Yöllä Uudenmaan rajat pistettiin sitten kiinni ja nyt lauantaina täältä ei pääse pois eikä myöskään tänne ilman painavaa syytä tai asiaa. Mikä se sitten onkin, sen määrittelee poliisi ja valtiovalta betoniesteiden kera.

Miten mahtaisi käydä paateille, jotka salaa ylittäisivät meren ja saariston salmien kautta rajan? Onko tykkiveneitä edessä? Voihan olla että myös muutama rinkkaselkäinen suunnistaa metsien kautta vapauteen?

Näin pitkälle olemme edenneet koronan hoidossa. Saa nähdä piittaako virus sitten näistäkään rajoista. Oma arvioni on että tuskin.

Minua kiinnostaa tässä asiassa myös päätöksen selvä epätasa-arvo. Osa kansakunnasta eräässä mielessä uhrataan suuremman osan hyväksi, jottei virus leviäisi. Uudellamaalla se taas saa levitä juuri niin kuin haluaa. Joten lisää kuolemia saadaan kokea nimenomaan täällä. Olkaapa hyvä, arvon herrasväki. Pöytä on katettu.

Mielestäni tehty päätös ei voi myöskään olla perustuslain mukainen, sanoopa valiokunta mitä tahansa. Valiokunta (poliittinen) sanoi tietysti sen, mitä siltä odotettiinkin. Ja niin kaikki hoitui saman tien. Ruotsi ei vieläkään eristä Tukholmaa paljon runsaammista kuolemista huolimatta. Saa nähdä kumpi päätös on lopulta viisaampi.

Minulla itselläni ei juuri nyt ole asiaa minnekään Uudenmaan ulkopuolelle, mutta joillakin voisi olla. Vaikeammalta tuntuu se, ettei saa, jos äkkiä haluaisi. Meno vaikkapa Turkuun Aurajoen rantoja katsomaan ei nyt onnistu. No, odotaahan tuo vanha pääkaupunki jatkossakin, jos niikseen tulee ja elää saamme.

Täällä maalla vapautta kuitenkin on, ainakin mitä omiin läänityksiin tulee.

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston, kirjoitti Kivi. Jylhät kuusistot on kohta täällä hakattu selluksi, mutta pieniä kuusia ja muita puita löytyy sentään vielä. Tätä omaa metsikköä emme hakkaa, se saa kaatua ja lahota kaikille eläville iloksi. Kunpa osa Suomea rauhoitettaisiin samalla tavalla. Jos olisin miljonääri, ostaisin lähes koko rahalla metsiä ja rauhoittaisin ne. Taitaapa jokin yhdistys niin jo toimiakin. Ja totta: Luonnonperintösäätiö on sellainen.

Tätä lauantaita suosii kohtuullisen aurinkoinen ilma. Auringossa on ollut suorastaan lämmin. Ulkotöissä tuolla pihalla uurastavat nyt sekä A. että A:n sisko Anu kolmen koiran kanssa.

Koiria ei työ kiinnosta, vain mahdollinen ruoka. Kun menen ulos, ne ryntäävät katsomaan mitä ehkä antaisin heille. Käskyjä ne kuuntelevat minuakin vähemmän. Pesen sentään käsiä ja pidän turvavälit kaupassa käydessäni. Koirat eivät sellaisesta piittaa. Ne hyppivät kasvojeni korkeudellekin herkkupalan toivossa.

Eläin on eläin, nimensä veroinen: ruoka pitää sen liikkeessä. Vaikka sama pätee nälkäiseen ihmiseen, on ihmisen osa myös toisenlainen. Henki voittaa aineen, ainakin joskus. Se erottaa meidät eläimistä. Jos kohta eläin meissä ilmestyy aina esiin varsinkin hysterian ja panikoinnin tunnelmissa. Kun muutama päivä sitten käväisin ruokakaupassa, näin nuorehkon parin joka työnsi kassaa kohti kahta ruualla täppösen täyteen ahdettua kärryä. Heiltä ei varmaankaan ruoka lopu kuukauteen. Mitä muista, me olemme maailman napa, oli kirjoitettu heidän otsaansa.

