Naimisiin!


Jo aikaa edesmenneen ystäväni Alpo Ruuthin eli Alpin esikoisteos oli nimeltään Naimisiin. Muistelin, että nimen perässä olisi ollut huutomerkki, mutta se näkyy tipahtaneen matkan varrella; onhan teos ilmestynyt jo vuonna 1967. Vuotta aiemmin olin mennyt itse naimisiin ja saatoin siten lukea kirjaa kuin vanha tekijä ainakin. Vanha? Ensimmäistä kertaa avioituessani olin 22-vuotias, joskin parin kuukauden päästä täytin kunnioittavat 23 ikävuottani. Ja olin pian myös isä, koska ensimmäinen ja ainoa lapseni syntyi joulukuussa samana vuonna. Nykyään nuoret miehet tuossa elämänvaiheessa vasta hengailevat ja välttävät visusti minkäänlaisen liiton kahleita.   

Aika aikaa kutakin. Mutta vaikka nuorena olin täysi pässi, pää pysyi sentään jotenkin harteilla silloinkin kun ensimmäinen liitto purkautui 70-luvun alkupuolella. Silti olen avioliittoon uskonut. Ja huolimatta matkan varrella saaduista monenlaisista kokemuksista, uskon siihen yhä. Varsinkin nyt, kun täysin odottamatta tapasin A:n. Jo kuukauden tapaamisesta kutsuin häntä vaimokseni ja vaimo hänestä kaksi päivää sitten virallisesti myös tuli. Ja minusta aviomies – vieläpä tyyni, tyytyväinen ja onnellinen sellainen.

Meidät vihittiin upouudessa maistraatissa, joka sijaitsee nimensä puolesta niin kauniilla kadulla: Lintulahdenkujalla. Lintulahti huvittaa, koska sen paikalla on hurja hiilikasa ilmastonmuutoksesta muistuttamassa ja kujan ohi jyrää liikenne yötä päivää. Hiilikasan kohdalla oli ennen meri ja matonpesulaituri ja siihen olin seitsenvuotiaana hukkua. Ihme minut pelasti. Mutta se on toisesta tarinasta. Nimet nimiä eikä maistraattikaan enää ole nimeltään entinen, vaan nykyinen sanahirviö kuuluu digi- ja väestötietovirasto. Kuka lienee nimen synnyttänyt, hänen pitäisi mennä komeroon ja pysyä siellä vuoden hiljaa ja hävetä. Vaan eipä tämä ole ainoa nimikammotus päättötodistuksineen ja väistötiloineen. ”Nouse riennä Suomen kieli korkealle kaikumaan”, kirjoitti jo Kiven murhaaja Ahlqvist. Ja kaikuuhan se yhä, tosin usein jo aika ontosti – kuin peltitynnyrissä asuisi.

Tie avioliittoon voi olla yksinkertainen ja helppo, kun kaiken tähdellisen voi hoitaa internetin palvelujen kautta. Mutta joskus nekään eivät muista muistuttaa kaikesta. Kun tilaa avioliiton esteiden tutkinnan, pitää muistaa, että ne ovat voimassa vain neljä kuukautta. Onneksi menin maistaraattiin katsomaan vihkitiloja ja samalla kyselin onko kaikki kunnossa. Vihkiaika piti edelleen paikkansa, mutta esteet olivat taas mäen- tai vuorenkorkuisina edessä, koska aikaa oli kulunut yli sallitun määrän. Jos olisimme siis menneet muina miehinä ja naisina Riisitunturin vihkitilaan (toinen vihkitila oli nimeltään Lemmenjoki!), emme olisi päässeetkään naimisiin. Mutta juuri ja juuri saimme esteet uudestaan tutkituiksi ja itsemme liittoon. Ihmeiden aika ei digiaikanakaan ole ohitse.

Riisiä ei päällemme heitelty, ja hyvä niin. Myöhemmin kyllä pieniä punaisia suklaasydämiä. Todistajina olivat A:n sisar Anu ja vanhin ystäväni Antti Tuuri.

Vihkijänä toimi viehättävä henkikirjoittaja. Tuo nainen katsoi jopa ystävällisesti silmiin puhuessa ja tuntui tarkoittavan sen mitä sanoi. Pidin siitä.

Itse vihkikaava on lyhyt, lyhyemmäksi sitä tuskin enää saa. Mutta lyhyestä virsi kaunis. Sen alku on jo yksinkertainen ja selkeä:

Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin.”

Onnellista kotia vastaan minulla ei ole mitään. Eikä yhteiskunnan säilymistäkään. Päinvastoin. Joskin aina voimme kysyä kyllä, mitä onni on? Kun olin aivan nuori, kirjoitin yhden runon loppuun: ”Ja mitä onni on, laivapoika?” Sellaiseksi pojaksi edelleen tunnen välillä itseni, vaikka vuosia on jo hieman kertynyt. Ja pojan ihmettelevin silmin luen yhä vihkikaavan loppuakin:     

Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossa toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.”

