyväntahtoisuuden ja suojelunhalun johdosta.

Vanhusten? Sillä tarkoitetaan kaikkia yli 70-vuotiaita. Ikä ei kuitenkaan ole ihmisen kykyjen määrittelijä. Monessa maassa monet nuoret ovat huonommassa kunnossa kuin sen ikääntynyt väestö. Monessa maassa nelikymppisten uusien poliitikkojen itsevarmuus oman viisautensa suhteen on kauhistuttavan suurta ja jääräpäistä. Ajatuksia on, mutta kokemus ja sen tuoma laajempi ymmärrys niiden soveltamiseksi puuttuu täysin.

Sille me alamaiset emme kuitenkaan voi mitään. Maailma ei näytä koskaan muuttuvan äänestämällä. Valta vaihtuu kyllä silloin, mutta se puolue joka valtaan tulee, saa vallan myötä myös vallan aurinkolasit silmilleen eikä näe kuin metrin eteensä. Jokaisella asialla ja teolla on kaksi puolta ja seurausta, mutta vallanpitäjä näkee vain yhden: haluamansa. Jokaisessa lantissakin on aina kaksi puolta: kruuna ja klaava. Juuri nyt näemme täällä kruunan vain, tuon kruunun, coronan. Yhden ja ainoan näkemisen tavan seurauksien alle me kaikki sitten joudumme.

Ihmettelemme ja ihastelemme A:n kanssa nettilehden dronen avulla otettuja kuvia joissa kaupungissa eristyksissä olevat yrittävät saada aikaansa kulumaan teeveetä tuijottaen, ehkä lukien ja ikkunoista katsellen – hyväosaisemmat myös parvekkeilla kyyhöttäen. Siihen nähden me maalla asuvat olemme onnen pekkoja. Täällä on tilaa olla ja tarpoa metsissä ja mailla ainoina seuralaisinamme eläimet ja linnut.

Kauriit ovat tosin nyt kadonneet metsien suojiin, mutta jäniksiä on taas viljalti. Ja lintuja! Kurjet ovat jo valinneet pesäpaikkansa, joutsenet samoin. Punarinta kääntele hopearahaa suussaan aamusta iltaan, peippo laulahtaa, kiurut kohoavat peltojen yllä korkealle taivaalle pudotakseen taas kuten taivaanvuohetkin, joiden siipisulat määkivät pudotuksessa. Ja entä naukuvat antennilinnut: töyhtöhyypät. Äkkiä tulee se tunne taas, että kaikesta huolimatta on hyvä elää juuri tässä maailmassa eikä missään muussa. Kyllä me sittenkin olemme ”maailmasta parhaimmassa” Voltairen Candiden sanoin. Aina huomaan siteeraavani tuota 1700-luvun toista mestariteosta. Toinen on sitten Casanovan Histoire de ma vie (Elämäni tarina). Kohtalon ironiaa on se, miten paljon Voltaire Casanovaa halveksi. Hän piti tätä pelkkänä surkimuksena ja narrina.

Minä kuvaan A:ta ja hän kuvaa minua. Mutta A. on varsinkin löytänyt luontoinstaansa kuvattavaa. Ja millaista. Minulle monet hänen kuvistaan aiheuttavat tunteen siitä, että näen jotain johon itse en kykene. Makromaailma tuossa jalkojemme juuressa on minulle ranskan sanalla révélation, ilmestys. A:n ottamista kuvista opin ja näen jotain jota ennen en.

Näen senkin miltä näyttää kimalainen, jonka yhdessä viime hetkellä pelastimme saunan sisältä vesiämpäristä jonne raukka oli pudonnut. Kun veimme sen ulos, se alkoi elää ja liikutella siipiään ja näyttää kuvassa jopa sankarilta, vaikka minun silmilläni katsoen kimalainen tuntui ruohon juurella kyyhöttäessään pieneltä mustalta möykyltä.

Me näemme emmekä näe. Me emme näe, mutta voisimme nähdä. Ja kun voimme, katsokaamme silloin ja ihmetelkäämme. Siitä kehitys lähtee jos on lähteäkseen.

Vaikka emme täysin ymmärrä avaruutta ja maailmankaikkeuden koko kuviota (ehkä koskaan), saman täytyy päteä myös pienoismaailman suhteen. Vieläkään ei pohja ole tullut vastaan, jos kohta monesti olemme viime vuosisadan puolella niin luulleet.