Minua itseäni pitää liikkeessä mielen maailma, sen lukemattomat mahdollisuudet. Nyt esimerkiksi on aikaa taas lukea. Niinpä luen. Nyt on aikaa myös kirjoittaa (kuten kyllä aina ennenkin on ollut). Niinpä kirjoitan. Museoita ja taidenäyttelyitä kaipaan todella; virtuaalisuus ei auta. Onneksi hyllystä löytyy vanhoja dvd-elokuvia ja boxin muistissakin niitä on muutama. Aloimme jo katsoa Viscontin Kuolemaa Venetsiassa, mutta kesken se vielä jäi. Alku onkin aika kankea ja lähes puuduttava, ennen kuin rutto hiipii hiljaa paikalle ja puuttuu juonen kulkuun. Ja kun se puuttuu, alkaa tapahtua.

Rutto, Camus´n teos. Sekin kirja tuli ilokseni postilaatikkoon. Avaan nyt sen ja alan umpimähkään lukea. Kirjan ensimmäisen osa loppuu näin: ”Käsky kuului: ´Kaupunki on julistettava ruton saastuttamaksi ja eristettävä.´” Ja toinen osa pääsee siitä alkuun: ”Ruton voi tuosta hetkestä lähtien sanoa muuttuneen yhteiseksi asiaksemme.”

Juuri näin on nyt käynyt meidän, uusimaalaisten. Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta, vai? Uusmaa Suomen kruunussa on helmi kirkkahin, sanoo Sibeliuksen vaikeasti säveltämä veisu, mutta nyt ei kukkaan puhkeakaan täällä tiede eikä taide, politiikka vain. Jos olen jotain ymmärtänyt, käskytys ja komentohalukkuus vain lisääntyy. Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan, kuten Irwin taisi laulaa.

Näin siis meillä, kuten monissa muissakin maissa. Jokainen tehty päätös muuttaa aina elämää. Emme tule koskaan varmuudella tietämään mikä todella on ollut viisasta. Tiedämme vain sen mitä olemme tehneet. Jälkiviisaus on viisauden lajeista imelin, totesi Veikko Huovinen Konstassaan.

Veikkaanpa silti nyt, että jälkeenpäin tähänkin kriisiin etsitään niin sysiä kuin seppiä ja käydään vielä pitkään hurjan koronakevään historiaa läpi. Suomessa ilmestyy koronasta ainakin viisi kirjaa, jo syksyllä yksi tai kaksi, ja siitä tehdään täällä myös suoratoistotuubiin tv-sarja ja julkisempaan levitykseen pari elokuvaakin, maailmanlaajuisesti useita. Hollywood ei nuku, käsikirjoittajat ovat varmasti jo töissä. Ja mikäs siinä. Kaikki kelpaa, sanoi kaatopaikkakin. Vai kelpaako enää? Lajittelua pitäisi ruveta harrastamaan myös ihan omassa ajatus- ja sielunelämässä.

Olemme vasta alussa tätä vankeutta jota niin moni on suorastaan rukoillut.

Siitä ei aina hyvä seuraa, kun ei vankilassa olokaan ihmistä paranna. Alkoholismi lisääntyy jyrkästi, kotiväkivalta saa uudet mittasuhteet, masennus kasvaa, itsemurhiakin uumoilen. Onhan kevät, suisiideille aina otollinen aika, kun luonto kukoistaa mutta oma elämä ei. Myös ne ihmiset jotka yleensä ovat viihtyneet keskenään, alkavat hermostua ja katsella toisiaan vinosti. Malttia tarvitaan siis kosolti, jos halutaan yhdessä jatkaa elämää. Ehkä on hyvä muistaa, että mikä tahansa asia maailmassa tuleekin eteen, se myös menee pois.

Pysyvää täällä on vain yksi: se että elämä jatkuu jälkeemme. Missä muodossa, sitä en enää ole täällä ihmettelemässä. Maapallolla on aikaa vielä monta miljardia vuotta ennen kuin aurinko sen lopulta nielaisee. Siinä on mittasuhdetta kerrakseen – myös covid-virukselle.

Ja aina jokin virus elää ja ilmestyy, se on myös hyvä muistaa. Camus´n Rutto loppuu siihen että Rieux kuuntelee kaupungin asukkaiden iloa, kun rutto on julistettu loppuneeksi ja elämä alkaa taas. Mutta Rieux tietää, ettei rutto kuole: ”saattaa tulla päivä, jolloin rutto ihmisten onnettomuudeksi ja opiksi herättää taas rottansa ja lähettää ne kuolemaan keskelle onnellista, pahaa aavistamatonta kaupunkia.”

(28.3.2020)