Olen aina rakastanut sanaa tasa-arvo. Sanoin sen toki vihkijällekin, sillä en vain malta koskaan pitää suutani kiinni kun pitäisi. Kerroin hänelle, että meidän perheessämme yhdenvertaisuus lienee jo muissa kuin omissa käsissäni. Ja olkoon niin! Pidän silti edelleen tasa-arvoa kaiken yhteisen elämän tärkeimpänä sanana.

Jospa koko yhteiskuntammekin viimein voisi saada tasa-arvon aikaan. Suomessa se on jo lähellä onnistua ja uusimmassa hallituksessa naisvalta on miesvaltaa suurempi. Mutta maailman mittakaavassa ajatuksen toteuttaminen on usein yhä toivottoman kaukana. Dokumenttia Irakin pappisvallan naiskaupasta ja sutenööreinä toimimisesta (BBC: Seksikauppaa Irakissa) oli vaikea seurata, kun sitä myöhemmin lauantai-iltana ja silloin jo päivän vanhana avioparina Areenasta katsoimme. Kuvotuksen tunteet eivät olleet kaukana, kun papit näyttivät esimerkkiä siitä, miten lakia voi kiertää sharia-lain avulla ja nuorista tytyöistä tulee ikään kuin laillisen huviavioliiton kautta lopulta prostituoituja, jotka kuolevat varhain tai tappavat itsensä sitä ennen. Mutta kyllä monessa ns. sivistysvaltiossakin on vielä tekemistä ennen kuin sukupuolten tasa-arvo edes jollain tasolla todella toteutuu.

Mutta maistraatissa mieliala oli ilmavan keveä. Ulkona paistoi aurinko. Kyllä, sekin vielä! Kun lyhyt seremonia oli ohi, käväisimme Lehtovaarassa lounaalla Antin vaimo Merja mukanamme ja istuimme siellä hetken jos toisenkin.

Ja sitten kohti Turkua symboliselle häämatkalle. Ajatuksena oli viettää siellä hääyö ja palata sitten takaisin kotiin, jossa salin seinien maalaus odotti. (Ja osin odottaa yhä).

Turusta olen aina pitänyt Tamperetta enemmän (anteeksi Manse). Märkä ja surkea etelän talvi ei ulkoilua suosi, mutta aina voi hetken lampsia tuttuja katuja. Joenvarren näkymät ovat viihdyttäviä silmällekin.

Kuvasimme toisiamme. Kumpikin pitää toisen kuvista, ei omistaan. Mikähän siinäkin on?

Ensin A. jota kerrankin sain kuvata edestä.

Sitten minä. Jota A. on kuvannut aina mielin määrin koskaan lupaa kysymättä. Vaan mitäpä ei partiolainen edelleen tekisi hopeisen partiopuukon saadakseen.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Pieni kirjapuoti oli kiinni, muuttanut Katrin mukana Naantaliin ja Sammakon kirjakauppa ei siihen tilaan vielä ollut näköjään ehtinyt. Mutta muuten kaikki oli Turussa ennallaan, paitsi että torin tilalla oli kuoppa. Mitä lienevät taas kaivamassa, parkkitiloja vai arkeologisia kerrostumia. Entisessä vanhassa pääkaupungissa usein kumpiakin.

Hotellin olin tilannut, kunnes käsitin, että samaan ryhmään kuuluvia oli kaikkiaan kolme – vieläpä lähekkäin. Tietenkin menimme ensin väärään.

Kesti aikansa ennenkuin oikea löytyi. Odotin jo A:n taholta kommenttia, mutta sitkeä vaimoni ei sanonut sanaakaan, raahasi vain matkalaukkuaan. Olisiko tämä sittenkin hyvä ennen liitolle, josta toivon vähintään elämänpituista.

Ja sitten. Nälkäkin muistutti hieman olemassaolostaan. Lähdimme etsimään ruokapaikkaa vain todetaksemme, että ravintola johon halusimme oli täyteen buukattu, koska oli ystävänpäivä.

Lopulta käväisimme Stockan Herkussa ja söimme pienen iltapalan hotellihuoneessa. Eikä siinä mitään vikaa ollutkaan. Kun vierellä on ihminen, jota rakastaa ja mieliala on hyvä, eivät olosuhteet ole koskaan este millekään. Yhdessä kaikki hoituu. Tämä on hyvä muistaa myös tulevina vuosina, joita mikään Dennis-myrskykään ei voine meiltä noin vain viedä.

(16.2.2020)