Eräät hienoimmista A:n kuvista ovat minun mielestäni äskettäin otetut kuvat linnunhöyhenistä, jotka ovat takertuneet korsiin tai ruohikkoon.

Elämän keveys, kepeys, elämän arvoituksellisuus ovat niissä läsnä. Itse asiassa kun katson höyhentä, se tuo minun mieleeni maailmankaikkeuden, koko kosmoksen ja olemassaolomme siinä. Mikään ei sen haurautta ole kertonut minulle koskettavammin kuin nämä kuvat. Sen mikä tuntuu olevan mittaamattoman kaukana voimme näin nähdä myös aivan lähellämme.

Tässä myös A. hyöhentä kuvaamassa.

Elämä ei ole vain arkea tai juhlaa, vaan kaikkea mahdollista yhtä aikaa: huimia ajatuksia ja normaalia askaretta. Kun kävin kesärenkaita vaihtamassa, kertoi korjaamon Kalle, yksi kylämme mestareista, että jos retkikohteita etsimme, Kyynäräjärven toiselta puolelta löytyy Luolamäki, jolta avautuu hieno näköala yli Kyynärän aina meidän tiluksillemme saakka.

Hyvä tietää. Miten kiinnostavaa on yhä kuljeksia tässä maailmassa ja seurata luonnon heräämistä; jo se riittää antamaan merkityksen tyhjän näköiselle päivälle. Lähdimme siis retkelle. Kipuaminen Luolamäen huipulle ei ollut aivan yksinkertaista, mutta kun sinne pääsimme, näimme myös, mistä loivempi polku johti mäen päälle. Joimme kahvit, yritimme suojautua tuulelta. Huipulla tuulee; tuulee aina. Se on toden lause, elokuva ja kirjakin ennen muinoin. Silti. Miten vapauttavalta tuntui avara maisema. Maailma on kaunis, elämä on hyvää.

Käväisin rautakaupassa etsimässä kattoon kiinnitettäviä koukkuja ja löysin. Silmiini sattui kuitenkin myös muuta, tämän ajan yksi sympaattisista muotituotteista: hyönteishotelli. Joku oli sen lähes käsityönä väkertänyt ja laittanut sitten myyntiin. Siinä oli osastoja jos jonkinlaisille ötököille. A. oli sellaisen tekemisestä haaveillut, joten kuvasin hotellin kännykällä ja näytin sitten otosta A:lle kotiin palattuani.

Hintaa sillä oli niin että itseäni hirvitti ja naurattikin, jos kohta käsityö ei Suomessa ole koskaan halpaa. Olin varma, että hinta (42,90) kauhistuttaisi A:takin, mutta hotelli oli kuulemma ihana. Meidän olisi siksi heti hankittava se. Ötökät olivat heränneet ja kameran makroputkella olisi taas todellista käyttöä.  

Hyönteishotelli on nyt meillä. En koskaan sittenkään osaa täysin aavistaa mitä mieltä A. mistäkin on. Mutta miehen on syytä taipua vaimonsa tahdon edessä. Se minulta yhä onnistuu? Tehtäväkseni tuli nyt kiinnittää hotelli paikkaan, jonka A. valitsi eli korkeaksi jätettyyn kuusen kantoon, jonka päällä on Arvin puusta moottorisahalla taiteilema pöllö. Siellä hyönteisten majatalo odottaa asukkaita.

Kunhan tässä ehdimme, laitamme kannon juurelle vielä multaa ja sirottelemme siihen kaikenlaisten kukkien siemeniä; kukkien jotka perhosia ja ötököitä voivat houkuttaa (pellavaa, hunajakukkaa, unikkoa ym. – oreganoakin kuulemma). Näin noilla piskuisilla olisi enemmän mahdollisuuksia jatkaa sukuaan. Se mikä meiltä ihmisiltä on onnistunut liiankin kanssa, on siksi käynyt aina vain vaikeammaksi jo suurelle osalle eläin- ja hyönteiskuntaa. Huvittavaa on käsittää, miten pienikin hyvä teko luonnon ja elämän puolesta saa ainakin kaltaiseni ihmisen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi.

Pahan tekeminen ei ole vaikeaa, hyvän usein on. Ja hyviä tekoja me tarvitsemme juuri nyt. Mitä enemmän, sen parempi. Niin myös meille itsellemme.

(12.4.2020)